Wiccan Käsikirja

Mikäli kuulostaa oudolta että esittelen tämä teoksen, aloitankin mainitsemalla että Kate Westin "Wiccan Käsikirja" ei nimestään huolimatta käsittele Wicca-uskontoa eikä wiccalaisuutta. Kirjan alkuperäinen nimi on "The Real Witches' Handbook", eli vapaasti suomennettuna "Oikea Noidan Käsikirja". Teos on siis saanut Wiccaleimansa suomennoksen yhteydessä, jossa sana "witch" -noita, on korvattu sanalla "wicca". Tämä käy selkeästi esille kirjaa luettaessa, wicca ja noita kun tuntuvan olevan suomentajalle yksi ja sama asia, ja lieneekin pelkkä myynninedistämiskikka.
Itse puhun tässä tekstissäni wiccan sijaan noidista tuodakseni edes jotain kirjan alkuperäisasusta esiin. Edes kirjoittaja itse ei ole wiccalainen, vaikka kirjan käännöksessä niin väitetäänkin.

Kirjan sisältö on jaoteltu yhdeksään kappaleeseen, joissa ruoditaan mm. noituuteen liittyviä myyttejä ja faktoja, opiskelua, harjoituksia, tietoa sapateista ja niihin liittyvistä rituaaleista, apua oman polun löytämisestä ja sen hyväksymistä osana elämää. Kirjassa on myös neuvoja oman noitapiirin, eli Covenin, löytämisestä.

Kirja ei ole myöskään noidan käsikirja, vaan teos esittelee noituuden ritualistista suuntausta, mistä wiccakin on runkonsa saanut. Wanhan noituuden sijaan kirjasta löytyy infoa mm. jumalista eri kulttuureista, tietoa luonnonpalvonnasta, neuvoja alttarin valmisteluun, ja muuta sen sellaista nippelitietoa. Kirja keskittyy siis hyväntahtoiseen, eli valkoiseen magiaan, joten minkäänlaisia vahingoittavia tai pahantahtoisia harjoituksia, neuvoja tai loitsuja siitä ei löydy. Siinä mielessä kirja kyllä sopii kaikille wiccakokelaille, harva wiccasuuntaus kun tunnustaa pahan olemassaoloa ensinkään. Mainittakoon, että Wiccan Käsikirja ei ole loitsukirja, vaan oikeammin ritualistisen noituuden perusasioihin johdatteleva tietopaketti jonka tarkoitus on ohjata aloittelijoita maagiseen maailmaan ja aihepiiriin yleensä sen sijaan että se varsinaisesti opetettaisi noituutta. Siinä mielessä kirja mielestäni sopii myös lapsille ja nuorille. Toisaalta, olen ennemmin sitä mieltä, että voisi olla parempi jos nuorille lukijoille kerrottaisiin kaunistelematta myös perusnoituudesta ja trulleista, sillä valitettavan moni kiinnostuu noituudestakin pelkästään loitsujen takia koska "Magia on siisti ja jännä juttu jolla pärjään koulussa ja saan runsaasti rahaa ja kuuluisuutta, jne. jne.". Voi itku..
Muistakaa kuitenkin, että satunnaisista yhtäläisyyksistä ja samankaltaisuuksista huolimatta Wicca, Ritualistinen noituus ja Perinnenoituus ovat aivan eri asioita. Itsekin perehdyin kirjaan nuorempana, mutta totesin kuitenkin ettei tämä ole ihan minua varten.

Kaikki negatiivinen ja "noidille huonon maineen antava" sisältö on siis kirjasta poistettu, puhumattakaan että "oikeaa" noituutta, eli perinnenoituutta tai edes historiaa tästä noituuden wanhasta linjasta on kirjasta turha etsiä, ja niihin perehtynyt voi hyvin pitää kirjaa pintakiillotettuna, paapovana hippeilynä kauniissa kansissa. Teoksen perussanoma on kaunis, sitä ei käy kieltäminen ja kirja on mielestäni kattava tietopaketti kaikille ritualistisesta noituudesta, ja, siten myös Wiccasta kiinnostuneille, wiccoille ja ei -wiccoillekin, kunhan osaatte lukea suomennoksen läpi rivien välistä. Asioilla on aina kaksi puolta, maailmassa sekä hyvä ja paha asuvat jokaisessa sydämessä, ja tasapainottavat toisiaan. Vastapuolta ei käy kieltäminen.
Kustantanut Unio Mystica 2002. 176 sivua. Kirjan lopussa sanasto, ja rutosti mainoksia muista Unio Mystican kustanteista.

+Kovakantinen
+Helppotajuinen aloittelijallekin

 -Tämä olisi ehkä ymmärrettävämpi alkuperäiskielisenä.

Aradia - Noitaevankeliumi

Olen miettinyt usein, esittelisinkö tämän täällä vai en. Noituushan ei ole uskonto, ja kirja vaikuttaisi äkkiseltään uskonnolliselta teokselta noidille? No, totta toinen puoli. Charles G. Leland on teoksellaan antanut osviittaa Wicca-liikkeelle, ja mm. nykyinen Dianismi pohjaa Aradiaan vahvasti. Aradia ei siis ole uskonnollinen kirja noidille, se on vain uskonnollinen noitakirja, kuten monet Wiccan oppaat.
Aradian taustatarinan mukaan, kerätessään Italiassa tietoja paikallisesta folkloresta ja kulttuurista, Leland tutustui Florencen Maddalena-nimiseen naiseen, noitaan, joka lopulta toimitti hänelle käsikirjoituksen perimätietonsa vanhasta noituudesta, ja tästä käsikirjoituksesta Leland teki Aradia-kirjan, josta tulikin hänen tunnetuin teoksensa.

"HE, teidän Jumalanne, Isä ja Maria, ovat kolme paholaista"

Aradia on vahvasti feminiininen teos, ja sisältää viidentoista luvun verran erilaisia tarinoita noitakuningattareksi kutsutun Dianasta elämästä ja rakkaudesta, sekä "väärän uskonnon" seuraajien epäonnistumisesta yrityksissään kukistaa vanha uskonto. Tällainen vastakkainasettelu "usko oikeaan jumaluuteen/väärien opetusten hylkääminen" toistuu samoin miltei kaikissa uskonnollisissa teoksissa. Teksti on niiden tapaan myös hyvin kiihkomielistä; Kirjan päätarinassa Diana laitettiin ensimmäiseksi noidaksi maan päälle tuhotakseen viheliäiset kristityt. Moinen on omiaan vääristämään maallikon noitakuvaa, mutta on kuitenkin muistettava että kirjassa esiintyvä "perimätieto" pohjautuu italialaiseen stregheria-uskontoon. Stregheria on mm. roomalaista Diana-jumalatarta maailman luojana palvova suuntaus, joka syntyi rivikansan lohduksi ja auttoi heitä vastustamaan kristittyjä sortajia. Kyse ei siis ole koko maailman noidista vaikka heidät miellettäisiinkin Dianan jälkeläisiksi. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kultturikohtaisesti noitien äideiksi mainitaan myös Lilith, Hekate, ja Loviatar.

Teos esittelee myös taikoja ja loitsuja, sekä erilaisia rituaaleja, joita harjoittamalla elämä muuttuu paremmaksi ja voit saada kaiken tahtomasi (kun vain uskot Dianan rakkauteen). Yliluonnolliseen olentoon turvautuminen ja hänen palvontansa ovat siis vahvasti esillä, kuten muissakin uskonnollisissa teoksissa. Tämä oli siis toteamus, tarkoitukseni ei ole vähätellä. Teos on sisällöltään kaunis, monipuolinen, ja useille tahoille varmaan lohdullinenkin. Jumalolentoja palvovalla sisällöllään tämä ei juuri eroa erilaisista Wiccan harjoittajien oppaista, joissa noituus ja uskonto myös sulautuvat toisiinsa. Mainitsinko jo Aradian olevan Wiccan kaukainen sukulainen?

"Koska sydämessään jokainen nainen on noita"

Aradia on herättänyt paljon ajatuksia jälkipolvissa, ja etenkin Maddalenasta on oltu montaa mieltä. Toiset kuvittelevat Lelandin keksineen hänet, toiset taas olettavat Maddalenan keksineen itse koko tekstin, tai ainakin muuttaneen sitä itselleen sopivammaksi. Väitetty käsikirjoitus ei siis pohjaisikaan Italian jäljellä olevien perinnenoitien tietoon, vaan pelkästään Maddalenan itsensä versioon. Totta on, että noitayksilöiden loitsut poikkeavat toisistaan, ja sama ei sovi kaikille, mutta on turha väittää että jonkin toisen tapa tehdä olisi sen väärempi kuin jonkin toisen vastaava tapa. Mutta väittelijöillähän on aina perusteet väitteidensä tueksi. Lopullinen totuus jääneekin siis nykyään lukijan harteille.

Suurimpana todisteena Maddalenan olemassaolosta pidetään valokuvaa, joka on julkaistu Aradian aiemmissa painoksissa. Tästä se jostain syystä on jätetty pois. Wikipediasta kuva kuitenkin löytyy ;)
Mikäli tarina Maddalenasta ja käsikirjoituksesta siis on totta, Aradia on ainutlaatuinen kokoelma wanhaa italialaista noituudensuuntausta, ja näin ollen myös historiallisesti arvokas.

Aradian sanoma on loppujen lopuksi ymmärrettävä. Sen tarkoitus ei ole kiihottaa kansaa käännyttäjiksi, vaan pitämään päänsä, ja pitämään kiinni siitä mitä heillä jo on ja puolustamaan sitä. Tietyssä mielessä tässä on onnistuttu, voidaanhan Etelä- ja Itä-Eurooppaa pitää tavallaan "perinnenoituuden kehtona". Siellä ihmiset, mattimeikäläiset ja erilaiset noituudenharjoittajat ovat tiukimmin pitäneet kiinni vanhoista tavoistaan kristinuskon vallatessa alaa. Italialaiset ovat tänäkin päivänä paremmin kytköksissä folkloristisiin, maagisiin juuriinsa kuin muualla kristiin alistuneet ihmiset. Aradian loitsut ja taiat edustavat wanhaa noituutta, ja niiden toteutukseen löytyvät ainekset ovat yksinkertaisia, kuten hedelmiä ja taloustavaroita. Kuten noituus, ja etenkin perinnenoituus yleensäkin, myös Aradia/Stregheria elää edelleen elämäänsä, muokkautuen sitä käyttävien ihmisten käsissä, mielissä ja suissa. Muistan aikoinani omilla tiedonhakuretkilläni netissä törmänneeni Aradiassa esiintyviin taikoihin täysin eri yhteyksissä ja eri nimillä.

Aradia-teos julkaistiin ensi kertaa v. 1899 Lontoossa, kuvassa kolmas painos. Teoksen alussa Suomentajan esipuhe ja Alkusanat, lopussa Lelandin omia kommentteja tekstiin ja Diana-pohdiskelua, sekä Liitteet, joissa tutkaillaan mm. Aradian todenperäisyyttä ja sanomaa. Kovakantinen, 73 sivua, liitteineen 138 sivua. Suomentanut Päivi Laakso, kuvittanut Minna Kylmäluoma.

+Kaunis mustavalkokuvitus, joka jostain syystä tuo mieleeni tatuoinnint o_O
+Kauniita loitsurunoja

-Menettänyt todennäköisesti paljon käännöksissään.
-Uudesta laitoksesta puuttuu oletettu valokuva Maddalenasta

Musta Kana

La Poule Noire, eli Musta kana on toinen suomennettu grimoire, manaus- ja loitsukirja.
Teos on alunperin 1800-luvulta. Kuvassa 2. painos.
Mielenkiintoisen Mustasta Kanasta grimoirena tekee, että tämä on kirjoitettu kertomusmuotoon.

Musta Kana on kertomus Egyptissä seikkailevasta ranskalaisesta tutkimusmatkailijasta, jonka kimppuun arabirosvot hyökkäävät. Tutkija pelastuu vanhan erakon ansiosta. Erakko paljastuu maagikoksi, joka tuntee muinaiset talismaanit ja taikasanat. Näiden talismaanien ja sanojen esittely tarinan edetessä tekeekin Mustasta Kanasta grimoiren.

Grimoirena tämä ei ole vaikeudessaan ihan Mustan Raamatun (jonka esittelinkin jo aikaisemmin) veroinen, mutta kärsivällisyyttä tämäkin vaatisi. Sormuksia, ja sinettejä. Taikasanat ovat verrattaen vaikeita, ja sinetit sisältävät paljon pieniä koukeroita joiden tärkeyttä itse taian onnistumisen kannalta voimme vain arvailla, puhumattakaan, että ne pitäisi kirjailla tietynlaisella langalla tietynlaiselle kankaalle.
72 sivua.

+Kaunis kuvitus
+Tarina itsessään on mielenkiintoinen, ja sympaattinenkin.

-Pehmeäkantinen
-Vaatii okkultistinaluilta säällistä ompelutaitoa sekä hyvän varaston pronssiterästä ;D

Musta Raamattu

Kun nyt kerran tuosta Vanhasta Kehnosta oli puhetta, niin esittelenpä taas erään wanhan kirjaklassikon joka kuului ainakin 80-luvulla ehdottomasti jokaiseen asiansa tuntevan okkultistin kirjahyllyyn ja tunnutaan aika vahvasti yhdistettävän paholaiseen ;D
Esittelyssä tällä kertaa siis katu-uskottava Musta Raamattu:

Kuvassa näkyvä kappale on vuoden 1978-painos, eli ei ihan alkuperäinen, mutten voinut tätä keräilijänä sivuuttaa :) Äitini sai kirjan joskus tupaantuliaislahjaksi, ja pisti myöhemmin vahingon kiertämään ja antoi kirjan minulle (aa, nostalgie..). Alkuperäinen suomennos kirjasta taitaa olla vuodelta 1849, enkä tiedä paljonko sisältö on muuttunut uusien painosten myötä.
Musta Raamattu koostuu sisällysluettelonsa mukaan kuudennesta ja seitsemännestä Mooseksen kirjasta, eli taika- ja henkiopista jotka olisi aikoinaan poistettu itse Raamatusta. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta, sillä Mustan Raamatun sisältö on suhteellisen nuori varsinaiseen Raamattuun verrattuna. Musta Raamattu on n.1500-luvulta.

Musta Raamattu on grimoire, kabbalistisia loitsukaavoja ja henkienmanausohjeita sisältävä, pyhä loitsukirja. Kabbalistiseen tapaan kirjassa puhutaan paljon jumalasta ja hänen enkeleistään. Musta Raamattu yhdistetään helposti saatananpalvontaan, sitä kun pidetään käänteisenä raamattuna, ja onpa se sekoitettu myös noitien mustaankirjaan, jota joissakin wanhoissa lähteissä kutsutaan virheellisesti "mustaksi raamatuksi".
Folkloren tuntema, pelottava Musta Raamattu on kertomuksissa itse pääpirun, eli Paholaisen kirja, jonka kannet ja sivut ovat mustat, ja jota piru pitää mukanaan noitasapateissa, ja johon osallistujat kirjoittavat nimensä omalla verellään.
Olen kuullut ajoittain myös kaupunkitarinoita, joiden mukaan saatananpalvojilla olisi jotain omia mustia kirjojaan, jotka olisivat jotain pila-, tai häpäisyversioita kristittyjen raamatusta ja joissa kerrotaan/neuvotaan paholaisen kutsumisesta ja palvonnasta, sekä uhraamisesta paholaiselle. Tuskin ajatus ihan mahdotonkaan on, en ainakaan usko (Huom: Ei uskonnollinen viittaus vaikka lauseessa esiintyykin sana "usko") saatananpalvonnan olevan esteenä luku- ja kirjoitustaidolle?
Tarina myös kertoo, että se, jolla on Musta Raamattu, menettää järkensä! Ehkä minulla sitten on väärä yksilö kaikista Mustista Raamatuista tai olen jo valmiiksi tarvittavan pöpi ;D

Tämä Musta Raamattu vaikuttaa kuitenkin suhteellisen käyttäjäystävälliseltä. Teos on runsaasti kuvitettu, kaunis ja vaikuttavannäköinen, vaikka sen loitsukelpoisuudesta on paha sanoa mitään, kirjan mukaan loitsukaavoihin ja rituaaleihin kun tarvitaan jos jonkinlaista ainesta, kuten litroittain kaikenlaista verta, kuten nuorten kyyhkysten-, karitsojen- tai perhosten. Lisäksi ainakin aasintamman jouhia, ketunhampaita, pergamenttia, ja kaikenlaista muuta E-baysta tilattavaa.. Kirja kuitenkin perustuu kristittyjen jumalaan ja hänen enkeleihinsä, joten ehkä paholaista tällä lienee turha yrittää manata :)
175 sivua

+Vaikuttava kuvitus, mystiikka säilyy vaikkei hepreaa osaisikaan lukea
+Keräilijälle klassikkoteos
+Oiva lahjaidea kaikille jotka aikovat perustaa mystisen salaseuran herra-jumalan armosta ;)

-Pehmeäkantinen
-Sivut liimattu, kestää huonosti aikaa
-Ja kaikille okkultistinaluille siellä: Ei toimi varsinaisena loitsukirjana eikä saatananpalvonnan perusteoksena :)

Taikojen ja Loitsujen kirja

Nicola De Pullfordin hauska teos esittelee nimensä mukaisesti erilaisia taikoja ja loitsuja elämän varrelle. Taiat on jaettu laatunsa mukaan kappaleisiin menestyksestä ja perheestä lomiin ja onnentuojiin.
Kirjan sisältämät loitsut ja taiat on poimittu eri kulttuureilta ja kansoilta ympäri maailmaa, ja tarjoaakin ihan piristävän, joskin suppean, katsauksen erilaisiin taikuudenharjoittamistapoihin.

Teos ei ole kovin vakavahenkinen loitsukirjaksi, ja sopii hyvin vaikka tyttöjen iltaan ohjelmanumeroksi. Kirja on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan loitsukirja, enkä kiellä etteikö asiaan vihkiytynyt voisi saada tästä ihan kivoja vinkkejä tai piristystä omiin taiantekoihin. Teos on tarkoitettu ilmeisen hilpeille noidille :)
128 sivua.

+Kaunis, runsaasti kuvitettu teos
+Kirjan sivussa kivat nauhat, joilla kirjan saa sidottua kiinni.

-Vähän turhan leikkimielellä tehty
-Kirjan sisältö on hieman kärsinyt käännöksessä

Mustakirja

Esittelen tässä monille tutun mustakirjan noidan välineenä, sekä samannimisen, aiheeseen läheisesti liittyvän teoksen.

Mustakirja on siis noidan työkirja suomalaisittain, eli muistikirja, johon kirjoitetaan tärkeät loitsut ja muistiinpanot. Nimensä perinteinen Mustakirja on saanut mustista kansistaan, ja, folkloren mukaan, mustista sivuistaan, muttei ole tavatonta että vain kannet olisivat mustat, kuten omassani ;)

(Mustakirja, Salakirjat-kustantamon uusintapainos vuodelta 2012. 26 sivua, pehmeäkantinen)

Suomen kuuluisin ja ainoa "virallinen" Aaprami Pöyrysen Mustakirja on kotoisista noitakirjoista tunnetuin, ja on kiehtonut keräilijän mieltäni siitä asti kun kuulin sen olemassaolosta. Sain kuin sainkin lopulta tilattua kyseisen teoksen myös itselleni. Kiitän Seamrog:ia linkistä. Olen kuitenkin jotenkin olettanut, että Tuomas Taittosen vuonna 1862 "löytämä" kirja olisi peräisin jäämistöstä, aitanlattian alta tai jotain sen sellaista vastaavaa, mutta luettuani Mustankirjan uusintapainoksesta löytäjän alkusanat, kavahdin. Toivoin melkein etten olisi teosta tilannutkaan.

Kirjan tarina on mielestäni suunnattoman surullinen, sillä teos on hankittu ja tuotu suomalaisten tietoisuuteen vääryydellä. Taittonen kertoo, kuinka kirjan edellinen omistaja ennen häntä oli vanha, jo seitsemissäkymmenissä oleva noitaukko Tuhari. Hänen Mustankirjansa olemassaolo kantautui myös Taittosen korviin. T.T kertoo alussa omin sanoin, kuinka kirja herätti hänen uteliaisuutensa, ja kuinka hän lopulta suostutteli talon piian varastamaan ukolta kirjan.
Ukko oli toki halunnut omaisuutensa takaisin, uhannut loitsullakin, mutta Taittonen ei siitäkään huolimatta ollut halukas palauttamaan vohkimaansa kirjaa. Sen sijaan Taittonen uhkasi ukkoa selkäsaunalla ja hirsipuulla. Lopulta noitaukko oli ikäihmisenä joutunut luovuttamaan, ja myymään vielä noitakirjansa markalla (jonka kurssi oli toki siihen maailmanaikaan hieman parempi, mutta silti, huono kauppa).
 Luettuani esipuheen, ukko Tuharin kohtalo alkoi surettaa minua kovasti, kuinka väärin Tuomas Taittonen toimi, kiristi ja uhkaili vanhaa miestä loitsukirjan tähden. Ei kenenkään tulisi painostuksen alla joutua luopumaan omastaan.

Kirjakaupan Mustakirja sisältää toki kauniita, vanhoja loitsurunoja fraktuurikirjoituksella ja komealla käsialalla. Itselleni tuon kirjan selaileminen, ja kirjainten tarkastelu oli huimaava kokemus, kuin olisin selaillut pyhiä, salattuja kirjoituksia. Henkeäni salpasi ajatellessani kaikkien niiden silmäparien omistajia, joille kirja on aikoinaan kuulunut sen kulkiessa polvelta toiselle. Mielessäni pyytelin myös anteeksiantoa tutustuessani tekstiin jota ei ollut koskaan tarkoitettu yleiseen jakeluun, eikä näin ollen minullekaan. Tunsin itseni teollisuusvakoilijaksi.. Toisen noidan loitsut olivat edessäni. Sovinnon eleenä avasin siten yöksi oman Mustankirjani alttarilleni, ikäänkuin sovinnon eleenä, se tuntui oikealta teolta.
Noidan kirja on aina ehdottoman henkilökohtainen, kuten muutkin työskentelyvälineet. En mielelläni julkaise kuvia omistani, mutta näen sen muilta kopiointia parempana vaihtoehtona:

Kuten jo mainitsin, kyseessä on siis noidan muistikirja. Sekaannuksien välttämiseksi mainittakoon, että myös eri eri noitaryhmillä, samoin kuin eri uskontojen harjoittajilla voi olla omia muistikirjoja, joista kuuluisin lieneen wiccojen "Varjojen Kirja" (eng. Book of Shadows). Koska monet wiccan harjoittajat ovat kallellaan myös noituuteen, wiccojen muistikirjoissa on usein uskonnollisen perus-sisällön lisäksi myös erilaisia, maagisia harjoituksia tai kirjoittajan itsensä henkilökohtaisia taikoja tai loitsuja. Noitapiirin ollessa kyseessä, heillä voi olla esim. yksi, yhteinen kirja, tai sitten kaikilla jäsenillä omansa.

Monien tarinoiden mukaan noidan voima on hänen kirjassaan, mutta se ei varsinaisesti pidä paikkaansa. Toki kirjat sisältävät, niiden vaalijasta riippuen, voimakkaitakin taikoja ja loitsuja, mutta voima on niiden lukijassa, ei kirjassa. Myös energiaa kasaantuu säännöllisesti rituaaleissa ja työskentelyssä käytettäviin esineisiin helpommin kuin arkisiin vastaaviin, mutta ainakin kirjojen kohdalla se energia on yleensä lähtöisin, kuten jo mainitsin, noidasta itsestään. Noidan tarvikkeiden käyttäminen ei siis anna kenellekään itse noidan voimia, vaikkakin esimerkiksi noitasukulaisilta peritty taikakalu, amuletti tai vastaava voikin energiallaan ohjata ja auttaa nuoria noitia oikealle tielle, sillä onhan siinä tavallaan sukulaisen henkikin läsnä.

Mustakirja voi, omistajastaan riippuen, yhtä hyvin olla loitsukirja, muistikirja, tai runokirja. Mustakirjan koko ja ulkonäkö vaihtelevat suuresti omistajansa mukaan. Toiset tykkäävät pelkistetyn yksinkertaisesta, toiset monimutkaisen prameasta. Kirjan voi sitoa itse, tai ostaa valmiina. Modernin noidan kirja voi yhtä hyvin löytyä kansiona kotitietokoneelta. Moni noita voi kokea tavaraääriön rajoittavana, eivätkä kaikki noituudenharjoittajat siksi käytä kirjaa lainkaan, vaan tulevat hyvin toimeen muistinsa varassa. Kirja voikin hyvin olla myös muistivihko, tai vain kokelma sekalaisia, toisiinsa nidottuja muistilappuja. Kirja ei siis ole välttämätön "väline", joskin se on yksi tunnetuimmista. Noidasta riippuen itse kirjoitetun muistikirjan voi myös korvata esim. jokin perusteos kasveista, kivistä, tai noituudesta yleensä.

Itse olen sitä mieltä, että kirja on parasta sitoa itse, jolloin siitä tulee henkilökohtaisempi, ja siihen saa "käyttäjäläheisempää" tuntumaan kuin kaupan valmiisiin muistikirjoihin. Lisäksi itse sidotun kirjan rakenteisiin on helpompi kätkeä esim. suojelevia loitsuja, symboleja, yrttejä tai vaikka amuletteja. Käytä kestäviä materiaaleja, kuten napakkaa pahvia, kestävää kangasta ja vahvaa lankaa. Sivuiksi sopii tavallinen kirjoituspaperi, mutta myös eri värisiä papereita voi kokeilla. En kuitenkaan mitenkään dissaa tai kiellä käyttämästä kaupan kirjoja, enkä niitä muistivihkoja (pois se minusta), vaan tärkeintä on että kirja se tuntuu omalta.
Mustakirjaa ei tarvitse erikseen pyhittää, sillä se tavallaan pyhittyy työssään. Pidä oma Mustakirja lähelläsi, ja kirjoita siihen vain välttämätön, sellainen, mikä tuntuu tärkeimmältä säilyttää :)

Oman Mustakirjani olen sitonut itse, mustalle pahville mustalla langalla, päällystänyt oudon, samettimaiselle tuntuvalla mustalla kankaalla, ja kirjoitan sitä käsin. Suojaavat loitsut olen lukenut ja kirjoittanut kirjalle valmistusvaiheessa. Kirjan "sinetti" on mokkanauhaan pujotettu kvartsikivihelmi.

Samanismin ja Noituuden käsikirja

Merja Virolaisen 1994 ilmestyneessä teoksessa kerrotaan otsikon mukaisesti samanismista ja noituudesta ennen ja nyt. Kirja on jaettu tavallaan kahteen osaan; molemmille käsitteille omaansa.
Kirjassa esitellään myös jotain työskentelytapoja, yrttejä, välineitä ja historiaa kerettiläisistä ja noitavainoista aina Siperian samaanejen vaiheisiin

"Myöhäiskeskiajan kristillisyys lisäsi ja korosti noituudessa piirteitä, jotka eivät liity yhtä selvästi šamanistiseen ajatusmaailmaan, Yksi niistä oli uskomus, että noidat harjoittivat ihmissyöntiä. Varsinkin pienten lasten sydänten ja veren väitettiin olevan noitien suurinta herkkua. Heidän uskottiin kaivavan jopa vainajia haudoistaan öisiin syöminkeihinsä.
Mustaa ja vihreää alettiin pitää noitien väreinä. Musta selittyy sillä että sen uskottiin olevan pimeyden ruhtinaan Perkeleen väri.
Vihreä puolestaan liittyi pakanallisiin hedelmällisyysjuhliin sekä keijukaisiin ja muihin kristinuskoa edeltäneisiin luonnonhenkiin. Ne samoin kuin aikaisemmat pakanalliset jumalat oli kristinuskon myötä julistettu paholaisiksi."

Kirja vertailee shamanismia ja noituutta, mutta ei yhtäläisyyksistä huolimatta rinnasta käsitteitä lähtökohtaisesti samanlaisiksi. Virolainen tarkastelee tekstissään molempia aiheita sujuvaitsenäisesti.
Shamanismiosiosta löytää kattavaa tietoa shamaanin maailmankuvasta, työskentelytavasta ja tarvikkeista, mutta myös shamaanin ja tietäjän eroja pohditaan. Tekstissä on jotenkin mielestäni havaittavissa yhtäläisyyksiä Siikalan samaanitutkielmaan, mutta kyseisen teoksen löytyessä lähdeteosten listalta, ei havainto liene outo.

Noituusosassa käsitellään mm. noitavainoja ja noituuden käsitettä, sekä noidan ja Wiccan eroja. Itse henkilökohtaisesti pidän Suomalaisia noitaoikeudenkäyntejä -osiosta, jossa kerrotaan suomalaisten, noituudesta syytettyjen ihmisten tarinoita.
Kirjantekijän omat näkemykset kuvastuvat tekstistä useaan otteeseen, mikä tekee loppuptuloksesta sekä taiteellisen että feministisen.

"Keskustelin yli parinkymmenen ihmisen kanssa, joita voitaisiin nimittää meidän aikamme šamaaneiksi, noidiksi tai parantajiksi. He eivät kuitenkaan tavallisesti halunneet suostua haastateltaviksi, koska he pelkäsivät, että heitä alettaisiin alkaa vainota kuten noitia on vainottu aikaisempina vuosisatoina. Usein he sanoivat myös tuntevansa asiaa vasta niin vähän, että eivät halua esiintyä asiantuntijoina."

Teoksen lopussa esitellään lisäksi kirjailijan suorittama shamaaniharjoitus, muutama loitsu ja taianteko. Osa loitsuista on vanhasuomalaista kansanperinnettä, osa taas lainattu Wiccalaisilta.
195 sivua. Kirjan lopussa lähdeluettelo josta voi bongata monia mielenkiintoisia kirjoja.

+Kovakantinen
+Kuvitus on kaunista, mutta voisi olla runsaampaa.

-Koska kirjassa esitellään myös myrkyllisiä aineksia, ota maalaisjärki käyttöön kirjan kanssa; Kärpässienten popsiminen nuotion äärellä ei tee sinusta velhoa.
-Kirja on ennemmin tietoteos kuin varsinainen noitakirja. Nimi on siis hieman hämäävä.