Zombeja Ja Kummituksia

Aaveita, kummituksia ja eläviä kuolleita mahtuu joka kulttuurin folkloreen, ja ovathan mainitut olennot monelle tuttuja myös suomalaista tarinoista. Olen sivunnut aihetta ajoittain vanhoissa teksteissäni, mutta ajattelin kirjoittaa asiasta myös vähän laajemmin. Totutuista stereotyypioista poiketen suomalainen normikummitus ei kalisuttele kahleita lakanaan kääriytyneenä, eivätkä elävät kuolleemme laahusta melankolisina, ymmärystä vailla eteenpäin, aivojamme himoiten ;) Näin kuolleiden aikaan lieneekin ihan asiallista puhua hieman raadollisempia henkimaailman juttuja..
 
(Koskettavan kaunis sielulintu-figuriini kyhjöttää hautakiven päällä)

"Sillä hänen huoneensa kallistuu kohti kuolemaa, hänen tiensä haamuja kohden"
-Raamattu/Sananlaskut 2:18-

Aloitetaan kertauksella. Kuten olen aikaisemmissa teksteissäni maininnut, suomalaisen mytologian mukaan ihminen pääsee kuoltuaan Aliseen, ja Vainajalaan; Alisessa asustavat Alisen jumalolennot, sekä joukko erinäisiä muita, otuksesta itsestään riippuen hyväntahtoisia eli hyviä, tai huonompia, eli pahoja olentoja. Vainajala puolestaan on maanalainen kuolleiden maailma, jossa edesmenneet elelevät, pitkälti samalla tavoin kuin elävät maan päällä. Maanpäälliseen verrattuna Vainajala on myös uskontoneutraali paikka, jossa itsessään ei ole kirkkoja tai temppeleitä. Vainajala ei tuomitse uskontoja, ja sallii, tottakai, myös uskonnollisten ihmisten "muuttavan" tontilleen. Kuitenkin, paikan sisäisestä uskonnottomuudesta johtuen uskonnolliset vainajat joutuvat aika ajoin nousemaan maan päälle käyttämään elävien maailman uskonnollisia huoneita hartaushetkiinsä.

Kuolleiden sukukuntaan kuului myös kirkkomaan-, eli kirkko-, eli kalmanväki, joka käsitti sekalaisen joukon erinäisiä kalmistossa viihtyviä henkiolentoja; ihmissyntyisiä Alisen otuksia ja vanhoja (joskus hyvin vittuuntuneitakin), hyvin maatuneita vainajia ja sen sellaisia ikääntyneitä kalmoja. Yksioikoinen määritelmä kirkkomaanväestä oli niiden monimuotoisuudesta johtuen melkeinpä mahdoton. Kuitenkin, kirkkomaanväki ei itsessään tarkoittanut pelkästään vainajien henkiä, vaan käsitti moniulotteisempana moninaisen joukon myös perus-vainajia uhkaavampia olentoja.
Vainajalaan vetäytymisen sijaan kirkkomaanväki viihtyi kuoltuaan nimensä mukaisesti hautapaikoillaan, kalmistossa, yleensä ikiuntaan nukkuen ja lahoten luonnollista tahtiaan. Kirkkomaalaiset itsessään olivat vaiteliasta, ja omissa oloissa viihtyvää väkeä, mutta tarvittaessa he saattoivat äityä pahapäisiksi etenkin, jos elävät eivät kunnioittaneet kalmaa, Alista, kuolleita, kalmistoa jolle ne oli haudattu, tai kirkkoa joka oli maahanpanijaiset aikoinaan suorittanut. Toisin kuin Vainajalaansa sidotut kuolleet, pystyi Kirkkomaanväki tarvittaessa myös poistumaan kalmistomaan ulkopuolelle, joskaan ei sitä mielellään tehnyt. Elävien maailma kun on kuolleille turhan hektinen. Kalmanväki antoi ihmisille tarvittaessa myös kuolinenteitä, ja taidokkaille pohuille apua tuonpuoleisen taianteoissa. Aion tässä kuitenkin keskittyä vain vainajiin, eli kuolleisiin ihmisiin ja heidän henkiinsä.

 "Joku miesporukka jossain tönössä oli kuppia tehdessään, juovuspäissään, alkaneet miehissä yllyttää toisiaan kaikenlaisiin uhkatekoihin, jotka vaativat rohkeutta. Yhden sällin tehtäväksi tuli noutaa luu läheiseltä hautausmaalta. Mies lähti kalmistoa katsastamaan, ja siellä oli muutama muutettava hauta, josta mies sitten tarttui hiekasta näkyvään luunpäähän.
-Älä ota sitä, se on minun siskoni kylkiluu, kului äkkiä. Mies vähän säikähti ääntä tyhjästä, ja yritti tarttua toiseen luuhun. Ääni kuului jälleen: -Älä ota sitä, se on minun isäni solisluu. Miestä alkoi jo vähän kammottaa, ja kolmannella kerralla hän kuuli taas: -Älä ota sitä, se on minun poikani sääriluu.
Koska mies halusi todistaa kavereilleen, ettei ollut mikään jänishousu, hän nappasi äkkiä jonkin luun mukaansa, ja alkoi juosta ulos kalmistosta minkä vaan kintut kantoivat. Takaa alkoi kuulua aikamoinen rytinä, kuin suurikin lauma olisi juossut kintereillä, ja äänet vaativat: -Anna se takaisin, palauta minkä veit!
Mies kerkesi takaisin ryyppykavereidensa tykö, löi vaaditun luun pöydälle, ja huusi tovereilleen -Siinä on, mutta se tulee itte perästä!! Mies jatkoi pakoaan hypäten ikkunasta, ja tajuttuaan tilanteen vakavuuden lähti samaa karkua huoneesta koko juomaseurue.
Seuraavana aamuna menivät miehet katsomaan; Ovi oli isketty saranapuolelta sisään, ja muistutti sytykepilkkeitä, ja luu oli hävinnyt pöydältä. Kirkkomaanväki oli hakenut omansa pois."

Vainajala ei siis ollut elävien paikka, eivätkä vainajatkaan voineet poistua sieltä miten tahtoivat. Alisen, Vainajalan, ja Keskisen väliset rajat kuitenkin alkoivat heikentyä Jakoaikana, ja Vainajat olivat Alisen maailmasta ensimmäiset olennot, jotka saattoivat päästä lopulta halutessaan maan päälle, asuivathan he lähinnä mainittua rajaa. Koska vainajat, pääasiassa, ovat kuitenkin tunnollista porukkaa, heillä ei koskaan tunnu olevan tarvetta tungeksia Keskiseen ilman hyvää syytä. Vaikka rajat olisivatkin avoinna, he käyvät maailmassamme pääsääntöisesti vain tarvitut pari-kolme kertaa vuodessa; Kekrinä syömässä ja saunomassa, ja/tai Jouluna/Talvipäivänä sukuloimassa, ja syömässä. Saattoivathan vainajat kivuta lauteille myös Talvipäivänä, vaikka öisistä löylyistä nauttivatkin silloin pääsääntöisesti vallan muut olennot.

Elävien kanssa vainajat eivät kuitenkaan juhliaan voi viettää, sillä kuolleiden maailma voi viedä varomattoman mukanaan. Siksi elävät hoitivat näinä vuotuisjuhlina omat tekemisensä kuolleiden alta pois, samoin kuin laittoivat juhlallisuuksia kuolleille valmiiksi, jotta eivät olisi häirinneet vainajia H-hetkellä. Perheen sauna saunottiin hyvissä ajoin ennen iltayhdeksää, usein jo kuuden- seitsemän aikoihin, ja jokainen söi vatsansa täyteen ja painui levolle/pois tarjoilutilasta ennen keskiyötä, ja jättivät vainajilleen lämmitetyn saunan ja katetun pöydän joista nauttia.

Kuolleet siis juhlivat maailmassamme kuin eläessään, ja hartaimmat kävivät lisäksi myös Joulu-, ja Pääsiäiskirkossa, mikäli ovat kristittyjä.
Aamuvarhain, hyvissä ajoin ennen huomenkelloja ja elävien jumalanpalveluksen alkua, kokoontuivat edesmenneet seurakuntanaan oman kylänsä kirkkoon, jossa edesmennyt pastori saarnasi laumalleen evankeliumia. Elävien ei ollut hyvä eksyä kuolleiden joukkoon, sillä omanarvontuntoiset vainajat eivät katsoneet hyvällä pyhän hetkensä pilaajaa. Tarinat kertovat kuinka vainajien parista yhytetty poloinen revitään palasiksi tai kuolleet vievät hänet mukanaan. Kuolleiden jumalanpalveluksesta saattoi kuitenkin pelastua, jos asetti takkinsa ensin vaivihkaa löysästi hartioilleen, ja papin vielä saarnatessa kerkesi huomaamatta perääntyä keskikäytävää pitkin ovelle, ja siitä piti sitten tasajalkaa hypätä ulos, ja juosta kotiin kiireen vilkkaa. Taakseen ei saanut katsoa, vaikka mitä kuuli, saati haikailla takkinsa perään..

"Joku miesporukka oli, pienessä maistissa, jostain saaneet kimmokkeen alkaa vedonlyöntiin, ja lopulta yksi mies löi vetoa, että uskaltaisi mennä yöllä yksikseen paikalliseen kalmistoon. Moisesta tempusta toverinsa lupasivat hänelle lisää viinaa. No, mies lähtikin vetoaan voittamaan, ja kiipesi muurin yli hautausmaalle. Kauaa ei miehen tarvinnut kalmistossa hortoilla, kun hänen luokseen tuli joku henkilö, jonka ilmeisen haamumaisuuden mies laittoi humalaharittavan näkönsä piikkiin. Olento kysyi mieheltä, että mitä tämä oikein haki heidän kalmistostaan. Mies valehteli että oli aamulla unohtanut virsikirjansa kirkonpenkkiin, ja oli nyt sitä noutamassa. Kaveri ymmärsi yskän, ja yhdessä he lähtivät kirkkoon miehen virsikirjaa noutamaan. Heidän seuraansa liitty matkalla lisää hieman maatuneennäköistä, mutta avuliaanoloista väkeä. Kirkon ovet avautuivat heidän edessään kuin itsestään, ja tunnollisesti miestä saatettiin joka ikisen kirkkosaliin unohtuneen virsikirjan luo, ja aina saattajat kysyivät, että oliko juuri se kyseinen nide miehen unohtama virsikirja. Joka kerta mies vastasi kieltävästi, ja häntä alkoi kieltämättä jo vähän pelottaa. Mies opastettiin lopulta kirkon ullakollekin, jossa oli jotain ikivanhoja, pölyn, homeen ja hämähäkinseittien kuorrutamia virsikirjoja, mutta vieläkin mies vain vastaili kieltävästi. Seurue vaikutti kummastuneelta, mumisi keskenään, käsiä leviteltiin ja päitä rapsuteltiin, kunnes joku saattoporukasta muisti, että kellotornissahan oli vielä se yksi virsikirja, jota kellonsoittajat joskus soittojen välissä selailivat. Mies oli jo kalpea kuin lakana, ja viimeisetkin viinahuurut olivat haihtuneet päästä. Niin sitten kiivettiin kellotorniin, ja taas kysyttiin, oliko tämä nuhruinen opus mieheltä jäänyt virsikirja. Kun vastaus oli jälleen kieltävä, oli se viimeinen pisara. Mieheen tartuttiin voimalla kiinni, ja hänet heitettiin kellotornista ulos kadulle aika rytinää. Miehen kerrotaan eläneen vielä yhdeksän vuorokautta vedonlyöntinsä jälkeen."

Kukko sanoo "Kukkokiekuu!"

Suomalaisen mytologian kummitukset, kuten eivät kuolleetkaan, ole loppupeleissä mitään verenhimoisia hirviöitä, vaan olentoja, jotka elävät omaa elämäänsä siinä missä elävätkin. Kansantarinoissa kaikkein vaarallisimmiksi kummittelijoiksi mainitaan elävät kuolleet, eli vainajat lihassa, jotka kieltäytyvät niin kuolemastaan, kuin levostaan. Suomalainen "elävä kuollut" on eräänlainen zombie, lihallinen olento, joka ei saa rauhaa kuolemassaan, usein jonkin henkilökohtaisen pakkomielteen vuoksi, ja mieltymyksensä ohjailemana. Siksi tällainen elävä vainaja yrittää jatkaa elämäänsä vielä kuotuaankin, esim. Ravi-isäntä juoksuttaa hevosiaan siinä missä himosaunoja kapuaa lauteille yö toisensa perään.
Kummitteleva vainaja tuskin koskaan kulkee surun tai kaipauksen riivaamana tai anteeksiannon perässä, kuten esim. kummitukset usein tekevät.

Suomalaiset perus-zombiet muistuttavat siis käytökseltään lihattomia kummituksia, paitsi mainitun zombien kummittelu tapahtuu aina ennen kuin k.o. vainajaa on ehditty haudata. Ennen wanhaan talon kuolleet asetettiin ruumislaudalle riiheen tai saunaan, jossa ruumis makasi hautajaisiaan odottaen. Kuollut ei siis pystynyt liikehtimään pitkin päivää, vaan heräsi askareisiinsa aikaisintaan vasta auringon laskettua, illalla, yöllä, tai aamuyöstä. Kukon huutaessa ja auringon noustessa vilkkainkin vainaja muuttui siinä hetkessä taas elottomaksi, liikkumattomaksi ruumiiksi. Elävät vainajat eivät suomalaisessakaan loressa olleet voittamattomia, ja folklore tuntee muutamia keinoja voittaa tällaiset levottomat, kävelevät kuolleet.

Folklorellisesti vainaja saatetaan lopulliseen lepoon kohtaamalla hänet yöllä kesken kulkuaan. Kuolleilta ja niiden seuralaisilta voitiin tällöin suojautua ottamalla kukko ja neula mukaan. Hätätilanteessa kukkoa piti pistää neulalla että se parahti. Kukon, eli Luusuun huutoa Vainajalan väki pelkäsi, sillä se muistutti vainajia aamunkoista, jolloin kuolleet joutuivat taas paneutumaan laudoilleen, josta saattoivat herätä uudestaan vasta auringon laskettua. Ilmeisesti vainajan yöjuoksut tyssäsivät jos sitä älytettiin luulemaan aamun koittaneen ennen kuin kuollut oli ehtinyt takaisin laudalleen. Tässä voidaan nähdä samankaltaisuuksia mm. Itä-Euroopan vampyyritarinoihin; Mikäli verenimijää viivytettiin niin ettei se ehtinyt aamulla takaisin hautaansa, se hyytyi niille sijoilleen ja muuttui mätäneväksi ruumiiksi.
Hartaimmat ottivat kukon lisäksi mukaansa vielä raamatun tai virsikirjan, ja lukivat vainajan tuuperruttua Isä Meidän -rukouksen, tai veisasivat jonkin hautajaisvirren kuolleelle.

Kun kummitteleva vainaja siis lopulta saatiin haudatuksi, myös zombietoiminta lakkasi, tai sitten mokoma ei vaan päässyt kaivautumaan ulos kuopastaan.. Folklore tuntee muutamia tapauksia, jossa vainaja vielä juttelee arkustaan matkalla hautapaikalle:

"Rikas mies kuoli, ja matkalla hautausmaalle ajuri kuulee jokun huutavan:
-Pysäytä!
Ajuri pysäyttää vaunut, ja arkusta kuului:
-Tuliko ne vanhat velkakirjat mukaan?
Ajuri vastasi että tulivat, johon vainaja sanoo:
-Ahaa, hyvä. Jatketaan matkaa.
Ajuri ohjasti taas hevoset liikkeelle, ja vainaja oli hiljaa loppumatkan. Lopulta saavuttiin hautausmaalle, ja haudattiin rikas mies."

Vainajien pelättiin tietenkin kulkevan kotonaan/kummittelevan vielä hautaamisen jälkeenkin, mitä yritettiin ehkäistä eri keinoilla, kuten karsikkopuilla ja havuilla, mutta myös hämmentämällä vainajaa, kuten hautaamalla kuollut vatsalleen, tai/ja risteyksen takaiselle hautausmaalle, tai vetämällä kärrien perässä kotiintultaessa oksia tai karhia (talvella havuja), jotta mahdolliset jalanjäljet häviävät, eikä vainaja voi seurata väkeään kotiin.

Vainajat Tien Päällä

Vainajien eksytykseen viitaten, suomalainen folklore, niin uudempi kuin wanhempikin, tuntee koko liudan erinäisiä tarinoita kyytiä tarvitsevista/liftaavista, jos nyt ei zombeista, niin kummituksista, joka pyytää kyytiä tiettyyn paikkaan. Joskus liftari antaa osoitteen, joskus se osaa sanoa vaan maamerkkejä, mutta on selkeästi menossa tiettyyn päämääräänsä. Kyyditettävä ei yleensä vaikuta olevan mitenkään epäilyttävä, oudon hiljainen korkeintaan, ja liftarin haamumaisuus yleensä paljastuu vasta hänen kadotessaan paikaltaan. Haamuliftari katoaa yleensä kyydistä hautausmaansa, tai kotitalonsa kohdalla, tai risteyksessä, jos kuljettaja kääntyy epähuomiossa väärään suuntaan. Moisesta voidaan päätellä, että vaeltava vainaja on sidottu tietylle alueelle kummittelemaan, eikä voi poistua vaikka varmaan haluaisikin.

Liftaavalla vainajalla on elämänsä vaellus kesken, ja hän haluaa yleensä kotiin, minne ei voi mennä, koska hänet on esim. haudattu toisaalle, kotitalo on jo aikoja sitten purettu tai tuhoutunut esim. tulipalossa, perhe on kuollut tai muuttanut pois, tai sitten hengen oma ruumis on kadonnut esim. sodassa, eikä sielu siksi saa rauhaa. Kummitusliftari ilmestyy tienposkeen yleensä kuolin-, tai hautapaikkansa läheisyydessä, eikä välttämättä pysty ylittämään esim. kunnan tai läänityksen rajoja (kuin ne olivat hänen kuollessaan). Kummitusliftari edustaa nykyisinkin aavetarinoiden koskettavinta antia, joiden lukeminen ei ole niinkään pelottava, kuin surullinen kokemus.
 
"Aaveissa Vainko Olet Mun"
-Viikate 2009-

Kummitus on siis kuolemisen kehosta irrottama, levoton sielu, joka jää viipyilemään maan päälle sen sijaan että jatkaisi matkaansa eteenpäin. Haamu voi jäädä kummittelemaan maan päälle monesta syystä, mutta yleensä sillä on jotain keskeneräisiä asioita hoidettavana. Yhtä hyvin syinä voivat olla myös vainajan pakkomielle, huono omatunto, tai muu haluttomuus päästää irti elämästään, rakkaistaan, tai omaisuudestaan. Myös, etenkin näin Jakoaikana, henget saattavat toki halutessaan palata ihan muuten vaan moikkaamaan vielä elossa olevia sukulaisiaan tai ystäviään.
Yleensä kummitukset meillä Suomessa ovat siis suhteellisen harmitonta porukkaa, mutta vuosikymmenten vieriessä tulokseton nurkissa jahkailu voi käydä kuolleenkin hermoille, joten joukosta tietenkin löytyy myös ikävämpiä aaveita. Esimerkiksi räyhähenget lukeutuvat tähän kastiin. Mikäli kummituksella on jäänyt asioita kesken, voivat elävät halutessaan auttaa edesmennyttä hoitamalla keskenjääneen asian, jolloin henki pääsee lepoon. Paras neuvo kummituksia koskaan kohtaavalle onkin kysyä siltä suoraan, että mitä se tahtoo.

Kummitusten ulkonäkö vaihtelee vähän tarinoittain, mutta usein kummitukset ovat kuitenkin näkymättömiä, tai sitten pelkkiä läpikuultavia varjoja entisestä itsestään. Vähän vainajasta (ja hänen energiastaan) riippuen, edesmennyt saattoi näyttäytyä läpikuultavana haamuna tai hyvinkin kiinteän näköisenä ihmisenä (kuten kummitusliftari-tarinoissa). Kiinteä aave on myös helpompi tunnistaa joksikin tietyksi edesmenneeksi, kuten sukulaiseksi, tai talon entiseksi asukkaaksi. Myös katsojan oma "näkökyky" vaikuttaa asiaan, sillä toisilla ihmisillä on herkemmät aistit nähdä rajantakaisia asioita. Samasta syystä yhdelle henkilölle kiinteän näköinen haamu voi toiselle näkyä vain läpikuultavana harsona.

Aavehaltiat

Kummitus/henki oli myös omalla tavallaan sukua haltija-haltioille. Ennen wanhaan puhuttiin esim. kodinhaltiasta, riihenhaltiasta tai kirkkomaan haltiasta, jne. Kodeissa haltia oli talon huoneenhaltija, joka piti paikoista huolen kun ihmiset olivat poissa, ja valvoivat, että elo pysyy sopuisana. Mihin tahansa tulipesälliseen tilaan pääsi haltiaksi kuoltuaan se henkilö, joka oli ensimmäisenä sytyttänyt tulet k.o. tilan tulipesään, olihan se kodin sydän.
Kalmiston, eli kirkkomaan haltiaksi pääsi ensimmäinen k.o. kalmistoon haudattu. Yleensä kirkolla ja sen hautausmaalla oli sama haltia, mutta haltioita saattoi olla myös kaksi, etenkin, jos kirkkoa tai hautausmaata oli muutettu tai lisärakennettu.

Useimmiten ihmiset olivat hyvää pataa haltioidensa kanssa. Noidat, pohut ja tietäjät saattoivat tarvitessaan hakea tietoja etenkin kalmiston-, ja kirkonhaltioilta, joiden kanssa tavan kansalaisten saattoi olla hankalampi päästä yhteyteen.
Varsinkin kirkkomaanhaltian kanssa saattoi tapauksesta johtuen olla vaikea kommunikoida jos ensimmäinen haudattu oli dementoitunut/halvaantunut vanhus, tai sitten niin pieni lapsi, ettei se osannut vielä puhua. Vainajille jumalanpalveluksia kulloisenkin seurakunnan kirkossa pääsi pitämään se pastori, joka oli ensimmäisen haudattu kirkon kalmistoon.

Keskiyö- Aaveiden Hetki?

Vainajat ja haamut liikkuvat siis aika vilkkaan wanhoissa, ja uusissakin tarinoissa. Kummittelulle ei varsinaisesti ole määritelty Suomessa mitään tarkkaa kellonaikaa, vaikkakin Britanniassa ja Keski-Euroopassa suosittu "Keskiyön kellonlyömä" onkin saanut jalansijaa myös meilläpäin, etenkin, jos ajatellaan jotain tiettyä kellonaikaa, jolloin varmasti alkaa kahleet (vai hampaat) kalista. Myös kello kolme aamuyöstä, eli surullisenkuuluisa Sudenhetki, on tunnettu sekä noitatuntina (eng. Wiching hour), ja Paholaisen tuntina (eng. Devil's hour), ja kaikenlaisten yliluonnollisten ilmöiden on silloin uskottu olevan voimakkaimmillaan. Meillä kummitukset ja zombiet ovat kulkeneet vapaasti, yleensä iltayhdeksästä aamuviiteen, tai auringonlaskusta kukonlauluun.

"Muutama vuosi sitten, kun järjestelin vuotuisia Halloween-juhliani mieheni vanhassa kämpässä (yksiö), kohtasin itsekin kummituksen. Kello oli jotain puoli kuuden pintaan, kattaukset ja valmistelut olivat viittä vaille valmiina, ja istahdin hetkeksi sohvalle huilaamaan, ja miettimään, olinko unohtanut mitään, alkaisivathan vieraatkin valua paikalle kohta puoliin. Keittiössä, vastapäätäni, paloi valo, mutta muuten olohuoneen puoli oli jo kynttilöiden ja tv:n valaisema. Kissamme nukkui kaikessa rauhassa sohvalla. Juttelin mieheni kanssa, kun ykskaks jotain sujahti nopeasti jalkojeni vierestä sohvan alle, kuin se olisi pinkaissut eteisestä tai kirjahyllyn kulmalta. Kerkesin tunnistaa "vilahtajan" värityksen kuin omaksi, edesmenneeksi kissakseni. Kyseisen sohvan alunen on lisäksi niin matala, ettei mikään aikuinen kissa mahtuisi sinne noin vaan juoksemalla, vaan sen pitäisi oikein litistyä ja ahtautua sinne puoliväkisin. Mieheni, joka myös näki k.o.vilahduksen, kysyi hämmästyneenä että "Mikä tuo oli?" Vastasin vaan että "Se taisi olla minun kissa". Poistuin naureskellen keittiöön jatkamaan puuhiani. Tuntui kivalle että minua tultiin moikkaamaan."

Uskomuksia:
-Jos ihminen loukkasi kuolleita tai esiintyi epäkunnioittavasti kalmistossa, hän saattoi rangaistukseksi saada kyvyn nähdä vainajia ja kirkkomaanväkeä.
-Kummitukset eivät yleensä näyttäydy sellaisille, jotka menevät niitä varta vasten katsomaan.
-Jos tiellä tulee aaveita tai kirkkomaanväkeä vastaan, on aina annettava tietä ettei käy huonosti.
-Aaveen voi karkottaa talosta paiskomalla ovet aina perässään kiinni, tai paiskaamalla ulko-oven kiinni kolmesti.
-Aaveet eivätkä vainajat tee nukkuville mitään pahaa.

*Pari ensimmäistä tarinaa Myytillisiä Tarinoita -kokoelmasta. Edit: Site Admin. Viimeinen juttu on omakohtainen, omin sanoin kerrottu tarina eräästä kummituskokemuksestani.

Kuoleman Voimat

Kaarina Kosken tutkielma Kuoleman Voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä tarkastelee kuolemaa, kuolemista, vainajia, ja niihin liittyviä käsitteitä suomalaisessa folkloressa, sekä niiden vaikutusta wanhan kansan jokapäiväiseen elämään.

Teos on jaettu viiteen isoon kappaleeseen, jotka on edelleen jaoteltu pienempiin osiin, joissa tarkastellaan paitsi mielikuvia ja käsityksiä kirkonväestä, myös näihin mielikuviin johtaneita lähtökohtia. Olivatko vainajat uhka vai siunaus, ja jos olivat, niin kenelle? Millaisena eri ihmiset ovat kokeneet kirkonväen? Saiko nukkuvaa herättää?
Ensimmäinen kappale on paljastavasti Johdanto -niminen, ja siinä kerrotaan nimensä mukaan mitä/millaista kirkkoväki, ja siihen liittyvä kansanusko pääpiirteittäin on, kuinka tutkielman aineistoa on kerätty ja käytetty, ja kuinka varteenotettavaa mikäkin keräilytieto aiheen kannalta on.

Koska kyseessä on proseminaarityö, teksti on tottakai hieman akateemista ja kuivakkaa, mutta ulosannista huolimatta aihetta on käsitelty teoksessa todella monipuolisesti, ja siitä on kerrottu hyvin. Teoksen kuvitus on mustavalkoista, ja likipitäen olematonta, mutta tekstiä värittää mukavasti paikka paikoin asetetut, tukimusaineistona käytetyt kansantarinat vainajista ja kirkonväestä.

Kantta kuvittaa Taidemaalari/arkkitehti Heimo Riihimäen teos Iloiset Kuolemat (1962). Kirjan alussa Kosken alkusanat ja sisällysluettelo, ja lopussa viiden sivun mittainen, englanninkielinen tiivistelmä aiheesta, Lähdeluettelo, liite perinnealueista, sekä asiasana-, ja henkilöhakemisto. 371 sivua. Suomen Kirjallisuuden Seura 2011.

+Erittäin kattava ja monipuolinen tutkielma.
+Mikäli aihe kiinnostaa, teos on varmasti tuplasti mielenkiintoisempi.

-Tiiliskivi, hankala ahmia yhdessä päivässä.
-Muutama lisäkuva tai -kartta tarinoiden rinnalle ei olisi ollut pahitteeksi.

Ruumissauna

Lisää saunoista.. Siinä missä aikaisemmin esittelemäni morsiussauna edustaa niitä iloisiksi luokiteltuja elämänasioita, keskittyy ruumissauna niihin vakavampiin. Niin, ennen wanhaan sauna oli tärkeä osa ihmisen elämää, saunassa synnytettiin, saunotettiin lapsia, samoin morsianta, hääväkeä, työväkeä, virkamiehiä, trokareita, rikkaita, köyhiä.. Lopulta, kun ihminen kuoli, hänet vietiin saunaan ja kylvetettiin viimeisen kerran.

Sanottiin, että "synnytään ja kuollaan saunassa", millä viitattiin sekä saunassa synnyttävään äitiin, ja kylvetettävään lapseen, että lopulta vainajaan, joka pestiin saunassa. Ruumiin pesu tunnettiin myös nimellä ruumiin korjaus.
Itse hautajaisiin ja muihin jälkimaininkeihin on liittynyt aina kaikenlaisia tapoja ja uskomuksia, ja jostain syystä niistä puhutaan aina vainajan varsinaisia esivalmisteluja enemmän. Ruumissauna oli kuitenkin tärkeä tilaisuus, sekä omaisille, että vainajallekin.

Kevyt kuin höyhen, jäykkä kuin lauta..

Kun ihminen kuoli, hänet asetettiin erityiselle ruumislaudalle jalat ovensuuhunpäin odottamaan valmisteluja, kuten hautajaisia. Ruumislauta ei koskaan sijainnut asuinhuoneistossa, vaan yleensä riihessä. Ruumislauta on kristillistä perua, sitä aikaisemmin ruumis asetettiin paareille ja peitettiin lakanalla. Alueittain vainaja saatettiin myös kietoa lakanaan, tms. käärinliinaan, etenkin talvisaikaan.
Ruumis lepäsi laudalla pari-kolme päivää, jonka aikana ruumis pestiin saunassa, puettiin puhtaisiin vaatteisiin, ja hänen hiuksensa kammattiin. Naisten pitkät hiukset palmikoitiin.

Ruumiin ollessa laudallaan, hän oli vielä "virallisesti" talossa. Tällöin surtiin ja muisteltiin kuollutta, valmistettiin kirstu, ja järjesteltiin tulevaa saattuetta, hautaa ja hautajaisia. Tähän käytettiin yleensä kolme tai viisi päivää. Poikkeuksena tietenkin talvisajan roimat pakkaset jolloin maa oli liian roudassa hautaukseen, ja ruumis saattoi pötköttää laudalla useamman viikon. Sinä aikana sulatettiin vähän kerrassaan nuotiolla maata ja kaivettiin hautaa pikkuhiljaa.
Kun hauta oli kaivettu ja valmisteltu, nostettiin viimeiselle matkalleen siistitty vainaja laudaltaan arkkuun ja lähdettiin kohti kalmistoa. Tätä kutsuttiin vainajan saattamiseksi, eli ruumissaatoksi.

Nykyisinkin tunnettu kuolemiseen/hengenmenetykseen viittava sanonta "lähteä jalat edellä", muistuttaa tavasta jossa vainaja nostettiin laudalta arkkuun ja kannettiin ovesta ulos jalat edellä. Vertailun vuoksi esim. vuodepotilaita saatettiin/kuljetettiin aina pää edellä; Käytäntö, jota noudatetaan nykyäänkin, mm. sairaaloissa.
Entisaikaan ainakin Keski-Suomessa oli ennen vainajan vientiä tapana heittää kukko arkun päälle ettei vauraus ja karjaonni lähtisi talosta vainajan mukaan. Oli hyvä enne, jos kukko kuitenkin hyppäsi arkun päältä ennen kuin päästiin pihaportista ulos, koska kukon myötä vauraus ainakin pysyi talossa.

Kun ruumislautaa ei tarvittu, sitä säilytettiin yleensä jossakin ulkorakennuksessa piilossa, poissa silmistä. Tyhjillään, turhan panttina lojuvan ruumislaudan uskottiin enteilevän kuolemantapausta. Pienemmissä kyläyhteisöissä saattoi olla vain yksi ruumislauta, jota säilytettiin aina siinä talossa, josta viimeisin vainaja oli lähtöisin.

Kun ruumis oli laudalla, sen ajateltiin voivan nousta kummittelemaan, ikäänkuin olisi yhä elävä. Vainaja heräsi yöllä hoitamaan askareita, joita oli eläessään rakastanut. Milloin kuollut alkoi tanssimaan, milloin lypsämään lehmiä tai nikkaroimaan keskeneräisiä puutöitään. Vainajan uskottiin myös käyvän itse saunassa. Kun talossa oli vainaja, ei saunassa käyty enää kovin myöhällä, ja yleensä talon saunotukset yritettiin hoitaa ennen auringon laskua.
Vainajan lisäksi lauteille kipusivat kaikenlaiset kuolinenteet, vainajienhaltijat, sielunkärkkyjät ja muut pahalaiset joita kuolleen läsnäolo houkutteli paikalle. Mikäli vainaja oli ollut eläessään ikävä ihminen, pirut ja muut pahalaiset saattoivat viedä vainajan mukanaan, paneutua vainajan muodossa laudalle ja ottaa kylvetyksen ja muut herkut vainajan sijaan.

"Talon pahatapainen renki oli kuollut, ja ruumis lepäsi saunassa odottamassa viimeistä kylpyään. Talon ruotiukko jossa oli myös tietäjän vikaa oli iltamyöhään nurkan taakse poiketessaan nähnyt kuinka saunaan käveli viisi mustapukuista hahmoa. Ukko seurasi outoja kulkijoita ja tarkkaili heitä saunan räppänästä.
Näky oli kammottava; Vieraat ensin riisuivat, ja sitten nylkivät vainajan taidokkaasti, jonka jälkeen yksi mustapukuisista itse riisuuntui, puki nyljetyn nahan ja vainajan vaatteet ylleen ja paneutui laudalle pitkäkseen edesmenneen sijalle. Loput neljä mustapukuista pukivat nyljetyn ruumiin niihin viidennen mustiin vaatteisiin ja kantoivat vainajan pois. Saunassa oli taas hiljaista, vain väärä vainaja makasi rauhallisesti laudalla. Ruotiukko tuli takaisin tupaan, muttei kertonut kenellekään näkemästään.
Seuraavana aamuna ukko tarjoutui pesemään ruumiin, kerran kukaan talonväestä ei ollut kovin innokas koskemaan renkivainajaan. Ukko kantoi saunaan veden jonka sitten muuripadassa lämmitti oikein kiehuvan kuumaksi. Siitä ukko sitten otti kiulullisen poreilevan kuumaa vettä ja nakkasi sen vainajan kasvoille. "Kuollut" karkasikin kaameasti älisten jalkeille, ryntäsi ovesta pihalle oikein ennätysvauhtia ja kadotessaan horisonttiin huusi mennessään:
-On jo vii'esti hau'attu, kuu'esti kuulutettu, yksitoista kertaa paareilla maannut, mutta tämmöstä kyytiä en ole saanut!!!"

Mitä mustapukuiset olennot olivat, ei tarinoista selviä, mutta lähteestä riippuen kuulijalle saatetaan vihjata niiden olevan jonkinlaisia pahoja henkiolentoja tai piruja, jotka tulevat noutamaan eläessään huonoa elämää viettäneitä pahoja ihmisiä. Koska monista, wanhoista folkloretarinoista heijastuu aikansa uskonnollinen (=kristitty) ilmapiiri, voidaan tarinoiden mustapukuiset noutajat nähdä eräänlaisina rankaisijoina/seurauksena syntisen pahoista teoista. Vieden vainajan mukanaan ennen siunaustilaisuutta, mustapukuiset demonit riistävät onnettomalta paitsi hellivän ruumissaunan, myös kristityille tärkeitä rituaaleja (mm. kuolinkellot ja vainajan rukouksen ja siunauksen), tehden näin vainajan ikuisesta kadotuksesta ilmeisesti vieläkin piinaavamman kokemuksen.

Haamut ei saa meitä kiinni

Tarinoista riippuen myös yöllä saunasta yhytetty elävä sai usein osakseen ikävää kohtelua; Häntä ehkä nöyryytettiin, hakattin, nyljettiin elävältä, tai heitettiin alastomana ulos saunan räppänästä. Ei sillä että räppänästä uloslentäminen olisi ollut pienin paha, sillä räppänä on etenkin savusaunoille tyypillinen, kooltaan about kissanmentävä tuuletusaukko, jonka kautta vaudikas poistuminen ei taatusti ollut terveellistä.
Vaikka ihminen olisi eläessään ollut mukava ja sopuisa, hänen uskottiin muuttuvan kuoltuaan. Vainajat mainitaan luonteeltaan pikkumaisiksi, äkkipikaisiksi ja kaunaisiksi. Mikäli henkilö oli eläessään ollut pahansisuinen ja epämiellyttävä, oli hän kuoltuaan paljon, paljon pahempi, pahantahtoinen ja pitkävihainen. Usein kuolleiden seuraan eksyneiden elävien kohtelu oli myös verrannollinen siihen kuinka yleisesti kunnollinen ihminen hän oli. Uhkapelurit, kiroilijat ja muut koijarit saivat usein pahimman kohtelun. Toisaalta, humalaisista ei pirukaan kuulunut huolivan:

"Joku viinamäen mies oli ponupäissään löytänyt tiensä johonkin yksinäiseen saunaan ja sammunut sinne lauteelle. Kaksi pirua tuli saunaan keskiyöllä ja huomasivat, tottakai, lauteilla juopon unta örisevän kännikalan. Tulivat lähemmäksi ja vähän nyppivät kurahousun palttoota, kiusasivat ja tönivät ukkoa. Pienempi piruista ehdotti kaverilleen: -Pudotetaan tuo lauteelta kiukaaseen, saadaan nauraa?
Tähän toinen piru paheksuen totesi että: -Ei tuommoista arvaa liikutella, haisee pahemmalta kuin raato! Ihmisille tuo kuuluu eikä meille.
Niin pirut lähtivät saunasta ja jättivät humalaisen nukkumaan."

Monissa tarinoissa vainaja saatettiin lepoon kohtaamalla hänet yöllä kesken kulkuaan. Kuolleilta ja niiden seuralaisilta voitiin tällöin suojautua ottamalla kukko ja neula mukaan. Hätätilanteessa kukkoa piti pistää neulalla että se parahti. Kukon huutoa Vainajalan väki pelkäsi, sillä se muistutti vainajia aamunkoista, jolloin kuolleet paneutuisivat taas laudoilleen, josta saattoivat herätä vasta auringon laskettua. Ilmeisesti vainajan yöjuoksut tyssäsivät jos sitä älytettiin luulemaan aamun koittaneen ennen kuin kuollut oli ehtinyt laudalleen. Tässä voidaan nähdä samankaltaisuuksia mm. Itä-Euroopan vampyyritarinoihin; Mikäli verenimijää viivytettiin niin ettei se ehtinyt aamulla takaisin hautaansa, se hyytyi niille sijoilleen ja muuttui mätäneväksi ruumiiksi.
 
Renki tahi Herra, Kuolema tulee kerran..

Ruumis pestiin yleensä kylmässä saunassa, eikä ruumissaunaa muuripataa lukuunottamatta lämmitetty paitsi vähän talvisaikaan, jotta kylvettäjän oli mukavampi työskennellä. Ruumiinpesu hoidettiin yleensä arkipäivinä, eikä kristin tultua koskaan Sunnuntaisin (=kristin Raamatun mukaan Pyhä-, eli lepopäivä jolloin ei pidä tehdä mitään isoja töitä).
Vainaja riisuttiin, ja pestiin lämpimällä vedellä, sienellä ja pesuräteillä samaan tapaan kuin vuodepotilaat. Vainajan pesijä saattoi lukea loitsurunoja tai rukouksia pesun aikana, tai muuten rupatella vainajalle, jota pyrittiin kohtelemaan kunnioittavasti kuin elävää ihmistä. Vainajan pesuun käytettiin tavallista palasaippuaa, vaikkakaan eläviä ei enää samalla saippualla pestykään. Saippua heitettiin pois tai sitten pantiin jemmaan seuraavaa vainajaa varten. Ruumiinpesuvesi oli voimallista, ja se saatettiin tinanvaluveden tavoin kaataa tienristeykseen ja sitten jäädä kuuntelemaan enteitä.

Tutussa kyläyhteisössä saattoi kiertävän ruumislaudan mukana tulla muutkin tykötarpeet vainajan pesuun. Uskottiin, että vainajan pesuvälineissä oli kalman mahti, ja oikeat niksit taitava saattoi oppia salattuja asioita jos pesi itsensä salaa ruumiinvälineillä. Jos noituja ei pitänyt varaansa, suuttui vainaja ja palasi kostamaan varkaalle. Folklore tuntee tarinoita, joissa aamun tullen arkkuun haettavan vainajan nyrkistä on löydetty aimo tukko vieraita hiuksia, joskus jopa päänahkaa..

Vaikka vainajan hautaamisesta huolehtivatkin omaiset, vainajan kylvetti yleensä joko vainajan läheinen henkilö, tai yleinen kylvettäjä. Kylässä saattoi olla erityinen ruumiinkylvettäjä, mutta yleisen kylvettäjän virkaa harjoittivat sivutoimenaan myös tietäjät, kätilöt ja kupparit. Ruumiinpesijä oli pääasiassa naisväen ammatteja, mutta pesijä saattoi joskus olla myös miespuolinen henkilö. Talonväen pesun saattoi hoitaa myös, vähän talon varakkuudesta ja vainajan asemasta riippuen, piika tai emäntä. Emäntä saattoi pestä esim. pienokaisensa, aikuisen tyttärensä, tai miesvainajansa ruumiin.

Tietäjän ja noidan ruumiin pesi usein toinen tietäjä tai noita, tavan ihmiset eivät mielellään koskeneet kuollutta pohua, samoin kuin kirkonmiehen ruumiin pesi usein joku pappilan väestä. Lapsivainajat pestiin yleensä kätilön toimesta, äiti ei yleensä päässyt näkemään esim. synnytyksessä kuollutta pienokaista syntymän jälkeen ellei sitä erikseen vaadittu. Lapsikuolleisuuden ollessa korkea kuolleet lapset muutenkin ikäänkuin "lakaistiin maton alle" eikä heitä sen kummemmin ajateltu, toisin kuin pidemmän elämän eläneitä aikuisia ja vanhuksia.

Tiiri-liiri-lii, kaunis lintu olen niin

Paitsi aikuiset vainajat, myös kuolleet lapset kummittelivat usein. Väärin kohdeltu lapsivainaja, etenkin avioton tai avioliiton ulkopuolelle syntynyt ei-toivottu äpärälapsi, joka usein synnytettiin salassa, tapettiin ja haudattiin piilonviereen jäi usein kummittelemaan synnyttäjälleen. Levoton lapsivainaja valitti kuinka paleltaa kylmässä maassa, ettei ole puhtaita vaatteita, eikä ole pesua annettu, tai sitten vainaja haluaa muuten vaan siunattuun multaan. Levottomat lapsivainajat tunnetaan suomalaisessa folkloressa alueittain erilaisilla nimillä kuten Liekkiö, Äpärä ja Ihtiriekko, joista jälkimmäinen tarkoittaa joissakin yhteyksissä myös kujeilevaa, lapsivainajaksi tekeytynyttä paholaista. Muutoin Ihtiriekko on muoto Itseriekko-sanasta, jolla viitataan ihmisen sielulintuun.

"Kerran erään hautausmaan lähituntumaan muuttaneen leskirouvan tupaan ilmestyi aina iltasella pieni, ehkä kuusi-, tai seitsemänvuotias poika, seisomaan uunin eteen. Pojalla oli yllään vain resuinen, likainen liinapaita joka ulottui poviin saakka. Lapsi seisoi hetken siinä keskellä lattiaa ja sanoi sitten inhoten "Hyi hyi hyi". Sitten poika juoksi pimeään kamariin, mutta kun rouva meni pojan perään kamariin, oli lapsi kadonnut jäljettömiin. Leskirouva arveli kyseessä olevan kummituksen. Tämä toistui useina iltoina, ja lisäksi rouva kuuli usein kuin lapsen itkua talon ulkopuolelta. Kerran rouva sai kysyttyä pojalta miksi tämä kulkee tuvassa? Poika vastasi:
-Tämä oli minun kotini, ja tuonne kalmistoon minut haudattiin. Perheeni oli köyhä, joten vain likaisen paidan sain ylleni lepoon. Toiset eivät anna minun levätä rauhassa koska paitani on niin ruma, ja ajavat minut aina kotiin.
Rouvan kävi lasta sääliksi, ja hän ehdotti: -Jätä paitasi minulle. Minä voin pestä sen ja jättää sen portaille taas illalla.
Poika ei vastannut vaan juoksi taas pimeään kamariin. Aamulla rouva kuitenkin löysi portaalta pojan likaisen paidan. Rouva pesi paidan hohtavan valkoiseksi ja parsi kaikki reiätkin ehjiksi. Hän viikkasi paidan kauniisti ja laittoi sen illan tultua portaalle. Poika ei tullut tupaan enää sinä iltana, eikä itkua kuulunut. Aamulla rouva huomasi paidan kadonneen, ja yöllä unessa hän näki viimeisen kerran lapsivainajan, joka kiitti kauniisti paitansa puhdistamisesta."
 
Se ken tulee viimeiseksi sille kuolema

Vainajien kummittelua on estetty monin tavoin, Karjalan ja Savon alueilla yksi tunnetuimmista on ollut tehdä karsikkopuita hautajaismatkan varrelle. Mainittakoon, että karsikkopuu oli lähes aina havupuu. Karsikkokuusesta leikattiin eli karsittiin oksat pois tyvestä latvaan päin jottei vainaja löytäisi kotiinsa, ja karsikkopuita karsittiin sitä mukaa kuin vainajia ilmaantui, ja ne kasvoivat usein samassa metsikössä. Tällaisia karsikkopuistikkoja kutsuttiin yksinkertaisesti vain "karsikoiksi". Karsikkoperinne alkoi kadota 1800-luvun lopussa, eikä siitä juuri ole mainintoja enää 1900-luvun puolella.
Karsikkopuiden havuja on lisäksi, etenkin talvisaikaan, ollut tapana sirotella tielle kärryjen perään että jäljet peittyisivät. Tästä on jäänyt tapa viedä haudoille havuja. Tapajäänne elää nykyään etenkin talvisajan juhlina, kuten Jouluna ja Uutenavuonna.

Vainajaa juhlistettiin myös keittiössä. Kun talosta kuoli joku, sanottiin yleisesti että "Hänestä saadaan rokka/keitto". Jotta vainaja ei kulkisi kotona ja onni säilyisi talossa, oli perinteistä teurastaa hautajaisiksi jokin talon eläin, jonka lihoista sitten keitettiin paksu, rasvainen keitto joka Hautajais-/Ruumisrokkana tunnettiin. Ruumisrokka oli usein papu- tai hernesoppaa, sillä palkokasveja, kuten juuri papuja ja herneitä, on käytetty uhrina lepyttelemään kuolleita. Savossa ja Karjalan alueilla lihakeiton sijaan syötiin usein maitovelliä tai lihalientä. Vainajan juhliin saatettiin leipoa myös perunapiirakoita eli tapuntaisia.

Lipastoihin käy, lipastoihin käy..

Vielä hautaamisen jälkeenkin vainajia muistettiin juhlapyhinä, etenkin Kekrin aikoihin, mistä monet tavat vakiintuivat Jouluun, emmekä ajattele niihin juuri liittyvän kuolleita (paitsi viedessämme haudalle havuja tai kynttilöitä Jouluna). Juhlapäivinä sauna varattiin kuolleille, ja saunassa ei käyty enää auringonlaskun (tai ilta-8) jälkeen. Tapa jättää juhlaruoat yöksi pöydälle tarkoitti, että henget ja kuolleet saattoivat käydä napostelemassa mielensä mukaan, kuten Jouluna ajattelemme talon haltian tai tontun tekevän niin. Valkoinen riisipuuro sopi paitsi herrasväelle, myös kuolleille, olihan valkoinen kuoleman väri.
Kuolleita kunnioitettiin myös hyvillä käytöstavoilla. Niin kauan kuin vainaja oli talossa, ei remuttu tai kiroiltu turhia, eikä syljetty tai edes piereskelty tuvassa. Näin toimittiin myös juhlapäivinä. Haluttiin näyttää esi-isille sekä läheisemmällekin vainajasuvulle että he ovat jättäneet jälkeensä suoraselkäisen ja hyvän verenperinnön, ja he voisivat olla ylpeitä jälkeläisistään.

Sytytä ikkunallesi Kekrinä kynttilä ajamaan pois pahoja henkiä ja houkuttelemaan toivottuja henkivieraita, ja jätä vaikka vähän herkkupaloja pöytään, ehkä ne maistuvat vainajille? Mikäli vierailevat vainajat olisivat paastolla, kaunista elettä varmasti osataan arvostaa ;)

*Tarinaviitteet: Folklore ja Myytillisiä Tarinoita -kokoelma. Edit: Site Admin

Alisen Vallaton Väki

Syksyn edetessä ja Jakoajan lähentyessä illat pidentyvät, ja raja elävien ja kuolleiden maailman, Vainajalan, välillä ohenee ohenemistaan. Pimeys ja kylmyys ympäröivät meidät. Jakoaikaan paitsi vainajien henget, myös muut Alisen olennot, taudit, kummajaiset ja kaikenlaiset pikku pahalaiset liikkuvat keskuudessamme. Esim. Kelttien Samhain-juhlaan pohjaavan, nykyään jo Amerikkalaistuneen, Halloween-naamiaisperinteen alkuperäisenä tarkoituksena on ollut suojautua tällaisilta tuonpuoleisen olennoilta pukeutumalla näitä jäljitteleviin valeasuihin. Mistä tiedät onko vieressäsi liikennevaloissa seisoskeleva ihminen oikea ihminen ensinkään, vai ainoastaan hetkeksi elävien maailmaan piipahtanut olento valepuvussa? Haluan tässä nyt kertoa jotain näistä olennoista joita elävä voi kohdata vainajien vuodenaikana..

Alavilla mailla Hallan vaara

Halla lienee ensimmäisiä merkkejä saapuvasta talvesta. Se merkitsee luonnolle kuolemaa; kasvukauden päättymistä, painumista talvihorrokseen. Halla kulkee maan päällä jäätäen maan ja hyytäen ilman. Halla onkin wanhassa suomessa mielletty henkiolennoksi, kuten myös Hyytämöinen ja hänen isänsä; Pakkanen. Halla luokiteltiin Alisen olennoksi, tietenkin, koska se teki ihmisille huonoa, kuten palellutti nenät, marjat, kasvit ja viljan. Tähän viitataan myös sanonnalla "tehdä hallaa" eli kun joku tai jokin aiheuttaa harmia; joko isompaa tai pikkukiusaa. Lisäksi Halla muutenkin vietti kesäkautensa Alisen miellyttävässä viileydessä.

Halla on kylmä olento, joka mainitaan hieman kummituksen näköiseksi, kalvakaksi tai läpikuultavaksi haamuksi, joka liikkui yöusvan muodossa jäätäen ilman ympäriltään missä liikkuikin. Halla pysytteli pääasiassa avomaastossa, soilla ja pelloilla, mutta saattoi joskus livahtaa pihapiiriinkin kurkkimaan. Näin kuolleiden aikana voi Hallalle jättää kuistille vaikka pienen snapsin lämmikkeeksi, ehkä se on sitten suopeampi puutarhalle. Hallassa on myös hieman taiteilijan vikaa, huurtuneet jääkiteet ovat kaunista katseltavaa etenkin kun on lämpimästi päällä. Varsinaisen jäätaiteilun hoitaa sitten Hallan äkäisempi, kylmempi kollega, Pakkanen, talven puolella.

Halla on myöhäissyksyn olennoista siitä harmittomammasta päästä, ja paras tapa suojautua Hallalta ovat tietenkin lämpimät villavaatteet, lämmin mustaherukkamehu ja höyryävä kulhollinen maukasta keittoa. Halla palasi Aliseen Pakkasen tieltä ensilumen tultua, mutta tuli taas keväällä piipahtamaan,  jäätääkseen ilkikurisesti liian varhain laitettuja kylvöjä ja istutuksia. Kevään palelluttajaksi on joskus mainittu myös Hyytämöinen. Lämpeävät säät saavat Hallan kuitenkin aina palaamaan turvalliseen, kylmään Alisen maailmaan.

(Taiteilija Hugo Simbergin näkemys Hallasta. Halla istuu ruiskuhilaan päällä ja hyytää maata. Maalaus v.1895)

Marras

Marras ei niinkään ole aktuaali olento, vaan kuoleman enne, mutta kerronpa siitäkin jotakin. Onhan koko Marraskuun nimi Martaassa. Marraskuun nimi tulee indoiranilaisesta, kuollutta tai kuolemista kuvaavasta sanasta "Marla", jolla on todennäköisesti pohjansa latinankielen sanassa "Mors", joka tarkoittaa kuolemaa. Nimi Marla oli muinoin käytössä Suomessakin, mm. Karjalan alueella, ja satunnaisesti siihen törmää edelleen, vaikkakin Marras on monille tutumpi. Marla eli Marras tarkoittaa siis kuolemaa, kuollutta ja kuoleman ennettä.

Ennen wanhaan martaana pidettiin yleensä esim. odottamatonta, suurta onnenpotkua, kuten yllättävää rahansaantia tai suurta metsästys- tai kalansaalista. Muutama päivä tai viikko onnenpotkun jälkeen sen saaja sitten menehtyi, usein tapaturmaisesti tai sairauteen. Martaasta teki sitä todennäköisemmän, mitä potrempi tai terveempi henkilö sai sen. Moni vanhempi ihminen suhtautuu nykyäänkin epäluuloisesti liian hyvään onneen, ja pelkää että jotain pahaa tapahtuu.
Martaan tarkoitus ei siis ole ollut sen kummemmin pelotella tai varoittaa ketään, ennemminkin, se on vain kertonut väistämättömästä tulevasta. Vaikka enne menehtymisestä voikin kuulostaa pahalta, ei Marras ole pelote, tuomio tai kohtalon (keski)sormenosoitus, sillä kuolemaa ei tulisi pelätä, jokaiselle se aika joskus tulee, enemmin tai myöhemmin. Ehkä tolkuttoman onnenpotkun tarkoitus onkin antaa ikäänkuin hyvät läksiäiset, ja vielä kerran iloa tästä elämästä.

Martaalta ei voinut suojautua, sen sai jos sai. Ei siis auttanut vaikka Martaaksi oletetut rahat lahjoitti pois tai heitti voittoisan kalansaaliin takaisin veteen. Tulevaisuuttaan ei kukaan voinut paeta.

Kalma

Tämän varmaan jokainen osaa yhdistää kuolemaan, mutta jos se ei ole itse Kuolema, niin mikä sitten? Yksinkertaistettuna, kalma on kuoleman voima; väki, ja näin vahvasti kytköksissä Aliseen. Ihmisten yleisen kuoleman / kuolemaan liittyvien asioiden pelon vuoksi Kalma yksikkönä pääsi lopulta vahvistumaan, ja muuttui lopulta omaksi, erilliseksi olennokseen.
Kalma liikkui huomaamattomassa eläimen tai vähäisen lapsen hahmossa, ja viihtyi pääasiassa taloissa joissa joku oli juuri kuollut. Kalma oli voimakas olento, jonka mahti hapatti maidon, pilaannutti lihat ja lakastutti kasvit. Eläinten, ja etenkin koirien äkillinen, pelokas luimistelu, hevosten vauhko korskuminen, tai varislintujen odottamaton metakka saattoivat kertoa Kalman läsnäolosta.
Kalma nähtiin myös tautiolentona, joka toi mukanaan kalmaan vahvimmin liitetyt ominaisuudet, kuten kuoleman hajun tai sairaalloisen ulkonäön. Kalma olentona oli jotain kuoleman enteen ja tautiolennon välimaastosta.

Kalma oli myös tila, jonka kuoleva sai. Puhuttiin kalman, eli kuolemisen/kuoleman hajusta, joka asettui kuolevaan, ja jonka sanottiin tarttuvan myös mm. vainajan pesuvälineisiin ja vainajaa käsitteleviin ihmisiin. Siis kaikkeen mikä oli kosketuksissa vainajan kanssa.
Kalma tarttui herkimmin kolmannen päivän kuluttua kuolemasta, ja kuolleita säilytettiinkin asuinrakennuksen ulkopuolella, kuten ruumislaudalla riihessä, ja vainajat haluttiin multiin nopeasti ettei Kalma tarttuisi eläviin. Mainittakoon, ettei kalman hajulla tarkoiteta kuitenkaan mitään mätänemisen tai pilaantumisen hajua.

Kalma saattoi myös tartuttaa ihmisen jos elävä esim. varasti kuolleelta, esim. nappasi hautausmaalta jotain mukaansa (kuten kukkia haudalta), tai käyttäytyi rumasti hautausmaalla (kuten humalassa). Jos elävään tarttui kalma, puhuttiin kalman nenästä, eli kuolleiden taudeista. Kalman nenä käsitti joukon erilaisia märkiviä haavaumia ja ihottumia, halvaukset, kuolion, vilustumisen, alilämmön ja horkan, yms, sekä luulotautia, skirtofreniaa ja vahvoja pelkotiloja muistuttavia oireita. Kalman tartuttama poloinen muuttui kalpeaksi, hän paleli ja vapisi, hikoili kylmää hikeä ja lopulta vain kuihtui pois.
Kalman energia kuoleman voimana mainitaan olleen vain noitien ja pohu-ukkojen ymmärrettävissä tai käsiteltävissä. Kalma sairautena oli vakava paha joka useimmissa tapauksissa hivutti ihmisen hengiltä (muistettakoon siis ammoinen, puutteellinen terveydenhuolto ilman penisilliiniä tai antibiootteja). Kalmasta selvinnyt saattoi kuitenkin saada kyvyn kuulla/tuntea kuolinenteitä, nähdä kummituksia/henkiolentoja ja sekä parantaa kalmasta että lähettää kaikenlaisia pahoja ihmiseen.

Tautiolennot

Tautien katsottiin ennen wanhaan olevan paitsi kiusallisia sairastettavia, myös uskomusolentoja, jotka toivat k.o. taudin mukanaan tupaan. Wanhaan aikaan kansan keskuudessa tunnetuimmat ja kuuluisimmat taudit/tautiolennot olivat Rutto, Horkka (eli suomalainen malaria), Punatauti ja Rokko (jolla viitattiin lähinnä aikansa pahimpaan, eli vihurirokkoon). Tautiolennot olivat terveelle peruspulliaiselle näkymättömiä, ja mainitaankin, että vain sairas, kuumeinen, tai kalman kokenut ihminen saattoi todella nähdä piinaajansa. Myös noidilla ja tietäjillä saattoi olla kyky nähdä tautiolentoja. Olentojen mainitaan olleen haamumaisen läpinäkyviä, vaihtelevan kokoisia, kummallisen muotoisia ja näköisiä poloisia, jotka liikkuivat kylästä kylään joko yksin tai isommalla joukolla etsien sopivaa tilaisuutta tartuttaa ihmisiä. Mainittakoon, ettei tauti itse päässyt taloon, vaan sen piti jonkun tuoda mukanaan. Folklore tuntee monia tarinoita joissa taudeilta on vältytty kun on osattu varautua olentojen suunnitelmiin:

"Tienoolla esiintyi lavantautia ja horkkaa. Erään talon isäntä oli iltahämärissä tallista tupaan palatessaan kuullut talon nurkalta kuin salakähmäistä keskustelua, ja pysähtyi seinän vierustalle sitä kuuntelemaan. Matalahko, homeinen ääni kysyi: -Miten sinä aiot seuraavaan ihmiseen mennä?
Tähän vastasi, kuin pienen lapsen pehmeä ääni: -Minä menen rokan pinnalla kuplan sisällä. Mitenkäs sinä menet?
Käheä ääni vastasi: -Minä menen puuron silmässä.
Isäntä kertoi tuvassa mitä oli kuullut, ja ruotimummo arvasi keskustelijat tautiolennoiksi. Talossa vältyttiin horkalta ja lavantaudilta kun ei laitettu enää rokkaa tai puuroa. Näin taudit eivät päässeet taloon tartuttamaan ihmisiä."

(Horkka. Erkki Tuomen ihanan spookya kuvitusta kirjaan Myytillisiä tarinoita)

Suomalaisessa folkloressa Loviatar, Tuonelan sokea neito, tunnetaan tautien emuuna; luojana, sillä hän synnytti yhdeksän poikaa maan päälle ihmisten kiusaksi. Nykyisin monet wanhan kansan kärsimät taudit on voitettu lääkkeillä ja rokotteilla. Tauteja voi näin syyskylmillä ehkäistä paitsi pukeutumalla lämpimästi, ja pesemällä käsiä, myös ruokavaliolla. Keskity vitamiineihin, hivenaineisiin, ja rasvoihin, ja muista appelsiinit, sitruuna, valkosipuli, mustikat, timjami, ja tuore inkivääri. Syyssadon tai ruokavalion puutteita voi näppärästi tasapainottaa esim. Apteekin vitamiinilisällä.

Aaveet ja Kummitukset

Aaveet olivat vainajien henkiä, eli ihmisiä, jotka olivat kuolleet, ja muuttuneet henkiolennoiksi. Suomalainen folklore tuntee kahdenlaisia kummittelijoita, sekä hautaamattoman vainajan itsensä, lihallisena zombieolentona, sekä jo haudatut edesmenneet, joilla ei ole enää fyysistä olomuotoa maan päällä. Lihalliset kuolleet jatkoivat auringon laskettua elämäänsä melkein tavalliseen tapaansa, paitsi jonkin, hallitsevimman pakkomielteensä/mieltymyksensä ohjailemina. Saita isäntä mittaili viljakappojaan siinä missä tansseissa ikänsä pyörinyt tyttö jatkoi tanhuamistaan. Kulkevia vainajia vastaan folklore tuntee erilaisia keinoja, mutta ei nyt varsinaisesti ole tarkoitukseni puhua näistä lihallisista olennoista. Kun vainajat lopulta haudattiin, ne saattoivat palata uudelleen elävien keskuuteen henkiolentoina, ja jatkaa kummitteluaan. Toisin kuin Vainajat, kummitukset olivat hieman mukiinmenevämpää väkeä.

Henki saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle monesta syystä. Joko jotain jäi kesken henkilön vielä eläessä, ehkä vainajalla oli pakkomielle, tai huono omatunto, tai sitten vaan haluttiin roikkua elämässä kaikin tavoin ja kieltäydyttiin hyväksymästä kuolema. Näin Jakoaikana jo maailmastamme eteenpäin jatkaneet kummitukset saattoivat toki halutessaan palata moikkaamaan vielä elossa olevia sukulaisiaan tai ystäviään. Yleensä kummitukset olivat näkymättömiä, tai sitten läpikuultavia varjoja entisestä itsestään. Vähän vainajasta riippuen edesmennyt saattoi näyttäytyä läpikuultavana haamuna tai hyvinkin kiinteän näköisenä ihmisenä. Myös katsojan "näkökyky" vaikutti asiaan. Yleensä kummitukset ovat suhteellisen harmitonta porukkaa, mutta vuosikymmenten vieriessä tulokseton nurkissa jahkailu voi käydä kuolleenkin hermoille, joten joukosta tietenkin löytyy myös ikävämpiä aaveita. Esimerkiksi räyhähenget lukeutuvat tähän kastiin.

Moni meistä haluaisi vielä kerran keskustella rakkaan edesmenneen kanssa, ja koska Jakoaikana sen katsotaan olevan helpompaa kuin muina aikoina, Ouija ja Spiritismi kasvattavat suosiotaan aina kuolleiden aikana. Ole kuitenkin varovainen, ne kiltit, tutut kummitukset eivät ole ainoita jotka pääsevät rajan tälle puolelle.

Yleisestä kummittelusäännöstä poiketen uskottiin, että seurakunnan vainajat nousivat kiinteämmässä muodossa maan päälle kirkkoon suurina juhlapyhinä, kuten jouluna tai pääsiäisenä. Tällöin kuolleet näyttäytyivät lihassaan tilassa, jossa olisivat sinä päivänä hautaamisensa jälkeen luonnollisen lahoamisprosessin jatkuttua tavalliseen tapaan. Vainajien jumalanpalveluksen suoritti k.o kirkonkylän kirkossa ensimmäisenä kalmistoon haudattu pastori. Jumalanpalveluksen jälkeen vainajat palasivat lepoon.

Keijut

Keijuja tunnetaan ympäri maailmaa, ja eri kulttuureissa niistä kerrotaan vähän erilaista folkloretietoa. Keijut tunnetaan myös meillä Suomessa, mutta meillä niihin pohjaava "yleistieto" on peräisin lähinnä Amerikasta tai Brittein saarilta. Wanha, suomalainen keijulore on painumassa unohduksiin, ja poikkeaa todella paljon yleisestä käsityksestä satumetsässä yksisarvisten kera asustelevista, siroista harsosiivistä.
Suomalaiset keijukaiset ovat eri maata ja Alisen väkeä; Lentäviä, pieniä, ja lihattomia henkiolentoja, jotka tunnetaan monilla eri nimillä, kuten keijunkaiset, keijulaiset ja keijuset, Wanhempi muoto keijuista on keitolaiset, geidolaiset, keitoset, geidoset, tai keituset eli geijoset. Myös eri nimitysten risteykset ovat mahdollisia, kuten geitulaiset.
Christfried Gananderin mukaan keijuset ovat kuolleiden ihmisten henkiä, jotka ovat jääneet kummittelemaan maan päälle ja näin muuttuneet uusiksi olennoiksi. Keijuset voivat olla myös unohdettujen vainajien henkiä, kuin varjoja entisestään.

Alisen/vainajalan olentoina kalman haju houkuttelee keijukaisia, mutta myös kaikenlainen kuolemaan liittyvä, kuten hautajaisasu tai vainajan jäämistö, houkutteli keijuja. Keijusten mainitaan joissain tarinoissa myös itse haisevan kalmalle, tai tuovan kalman hajun mukanaan. Keijut oleilevat enimmäkseen hautausmailla ja ruumissaatoissa, ja viihtyvät erityisesti paikoissa jossa kuolema muuten on läsnä, kuten paikoissa, joissa joku on kuollut (esim. sairaaloissa, ruumishuoneilla tai murhapaikoilla), tai paikoissa jotka ovat onnettomuusalttiita. Keijuset eivät varsinaisesti ole pahoja olentoja, mutta ne mainitaan ilkikurisiksi, vähän malttamattomiksi, ja uteliaiksi. Keijusten on sanottu mm. edesauttavan onnettomuuksia, eli auttavan kuolemaa tapahtumaan.

Useimmille ihmisille keijuset ovat näkymättömiä, mutta niitä voi havaita pienenä liikkeenä silmäkulmassa tai satunnaisina kipinöinä ilmassa. Myös kamera voi tallentaa keijusia. Moni tuntenee orbit, eli sellaiset kaikenkokoiset valopallot, joita ilmestyy joskus valokuviin? Tällaisia valopalloja kutsutaan yleisesti "enkelipalloiksi" vaikkei niillä ole mitään tekemistä enkeleiden (saati kristinuskon) kanssa. Valopallot valokuvissa ovat keijuja, jotka, Alisen olentoina, viestivät paikallaolollaan siitä että kuolleiden henget ovat läsnä. Älkää myöskään säikkykö vaikka onnellisissa syntymäpäivä-, tai hääkuvissa näkyisi orbeja. Kuolema on osa elämää, ja mielestäni orbejen läsnäolo kertoo vain ja ainoastaan olevaisen täydellisestä harmoniasta kuvaushetkellä.

Mikäli orbeja esiintyy kuvissa toistuvasti ja monilukuisena, kannattaa myös vähän huolestua, etteivät keijuset vain odota onnettomuutta tapahtuvaksi. Keijujen runsas esiintyminen kuvissa voi siis olla huono enne, ja povailla kuolemantapausta. Keijuilta voi suojautua pukeutumalla mustiin vaatteisiin, ja niitä voi karkoittaa mm. rautaesineillä tai suolalla. Toisaalta, Siankärsämön taas sanotaan houkuttelevan keijuja.

(Aivan kuin kivellä istuisi keijukainen. Kuva otettu kissani hautajaispäivänä hautapaikan vierestä)

Sekalaisia keinoja suojautua kaikenmaailman pahalaisilta:

-Käytä meluisia asusteita. Monien kummitusten mainitaan inhoavan melua. Kilisevät korut ja asusteet, tai kopisevat kengät pitävät uteliaat henkiolennot kauempana.
-Isot korvarenkaat suojaavat lentäviltä pahalaisilta jotka yrittävät ehkä livahtaa kehoosi. Korvakäytävän sijaan pahat henget lentävätkin renkaan läpi, eikä Saatana mene korvasta sisään.
-Mustat/tummat vaatteet tekivät ihmisestä näkymättömän vainajien hengille, jotka ehkä etsivät seuraa kuolemaansa. Tähän perustuvat mm. mustat hautajaisvaatteet.
-Kynttilä ikkunalaudalla karkottaa ei-toivotut kummitukset ja toivottaa samalla ystävät henkimaailmasta tervetulleiksi.
-Ei-toivotut kummitukset saattoi myös karkottaa salvianoksalla tai suolalla.
-Syö tai kanna mukanasi tuoretta valkosipulia. Allium Sativumin voimakas bukee kyllä karkottaa sitkeimmätkin pirut.

Kolme Maailmaa

Monissa mytologioissa maailma kuvataan moniulotteiseksi paikaksi jossa esim. jumalilla ja kuolleilla on omat paikkansa. Suomalainen maailmankuva perustuu myös tälle käsitykselle. Maailman eri tasot kerrostuvat päällekkäin, ja niiden määrä vaihtelee vähän tarustosta riippuen. Esimerkiksi skandinaavinen maailmankuva perustuu yhdeksälle tasolle. Muinaissuomalainen maailmankatsomus puolestaan tunnustaa kolme vallitsevaa tilaa; Ylisen, Keskisen ja Alisen maailman. Kolmen maailman konsepti yhdistetään myös shamanismiin, sillä shamaanin henkimaailma käsittää nämä kolme tasoa joista apua ja neuvoa voi etsiä.
Mainittakoon ensiksi, etteivät Ylinen ja Alinen vastaa käsitteinä monien uskontojen Paratiisi/Taivas ja Helvetti asetelmaa, jossa hyvät ja pyynteettömät ihmiset kuoltuaan pääsevät paratiisin autuuteen, ja synnintekijät heitetään Helvetin kadotukseen. Suomalainen Ylinen on jumaluuksien ja taivaisten olentojen kotisija, kun taas Alinen on paitsi alisten ja mustamuotoisten olentojen, myös kuolleiden paikka.
Mutta asiaan:

Tasmatammi, Rutimoraita

Suomalainen mytologiakokoelma, Kalevala, kertoo suuresta Maailmanpuusta, Tasmatammesta, joka yhdistää maan ja taivaan. Maailmanpuun laji vaihtelee vähän tarustosta ja lähteestä riippuen, esim. Saamelaisessa mytologiassa maailmaanpuu, eli Tuuru, on Lehtikuusi. Maailmanpuu tunnetaan paikoin myös Elämänpuuna. Se on maailman napa, pylväs, joka kuvastaa maailman rakennetta. Maailman eri tasot sijaitsevat päällekkäin, ja maailmanpuun tarkoitus on sitoa ne yhteen, vähän kuin teräsrakenteet sitovat kerrostalon jossa on sekä kattoterassi että kellari. Puun latvus kohoaa taivaisiin samalla kun sen juuret pureutuvat syvälle maan uumeniin. Kalevalan kertomuksessa suomalainen maailmanpuu kaadetaan kirveellä taivaankannen rakentamisen jälkeen luomisajan lopussa, jolloin kuu ja aurinko vapautuvat sen oksistosta kiertämään maailmaa, ja taivas tähtineen paljastuu ihmisille.

Kaadetun maailmanpuun energia vapautuu maailmaan, ja ihmisetkin saavat osansa. Puuta kaadettaessa lastut sen kyljestä lentelivät mereen. Lopulta osa lastuista ajautui rantaan, jossa Alisen väki ja erinäiset, pahantahtoiset olennot löysivät ne, ja muovasivat niistä tarinan mukaan kaikenlaista kiusaa ihmisille; naispuoliset olennot askartelivat kipuja, vaivoja ja noidannuolia ja miespuoliset ilkeitä välineitä, kuten aseita. Tasmatammen latvuksen osien mainitaan hajonneen ilmansuuntiin, mutta niiden puolestaan kerrotaan antavan haltijalleen tietäjän voimat. Tasmatammen lehdet soivat ottajalleen lempeä ja rakkautta.

Katson Sineen Taivaan

Ylinen, taivainen maailma levittyy kokonaisuudessaan Keskisen maailman ylle. Suomalaisen mytologian Ylinen maailma ei ollut millään tapaa kuolevaisten/ihmisten paikka, vaan ainoastaan jumalolentojen, luonnonvoimien, ja taivaankappaleiden tyyssija. Suomalaisen mytologian mukaan lähes kaikilla ihmiskuntaa palvelevilla hyödykkeillä on syntysijansa Ylisessä. Tällaisia ovat mm. Tuli, Rauta ja Suola. Tulivathan elämän välttämättömyydet, kuten auringonpaiste ja sadekin taivaalta. Ylistä maailmaa hallitsi Ukko Ylijumala, ja hänen puolisonsa Akka. Ylisen tunnnetuimmat jumalat ovatkin luoja-, ja vaalijajumalia (kuten Tuuletar, Ilmatar ja Karhu) jotka sekä siunaavat ihmisiä antimillaan, mutta voivat myös ottaa nämä antimet pois.

Taivaankappaleiden liikkeitä tulkiten ihminen on luonut kalenterin ja kellon, ja öisin taivaan tähdet opastivat merenkävijöitä heidän retkillään. Onko siis ihmekään että olemme kautta aikojen kunnioittaneet ja palvoneet Ylisen taivaisia olentoja. Suomessa Ukon vakat tai Karhun peijaiset olivat tästä hyviä esimerkkejä. Kaadetun karhun kallo nostettiin maailmanpuuta symboloivan peijaispetäjän latvaan, jonka jälkeen shamaani messusi ja karhulle laulettiin läksiäiset Keskisestä maailmasta, jotta Karhun sielu pääsisi takaisin syntysijoilleen taivaiseen tähtitarhaan josta se oli maan päälle tullut.
Ilman olennot, kuten linnut olivat yhteydessä yliseen ihmistä paremmin, ja ihmisen hengen uskottiin voivan lentää linnun hahmossa. Tällöin puhutaan henki- tai sielulinnusta. Paitsi shamaanin, myös sairaan tai kuolevan sielu saattoi linnun hahmossa matkata maailmassa. Matkaava shamaani tai tietäjä pystyi myös lennättämään sieluaan eri maailmoissa ja eri hahmoina, lintuna, saukkona, tai peurana. Myös nukkuvalla ihmisellä sanottiin olevan kyky moiseen. Kun ihminen lopulta kuoli, uskottiin että henkilintukin näin vapautui, ja palasi maailmaan oikeana lintuna, kun taas ihmisen sielu, ego ja minuus, laskeutui alas Vainajalaan omiensa tykö. Ihminen ei siis kuoltuaankaan voinut päästä Yliseen maailmaan sillä se oli ihmisten tavoittamattomissa.

Ei laaksoa ei kukkulaa..

Keskinen, kuolevaisten maailma, vallitsi Ylisen ja Alisen välissä, ja antoi kodin sekä ihmisille että maallisemmille jumalolennoille, hengille ja haltijoille. Tunnetuin heistä on luoja- ja säilyttäjäjumalatar Luontoäiti, joka myös maaäitinä ja Äiti Maana tunnetaan. Hän on kaikenkattava luonnonhenki, jolla ei varsinaisesti ole omaa hahmoaan, kuten muilla jumaluuksilla (esim. Ukko, Vellamo tai Karhu saattoivat ilmestyä ihmiselle ihmisenmuotoisina). Maaäiti ikäänkuin Keskisen maailman muoto, joka on kaikkialla ympärillämme. Tuuli on hänen hengityksensä, vesi hänen verensä, maa hänen lihansa ja kivet hänen luitaan. Maaäiti ei kuitenkaan ole synonyymi Keskiselle maailmalle. Itse asiassa, voimme ajatella Keskistä maailmaa ja Äiti Maata kukoistavana kasvihuoneena; Seinät ja katto muodostavat tilan (Keskisen), jota hallitsevat elävät olennot, eli tässä tapauksessa kasvavat kasvit. Puutarha kasvihuoneessa voidaan tässä käsittää siis Luontoäidiksi. Jos puutarha kuolee, kasvihuone on yhä paikallaan, mutta se on eloton, ja tyhjä. Heh, tässä esimerkissä kasvihuoneen ulkopuolelle luonnollisesti jäävät auringonvalo ja komposti :)
Keskinen ei siis laajuudessaan vedä vertoja Yliselle ja Aliselle, mutta monenkirjava se on. Keskiseen maailmaan sisältyy laaja eläimistö ja kasvisto (eli flora ja fauna), sekä liuta erilaisia luonnonhenkiä ja yliluonnollisia olentoja. Se on ihmisen lisäksi myös metsän-, maan-, ja vedenväen sija, jossa ihminen ja mytologiset olennot elelevät rinta rinnan. Ihmisillä on tupansa, tonttinsa ja peltonsa, maanväellä omansa, kuten metsät, vuoret ja vedet. Yliluonnollisen väen, etenkin maahisten, sijat Keskisessä tunnetaan myös Kesämaana, tai Kesänmaana (samaa termiä on käytetty myös Vainajalasta), joka nähdään inhimillisempänä, ja maallisempana vastineena mytologista taukoa/talvehdintaa/talviunta edustavalle Talvimaalle eli lintukodolle*. Maahisten tuvissa elettiin, kuhistiin, ja ilveiltiin, ja ihmisen käsityskyvyn ylittävien olentojen elämänmeno oli yleensäkin riemukkaampaa ja iloisempaa kuin ihmisten ankea arki.
*Mainittakoon myös, ettei k.o. nimityksellä kuitenkaan ole mitään tekemistä Wicca-uskonnon kuolemanjälkeisen paratiisin kanssa, vaikka nimitys "Kesänmaa" onkin sama.

Metsä on salaperäinen ja kiehtova paikka nykyäänkin, ja voidaan melkein sanoa, että se kätkee sisäänsä rinnakkaismaailman. Asuvathan siellä esim. hiidet ja maahiset.

Keskinen maailma on runsas antimissaan, ja maa on antanut aikojen saatossa ihmiselle paljon kaikenlaisia hyödykkeitä; kiveä, puuta, tervaa, turvetta, savea, metallia, vettä, marjoja, sieniä, kasviksia, leipää, lihaa, kalaa, sarvia, hampaita, turkiksia ja nahkaa. Maasta tulevat myös lääkkeet ja rohdot, parannukset moneen vaivaan, joten pohu-ukkojen tai shamaanien ei tarvinnut langeta loveen vieraillakseen Keskisessä. Maalla on ihmiselle paljon annettavaa, jos ihminen vain jaksaisi yhä opetella ja kuunnella.

Keskisen maailman alapuolella sijaitsi Alinen. Koska kuolema on osa elämää ja luonnonkiertoa, Keskinen maailma ja Alinen ovat väistämättä yhteydessä toisiinsa kuten Keskinen ja Ylinenkin. Siinä missä Ylinen levittyi taivaana Keskisen ylle, oli Alisen maailma vähän vaikeammin tavoitettavissa. Kulkutietä Alisen ja Keskisen maailman välillä kutsuttiin nimellä Lovi; portti kahden maailman välillä. Taidokas loitsuniekka tai shamaani saattoi taitojensa turvin vierailla Alisessa myös astraalitasolla, hakemassa Manan majoilta tietoja tai rohtoja niitä tarvitseville, mutta hänenkin henkensä kulki Aliseen loven kautta. Termi "Langeta loveen", lienee kaikille tuttu. Lovi tarkoittaa myös hedelmällistä luomisvoimaa jumalatar-käsitteessä, ja näin ollen Lovi viittaa myös naisen voimapaikkaan; Vittuun. Onhan sekin portti kahden maailman välillä, ja koska sielu on kuolematon, se saattoi näin syntyä uudelleen.

Meitä odotetaan mullan alla

Kuoltuaan ihmisellä oli pääsy Aliseen, johon myös kuolleiden maailmat, Vainajala ja Tuonela kuuluivat. Kuolema kuuluikin tärkeänä osana Aliseen, maatuihan kuollut materia maahan jossa hyönteiset ja toukat nakersivat sen mullaksi. Alinen on haudan tavoin kostea, kylmä, ja pimeä maailma jonne ylinen auringon valo ei yllä. Alinen muistuttaa luolaa, siellä on kiveä ja kalliota, Tuonelan joki, ja sitä kansoittaa sekalainen joukko erilaisia, maan päällä syöpäläisinä ja muuten epäilyttävinä pidettyjä olentoja.
Siinä missä hyvien asioiden uskottiin olevan Ylistä ja jumalaista perua, kaiken inhottavan ja kiusaavan syntysijana pidettiin siis Alista. Alisen maailmaa pelättiin, vaikka se pitikin sisällään yhtä lailla luonnollisia, ihmisen elämään vahvasti kuuluvia asioita. Alisen maailmaa asuttivat vähemmän pidetyt, ja karsastetut olennot, kuten Kalma, Susi, Halla, sekä erilaiset taudit ja vahingontekijät ilmenemismuotoineen. Myös kipujen, kirojen, ja kademielen lähteet löytyivät jalkaimme alta. Puhumattakaan vainajien hengistä, kummituksista, valvottajista, ja levottomista sieluista..

Vainajala on ensimmäinen tila johon lepoon lasketut, haudatut kuolleet päätyvät. Vainajala matkii elävien maailmaa; Vainajalasta löytyi kaupunkeja, kauppoja ja puistoja kuten maan päältä. Vainajalan tarkoitus oli ilmeisesti hellävaraisesti totuttaa edesmenneet kuolemaan. Suurimpana erona mainittakoon kirkot, tms. uskonnolliset paikat, joita ei Vainajalassa ollut, vaan esim. jouluna kaikki "hurskaat" kuolleet joutuivat nousemaan jumalanpalveluksiin kylänsä kirkkoon maan päälle. Tällaisissa vainajien messuissa myös pastori itse oli vainaja, oman seurakuntansa edesmennyt kirkonmies, kuinkas muuten. Elävän ei myöskään ole hyvä päätyä kirkonväen joulumessuun, tai vainajat repivät kappaleiksi kun pastori lopettaa saarnansa. Moni tarina mainitsee että erheensä huomanneen piti, papin vielä saarnatessa, lähteä kävelemään keskikäytävää pitkin, tavalliseen tapaan, muina miehinä ovelle päin, ja siitä tasajalkaa hypätä kynnyksen yli ja nopeasti juosta kotiin taakseen vilkuilematta.

Kulkutie ihmisen rajantakaiseen tilaan, Vainajalaan, oli, kuinkas muutenkaan, hautausmaalla eli kalmistossa. Vainajalan portit olivat kalmistoon haudattujen hautoja, joista loitsutaitoinen tietäjä tai noita saattoi tarvittaessa nostaa kirkonväen avukseen sopivilla sanoilla. Noidan piti tietää myös palautussanat, jotta vainajat voitiin laskea takaisin lepoon. Muuten ne veivät mukanaan.

Luonnossa myös suonsilmiä ja metsälampia pidettiin portteina Vainajalaan/Tuonelaan/Aliseen, lähinnä siksi että niihin oli upottavan pohjan ansiosta helppo hukkua. Petollisten vesipaikkojen oletettiin olevan jotenkin yhteydessä maan alaiseen Tuonelan Jokeen. Elävänä ihminen ei siis voinut astua Vainajalaan, ainakaan tullakseen sieltä elävänä takaisin.

Tuonela eli Tuoni eli Mana eli Manala, oli paitsi koti Alisen jumalille ja olennoille, myös lopullinen sija vainajille; Siellä ihminen pääsi kuoltuaan nukkumaan ikiunta tai jatkamaan vaellustaan niin halutessaan. Tuonelan Musta joki mainitaan eräänlaiseksi rajatilaksi elävien maailman ja Tuonen, kuolleiden maailman, välillä. Tuonelan joen lautturina toimii Tuonen tytär, jonka kyytiin myös kuolleiksi tekeytyvät elävät voivat päästä. Toisin kuin varsinainen Vainajala, Tuonela olikin eläville ihmisille avoimempi paikka vaikka loitsutietoa ja oveluutta sekin vaati. Shamaani saattoi vierailla Tuonelassa astraalikehossa tai sielulintuna, ja Kalevala kertoo mm. Lemminkäisen pistäytyneen Tuonelassa suorittaessaan Pohjolan emännän antamia tehtäviä.

Tällaiset ovat kolme maailmaa, joihin me kaikki kuulumme. Eläkää, havainnoikaa, ja tuntekaa niiden läsnäolo. Taivasta katsellessamme tunnemme itsemme pieniksi ja mitättömiksi, etenkin öisen tähtiääriön alla. Metsässä vaellellessamme voimme tuntea kuuluvamme yhä johonkin, nauttia luonnosta ja nähdä kasveja ja eläimiä, puhumattakaan että silmäkulmassa häilyy uteliaita olentoja jotka katoavat juuri kun käännämme päätämme.. Kun työnnämme kädet syvälle multaan, tunnemme juuret, kosteuden ja kylmyyden, ja tiedämme kuolleiden olevan siellä. Kun multa ulottuu kyynerpäihin, tuntuu, kuin voisimme koskettaa heidän sormenpäitään. Kylmässä yötuulessa, elämänsä eläneiden lehtien kahistessa jaloissamme, kuullessamme öisiä lintuja, lahoamisen ääniä ja hyönteisten rapinaa..

-Kaikkea Hyvää-

Kalman sanat

Vainajalan väki oli arvaamatonta, kalma tarttui, hiisi vei ja vainajia varottiinkin visusti. Seuraavilla Kalman syntysanoilla on sekä hoidettu kalmannenää, että suojauduttu siltä:

"Puhas Kalma, Kaunis Kalma,
Valkeanverevä Kalma!
Kyllä mä sukusi tiedän,
Sekä tieän synnyntäsi.

Jos sa lienet syntynynnä
Kurun, Alisen alusta
Syyen, hiien sykkilöistä,
Mustista maan puhuista

Mene, Kalma kalmistohon,
Ikimenneiden majoille,
Ihosta viattomasta,
Vaivaisesta vartalosta

Totta keitolles kotio,
Tekiäsi tienohille,
Verisissä vaattehissa,
Hurmehessa huituvissa!"

Vainajainpalvelus Muinaisilla Suomalaisilla

Matti Varosen alkujaan vuonna 1898 ilmestynyt teos esittelee pitkälti wanhaa, suomalaista juhlaperinnettä, jossa vainajien kunnioittaminen oli keskeisellä sijalla, ja joka nykymaailmassa on valitettavasti painumassa unholaan. Nykymaailmassa kun kuolemalle edes käsitteenä ei tunnu olevan sijaa kuin pelkistetyn muodolliseksi supistetuissa hautajaisissa. Ennemminkin aihetta vältellään ja pelätään sen sijaan että hyväksyttäisiin kuolema osaksi elämää. Yhä harvempi meistä enää edes jouluna muistaa rakasta, edesmennyttä ukkiaan ettei se ruoja vaan tuo Viikatemiestä mukanaan meidän kaksioon ja lyö Mustia kylmäksi ;(

Juhlaperinnetapojen ja -uskomusten lisäksi kirja esittelee vainajanpalvontaa käsitteenä; Sen juuria sekä kuolleiden ja elävien maailman välistä, salaperäistä verhoa. Millaiseksi kuoleminen käsitettiin, kuinka vainaja valmistettiin viimeiselle matkalle, ja kuinka heitä estettiin kummittelemasta kuoltuaan.
Kuvassa Oy Kirjaparonin kustantama uusintapainos vuodelta 2009.
Kirjan lopussa sana- ja asiahakemisto, sekä kirjallisuus linkkejä- ja vinkkejä.
354 sivua +Liitteet.

+Kovakantinen
+Alkuperäinen kirjoitusasu säilytetty myös uusintapainoksessa

-Kuvitus puuttuu, vaikka mielestäni parille aihekuvalle olisi ollut sijaa

Ikuinen uni?

Vietettyäni viikon alussa hiljaisen hetken erään minulle tärkeän vuosipäivän johdosta, ja kaikenlaisten asioiden jälleen pyöriessä päässäni, ajattelin kirjoittaa vaihteeksi ajatuksiani kuolemasta (joo, tämä ei siis ole mikään noita tai gootti-juttu). Älkää siis pelästykö, vaikka aihe saattaakin kuulostaa synkältä ;)

Kansat, kulttuurit ja yksilöt kautta aikojen ovat pohtineet kuoleman olemusta (kuka ja missä?), ja rajan takaista maailmaa (Mitä-missä-milloin). Millainen se on, jos on, ja mitäs sitten kun on sinne kerran päässyt? Onko Viikatemies todellinen vai pelkkä kielikuva? Minkälaisessa puntarissa sielu punnitaan, sikäli kun moinen on olemassa. Jokainen meistä on varmaan miettinyt moisia jossakin elämänsä vaiheessa. Ajattelin kirjoittaa jotain omia ajatuksiani aiheesta.
Tekstin pohdinnat ovat siis täysin omaa spekulointiani ja ajatuksia aiheesta. En sano olevani oikeassa sen kummemmin kuin väärässäkään, joten hernettä ei tarvitse vetäistä nenään jos vaikka itse näet tietyt, tekstissäni esiintyvät asiat eri tavalla kuin minä. Vastuu on siis lukijalla..

Ensiksikin, uskonko sielun olemassa oloon? Kyllä. Sielu on mielestäni se eteerinen, kuolematon, ajattomasti virtaava elämänenergia, joka lihaan asettuessaan kehittyy minuudeksi ja on läsnä elämässäni. Olenko miehekäs vai naisellinen, pidänkö pöytälampuista, säilykesardiineista tai Ingrid Bergmanin elokuvista, ja haluanko napalävistyksen, kukallisen kesämekon vai yksiön Espoosta?
Tällä energialla on eri nimiä eri kulttuureissa, mutta sielu lienee yleistajuisin kaikille. Joku suuri ajattelija joskus sanoi, että kenelläkään ei syntyessään ole sielua, vaan se kehittyy elämän myötä. Tämä on mielestäni ihan hyvin sanottu. Uskon, että kun ihminen syntyy, hän saa sielun, joka sitten kehittyy hänen mukanaan läpi elämän, ja kun hänen ruumiinsa kuolee, sielu jää elämään, tai olemaan. Seuraavat ajatukset sieluista ja kuolemisesta ovat siis omia ajatelmiani ja tuntuvat minusta oikeilta. Tarkoitukseni ei ole väittää olevani oikeassa, saati osoittaa kenenkään muun pohdintoja vääriksi. Mainittakoon vielä, että vaikka puhunkin tässä sielun energiasta, en halua kuulostaa New Age -hipiltä. Kenelläkään elävistä ei ole pätevää ensi-käden tietoa totuudesta, kuka nyt haluaisi paljastaa mitään ;)

Ympäri käydään, yhteen tullaan?

Niin, kuolemassa uskon siis jonkinlaiseen sielujen kiertoon, ja näin ollen entisiin elämiin (Huom, ei uskonnollinen viittaus vaikka lauseessa esiintyykin sana "usko"). Uskon Karman lakiin, ja uskon että meidät punnitaan huonoista teoista siinä missä hyvistäkin (-"-). En siis usko (-"-) erilliseen Taivaaseen tai Kiirastuleen sen kummemmin kuin Kesänmaahan tai Tartarokseen, mutta uskon (-"-) että sielut voivat aikansa kierreltyään ja vanhettuaan, sulautua takaisin luontoon, osaksi elkuenergiaa, josta sitten aikansa puunjuuria kierreltyään voisi jälleen syntyä isommiksi olennoiksi. Tällainen alkuenergiaan sulautuminen on ehkä sitä elämänenergiaa joka kiertää kaikkialla ympärillämme?

Vaikken tunnustaisikaan taivasta tai helvettiä, luulisin, että kuoleman jälkeen vielä punnitsematon sielu siirtyy jonottamaan eräänlaiseen välitilaan, kuin odotushuoneeseen. Kai sitä voisi kutsua sitten vaikka Limboksi, jossa sielu viipyy määrittelemättömän ajan. Toisaalta, uskoisin, että tällaisessa välitilassa viipyilevät sielut saattavat aiheuttaa kummitteluksi kutsutut ilmiöt. Monesti sielut itse jäävät maleksimaan välitiloihin joidenkin maallisten, keskeneräisiksi koettujen asioiden takia eikä halutakaan siirtyä eteenpäin (kun on vahdittava että pojanpojan vaimo taatusti kiillottaa sukuhopeat kerran kuussa ja kastelee pelakuun säännöllisesti).
Toisaalta, jos tällainen välitila on sitten se Vainajala tai Haades tai Helvetti tai Onnela, jossa sielu voi miettiä tekojaan, se voisi olla henkilökohtainen ihmisen mukaan; Mihin eläessään uskoo, sinne joutuu tai sitä sitten Limbossa näkee..
Ehkä välitilaa ei olekaan, vaan kehoton sielu sulaantuu maan energiaan, ja kasvattaa ruohoa ja puita ja kyssäkaaleja, ja sitten lopulta siirtyy uudelleen uuteen kehoon.

(Muinaisessa egyptissä kuolemisen sakaalipäinen jumala Anubis punnitsi kuolleiden sielut. Jos kuollut laittoi vaakaan sydämensä tilalle pyhän skarabee-medaljongin, hän saattoi huijata vaakaa ja päästä kuin koira veräjästä.)

Niin, mitäs sitten, kun jono lyhenee ja aika koittaa (tai on saanut limbosta tarpeekseen,)? Sielu varmaan siirtyy eteenpäin. Totta puhuen, en osaa edes arvailla miten tämä tapahtuu. Ehkä sielun uusi astia määritellään sattumanvaraisesti arpomalla, tai ehkä tuonpuoleisessa on jokin pienempien jumaluuksien raati tai korkein oikeus, joka näistä asioista päättää? Äh, okei, pidetäänpäs nyt ohjakset käsissä. Kuitenkin, jotenkin sielun tekemisiä ja yleistä kapasiteettia luultavasti tarkastellaan, ja hänelle määritellään seuraava paikka, uusi keho, ja siten uusi elämä. Joko helppo tai vaikea, tilanteesta riippuen, ikäänkuin oppituntina. Sielun valintoja ja päätöksiä elämässä ei tietenkään määritellä erikseen, en vain osaa olla niin fatalisti.
Luulen, että sielu kuitenkin pyyhitään tavallaan tyhjäksi ennen uutta alkua, joten entistä elämää ei yleensä muisteta kuin piilotajunnassa, tai ehkä se tapahtuu luonnostaan prosessissa. Jos ihminen uudelleensyntyy vaikkapa pääskyseksi, pystyisivätkö, tai tarvitsisiko sen aivot käsittää kaikkea mitä sielu märehti ollessaan vielä ihmisen aivojen varassa? Joskus kun ihminen saattaa kuitenkin muistaa jotain välähdyksiä entisestä elämästään, joten ehkä ihan kaikki ei vanhat jutut eivät katoakaan prosessissa? Joskus muistot säilyvät aikuisiällä, mutta useimmiten ihminen varttuessaan unohtaa ne.

Mielestäni sielu on myös sukupuolineutraali. Se voi syntyä miehen tai naisen kehoon, sillä sukupuolihan on lihallinen ominaisuus. Kuitenkin feminiinisyys ja maskuliinisuus ovat tärkeitä puoliskoja elämänenergiasta, joten ehkä sielu syntyy vuoron perään miehen, ja vuoronperään naisen kehoon pysyäkseen tasapainossa. Joskus tässäkin voi sattua luonnollisia virheitä ja siksi moni ihminen voi tuntea olevansa väärässä kehossa.
Mietin myös eläinten sieluja. Ne ovat varmaan samoja kuin ihmisten, onhan ihminenkin eläin, ja sama elämänenergia virtaa meissä kaikissa. Mikäli sielu on sukupuoleton, en näe mitään syytä miksi sen pitäisi olla lajisidonnainen? Siitä päästäänkin takaisin tuohon muistin nollautumiseen, sillä mitäs ennen ihmisen kehossa asunut sielu sitten tekee vaikkapa peltohiiren kehossa? Peltohiiren juttuja varmaankin, tuskin sen aivoilla sentään kvanttiteoriaa pohdiskellaan. Onhan sillä lisäksi hyvin erilainen fysiikka ja tarpeet ihmiseen verrattuna, joten käytettykään sielu peltohiiren kehossa ei varmaankaan ikävöi lukuelämyksiä, obligatioita, sisäfileepihviä eikä keskuslämmitystä. Peltohiiren elinikä on myös ihmiseen nähden verrattaen lyhyt (jos otetaan huomioon myös peltohiiren paikka ravintoketjussa), joten kauan ei sielu siellä viipyile kun se jo laitetaan uudelleen kiertoon. Mainittakoon, että mm. Hindujen keskuudessa tällaista eläimeksi, sanotaan nyt vaikka raatokärpäseksi, syntymistä voidaan pitää myös jonkinlaisena opetuksena, tai rangaistuksena huonoa elämää viettäneelle sielulle. Jäisikö siitä jälki alitajuntaan? Jos vaikka eläinrääkkääjä syntyisi uudelleen esimerkiksi Bangkokin kaduille kulkukoiraksi jätteitä syömään? Tällöinhän esimerkiksi Helvetti tai Onnela käsitteinä olisivat paremminkin henkilökohtaisia ja läsnä maailmassa itsessään kuin mitään aktuaaleja paikkoja.

Kävi myös mielessä, että mikäli näin ironisten sielunsiirroksien jälkeen sielu kuitenkin nollataan, niin ehkä eetteriolennot/jumalat (tms. suuremmat energianlähteet, heidänhän sielujen jatkosta useissa kulttuureissa sanotaan olevan vastuussa) tekevät moisia temppuja toistensa selän takana vain viihdyttääkseen toisiaan tai itseään (hyvä idea, jätkät, laitetaan tuon naistennaurattajan sielu tehotuotantoemakkoon, hah hah haa). -Olen siis edelleenkin vakuuttunut jumalien paikka paikoin hyvinkin kieroutuneesta huumorintajusta.
Ehkä se pienempien jumaluuksien raati onkin todellinen o_O
Joukossa on taatusti myös olentoja, jumalia tai jumaliksi tekeytyneitä, jotka käyttävät varsinkin heille lupautuneet sielut omiin tarkoituksiinsa. Energiaolennot sitten sulauttavat itseensä tuon sieluksi kutsutun energianriekaleen vahvistuakseen itse. Tällöin sulautettu sielu siis pääsisi energiaksi kiertoon vasta kun olento kuolisi itse jolloin sen varastoima energia, sielut mukaanlukien, vapautuisi.

Jos sielujen alkuperää pitäisi pohtia, niin olettaisin niiden olevan elävissä olennoissa personifikoitunutta luomisenergiaa. Energian ansiosta luonto kukoistaa, ruoho kasvaa, kukat kukkivat ja puut elävät. Eläimet syövät kasveja ja toisia eläimiä, ja kierreltyään tarpeeksi perusenergiaan ehkä kehittyy jonkinlaisia sattumia, jotka taas lopulta kehittyvät uusiksi sieluiksi ja ovat jälleen kierrätyskelpoista materiaalia :) Mutta tämä on tietenkin vain minun näkemykseni eikä tarkoitukseni ole loukata toisinajattelijoita.

(Klassinen Viikatemies. Kuvitusta Sibilla Oracle Cards-ennustuspakkaan)

Herra Kuolema?

Mitenkäs sitten tuo hengenheiton ruumiillistuma; Viikatemies? En ole varma mitä ajatella hänestä. Viikatemiehen tehtävä on leikata/ottaa sielu irti kuolleesta lihasta. Ajatus mustaan kaapuun pukeutuneesta, huppupäisestä niittovälineen heiluttajasta tosin saattaa ennemminkin pelottaa kuin muistuttaa rauhallisesta poisnukkumisesta.
Ehkä kuoleman henkilöitymä on olemassa, mutta halutessaan se voi esiintyä missä hahmossa tahansa. Kuolema on siis tavallaan luonnollisin yliluonnollinen olento. Varmaan stereotyyppisen Viikatemiehen näkevät ne, jotka odottavatkin näkevänsä tuon luurangonlaihan sielujenkerääjän jonka ikuinen hymy ei hyydy. Ehkä kuolemaa tai viikatetta pelkäävät näkevät hetkensä koittaessa jotain lohdullista ja tuttua, kuten oman, jo-edesmennen äidin, uskonnollisen ikonin tai palvotun rokki-idolin hahmon. Miksikäs ei?

Moni folklore tuntee erilaisia Kuoleman ilmentymiä, haltia- tai henkiolentoja, joka tulee hakemaan kuolevan, usein kuoliaaksi riutuvan ihmisen, kuten vanhuksen, sielua. Sielunnoutaja tunnetaan myös suomessa kansanperinteessä (myös nimillä Hengennoutajana tai Hengenperijä).

Uskollinen noutaja

Yksi tunnetuimmista sielunnoutajista on legendaarinen Musta Koira. Musta Koira on kuoleman enne, aavekoira, joka näyttäytyi folkloren mukaan ihmisille jotka kuolivat pian. Englannissa nimellä Shuck (tai Shock)
Koira kuvataan punasilmäiseksi, mustaturkkiseksi olennoksi joka liikkuu täysin ääneti. Joskus koiran mainitaan ulvovan, jolloin se samaistetaan toiseen kuoleman enteeseen; kuolonuutisia kiljumalla tiedottavaan Banshee -henkeen. Englantilaisella aavekoiralla saattoi olla myös yksi ainoa silmä keskellä otsaa, tai otus saattoi olla päätön. Englannissa sielunnoutajiin suhtaudutaan suhteellisen neutraalisti, ja kerrotaan jopa kokonaisista suvuista, jonka jäseniä uskollinen aavekoira sukupolvesta toiseen tulee hakemaan kun aika koittaa.

(Musta koira. Lisa Huntin kummituskuvitusta Ghosts and Spirits -tarokkiin)

Eteerisenä olentona sielunnoutajan saattoi nähdä unessa tai valveilla, ja parhaiten sen tarinan mukaan näkee kuoleva itse, joskus myös joku kuolevalle hyvin läheinen henkilö, sukulainen tai ystävä, tai muuten vaan yliluonnolliselle herkkä henkilö.
Sielunnoutaja voi siis halutessaan ottaa monenlaisia muotoja, mutta sen kerrotaan suosivan koiran tai linnun olomuotoa. Kuitenkin myös kissoista, käärmeistä, ja jopa hevosista ja aaseista on puhuttu. Sielunnoutajankin kerrotaan joskus esiintyvän entuudestaan tuttuna hahmona, kuten perheen edesmenneenä, rakkaana lemmikkinä, tai toisena ihmisenä.
Unessa se esiintyy usein valkoisena hahmona, kuten joutsenena tai morsiamena. Onhan valkoinen suomalaisessa kansanperinteessä kuoleman väri. Unessa esiintyvät valkeat eläimet saatetaankin usein tulkita sielunnoutajiksi. Unessa sielunnoutaja yleisimmin näyttäytyy kuolevan läheiselle ennenkuin kuolevalle itselleen. Unen ulkopuolella, todellisella tasolla sielunnoutajan hahmon kerrotaan olevan tummanpuhuvan harmaa, jopa musta.

Suomalainen kansanperinne tuntee myös toisenlaisen kuoleman ilmentymän; Ryhmän mustiin pukeutuneita miehiä, joita saattoi olla useampiakin kuolevan henkeä hakemassa. Tällaiset mustiin pukeutuneet hahmot miellettiin demonisiksi, mistä voi päätellä ettei kuolevalla ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Kuoleva saattoi olla väärintekijä kuten huijari, eläessään paha ja ilkeä, mutta yhtä hyvin myös kerettiläinen, noita tai tietäjä. Kristillisessä maailmassa mustiin pukeutuneet hahmot automaattisesti tulivat perimään Pirun kanssa sopimuksen tehneen sielua Helvettiin.

Don't fear the Reaper

Sielunnoutaja ei kuitenkaan ole paha tai demoninen hahmo, vaikka ajatus punasilmäisestä koirasta voi kuulostaa makaaberilta siinä missä luuranko ja viikate. Sielunnoutajan esiintyminen vaikka rakkaan lemmikin hahmossa on rajantakainen tapa ilmoittaa ettei tarvitse pelätä. Sielunnoutaja on eräänlainen viikatemiehen henkilöitymä, tai ehkä apulainen. Sielunnoutaja ei riistä henkeä keneltäkään, onpahan vaan paikalla ottamassa irtautuneen sielun vastaan, ja auttaa siis tavallaan sielua siirtymään eteenpäin minne ikinä se sitten onkaan menossa.

Kerrotaan, että sielunnoutaja tulee varoittamatta taloon, menee joko kuolevaa liki (esim. koirana sairasvuoteen jalkopäähän) tai sitten se odottaa kärsivällisesti eteisessä. Lintuna sen on kerrottu jäävän talon katolle istumaan. Eläimen hahmossakaan se ei kiinnitä juuri huomiota talonväkeen, ei koske sille mahdollisesti tarjoittuun ruokaan tai juomaan, ja kun kuoleva kuolee, olento poistuu samaa tietä kuin tulikin. Talvisaikaan sielunnoutajan tunnistus oli helppoa, se kun ei jättänyt lumihankeen minkäänlaisia jälkiä vaikka selkeästi olisi tullut ulkoa.

I'm so goth I died and didn't even notice

Täsmennettäköön siis vielä etten kirjoittele täällä kuolemasta vain koska, no, tiedättehän te ;) En ihannoi kuolemaa mitenkään erityisesti, en sen enempää kuin elämääkään. Ne ovat mielestäni toisiaan täydentäviä vastakohtia, kuten kuuma ja kylmä, hyvä ja paha, ying ja yang. Toista ei voi olla ilman toista. Kuoleminen on osa elämää, eikä pitäisi olla tarvetta pelätä sitä. En myöskään ymmärrä miksi aihetta vältellään niin paljon, ja etenkin nykymaailmassa kuoleman olemassaolo yritetään salata viimeiseen asti. Valtion varoilla kituvat pitkäaikaissairaatkin pumpataan täyteen ties mitä lääkkeitä ja heidät pidetään hengissä vaikka väkisin samalla kun heidät pidetään poissa normaalien silmistä ettei vain oma kuolevaisuus muistuisi mieleen.
Kerran ystäväni kanssa virisi kahvikeskustelu korustani. Hän kehui sitä kauniiksi ja tiedusteli silmät kiiluen mistä se on peräisin. Vastasin kuten asia oli, että se on muisto kuolleelta mummiltani. Ystäväni pyysi anteeksi, vaikeni eikä enää kysellyt mitään. Hän liikahteli hermostuneen oloisena tuolillaan, vaikutti vaivaantuneelta ja vaihtoi puheenaihetta. Tuntui kuin olisin manannut Viikatemiehen hänen selkänsä taakse kärkkymään vain tuomalla julki että suvussani on joku kuollut, ja samalla häpäissyt vanhuksen muiston paljastamalla ettei tämä enää ollut elävien kirjoissa. Minun on siis paikka paikoin todella vaikea ymmärtää ihmisiä. Olen tottunut siihen että ihmiset pitävät minua kummallisena, mutta näköjään myös vaihtoehtoja löytyy o__O

Kuolema, kuoleminen ja sen kunnioittaminen on kuulunut osana suomalaiseen kansanperinteeseen, ja siinä missä perinteitä kehotetaan kunnioittamaan ja muistamaan, pyrimme samalla unohtamaan tärkeän osan juuristamme.
Itse muistan kuolleita läheisiäni säännöllisesti, ja tunnen heidän olevan aika ajoin läsnä elämässäni. Aika ajoin tunnen heidän myös katoavan, ehkä he pääsevät eteenpäin? Ainakin haluan ajatella niin. Todennäköisintä on, että kuoltuamme lihamme energia vain vapautuu luontoon, ja me lakkaamme olemasta. Emme kenties synny uudelleen, mutta elämänenergia kiertää maailmassa niin pitkään kuin planeetallamme, tai kenties millään planeetalla, on elämää. Koska olemme niin kiinni elämässä, pohdimme tuonpuoleista toiveikkain mielin. Haluamme uskoa sen olevan jonkinlainen jatkumo elämälle, ja ajatus elämän kierrosta antaa lohtua sielun kuolemattomuudesta. Kuka nyt haluaisi kadota tyhjyyteen? Kauhistus, mitä tapahtuu kaikille kirjoilleni? Niin, totuus on, ettei kukaan meistä elävistä tiedä varmasti mitä tapahtuu. Kuitenkin se selviää vasta elämämme viimeisenä päivänä :)