Ddukbokki

Tämä aromaattinen herkku tunnetaan myös Tteokbokkina, Tteokpokkina ja Dukbokkina (lausutaan duboki tai dukboki/dugogi).

250g Korealaisia riisikakkuja
1 Pienehkö sipuli
3-4 Ohutta, pitkää porkkanaa
Pari kevätsipulinvartta
1 rkl Kuivattua wakame-levää
2 rkl Gochujang-tahnaa
3 rkl Sokeria
Soijakastiketta
5 dl Dashia tai kasvislientä
 
Koristeeksi:
Paahdettuja seesaminsiemeniä

-Huuhtele riisikakut ja laita ne likoamaan kylmään veteen noin puolta tuntia ennen ruoanlaittoa, ja irrota ne toisistaan. Jos riisikakut ovat kovin pitkiä, leikkaa ne puoliksi
-Kuori ja perkaa kasvikset. Leikkaa sipuli lohkoiksi ja pätki porkkana about riisikakkujen pituisiksi paloiksi, ja leikkaa palat pitkittäin kolmeen/neljään osaan. Hienonna kevätsipuli karkeasti
-Kuumenna liemi laakeassa pannussa, ja lisää Gochujang. Sekoita hyvin
-Kun chilitahna on liuennut, lisää riisikakut, tilkka soijaa, sokeri, sipuli ja porkkana. Sekoita
-Hauduttele ruokaa ensin n. 10 minuuttia, ja sekoita joukkoon kevätsipuli ja levä
-Jatka hauduttelua vielä 5-10 minuuttia, välillä sekoitellen, kunnes neste on haihtunut, ja jäljelle jäänyt kastike on sopivan paksua
-Maista, ja lisää tarvittaessa hieman soijaa
-Koristele annos paahdetuilla seesaminsiemenillä, ja nauti tuoreeltaan.

*Perinteisesti tässä, kuin myös useimmissa korealaisessa ruokalajeissa, haudutuspohjana käytetään usein anjovis/tms. kalalientä, ja reseptikohtaisesti ruokaan saatetaan lisätä myös nuudelia, kaalia, sieniä tai kalakakkuja. Olen vegeversiossani kuitenkin korvannut anjovikset kasvisliemellä ja merilevällä, ja kalakakut porkkanalla, joten tämä sopii mainiosti myös kala-allergikoille ja -yliherkille :) Voit toki lisätä sieniä, tai kasviksia vähän maun mukaan. Kokeile esim. punaista paprikaa, pavunituja, kesäkurpitsaa tai tuoretta, ryöpättyä pinaattia.
Ruokalaji on myös hyvin mausteinen, joten jos haluat miedompaa sapuskaa, laita vain yksi rkl Gochujangia. Jos taas suosit mausteisempaa, laita gochujangia 3 rkl, tai lisää 1 rkl korealaista chilijauhetta. Jos haluat tummempaa kastiketta, lisää haudutteluvaiheessa ruokaan ihan pikku tilkka tummaa soijakastiketta.
Perinteisesti tämä ruoka valmistetaan pitkulaisista, sylinterinmuotoisista riisikakuista (Garaedduk), mutta myös keittoihin ja muhennoksiin tarkoitetut, kolikon näköiset litteät riisikakut (Dduk guk dduk), toimivat tässä ihan hyvin.

Ruumissauna

Lisää saunoista.. Siinä missä aikaisemmin esittelemäni morsiussauna edustaa niitä iloisiksi luokiteltuja elämänasioita, keskittyy ruumissauna niihin vakavampiin. Niin, ennen wanhaan sauna oli tärkeä osa ihmisen elämää, saunassa synnytettiin, saunotettiin lapsia, samoin morsianta, hääväkeä, työväkeä, virkamiehiä, trokareita, rikkaita, köyhiä.. Lopulta, kun ihminen kuoli, hänet vietiin saunaan ja kylvetettiin viimeisen kerran.

Sanottiin, että "synnytään ja kuollaan saunassa", millä viitattiin sekä saunassa synnyttävään äitiin, ja kylvetettävään lapseen, että lopulta vainajaan, joka pestiin saunassa. Ruumiin pesu tunnettiin myös nimellä ruumiin korjaus.
Itse hautajaisiin ja muihin jälkimaininkeihin on liittynyt aina kaikenlaisia tapoja ja uskomuksia, ja jostain syystä niistä puhutaan aina vainajan varsinaisia esivalmisteluja enemmän. Ruumissauna oli kuitenkin tärkeä tilaisuus, sekä omaisille, että vainajallekin.

Kevyt kuin höyhen, jäykkä kuin lauta..

Kun ihminen kuoli, hänet asetettiin erityiselle ruumislaudalle jalat ovensuuhunpäin odottamaan valmisteluja, kuten hautajaisia. Ruumislauta ei koskaan sijainnut asuinhuoneistossa, vaan yleensä riihessä. Ruumislauta on kristillistä perua, sitä aikaisemmin ruumis asetettiin paareille ja peitettiin lakanalla. Alueittain vainaja saatettiin myös kietoa lakanaan, tms. käärinliinaan, etenkin talvisaikaan.
Ruumis lepäsi laudalla pari-kolme päivää, jonka aikana ruumis pestiin saunassa, puettiin puhtaisiin vaatteisiin, ja hänen hiuksensa kammattiin. Naisten pitkät hiukset palmikoitiin.

Ruumiin ollessa laudallaan, hän oli vielä "virallisesti" talossa. Tällöin surtiin ja muisteltiin kuollutta, valmistettiin kirstu, ja järjesteltiin tulevaa saattuetta, hautaa ja hautajaisia. Tähän käytettiin yleensä kolme tai viisi päivää. Poikkeuksena tietenkin talvisajan roimat pakkaset jolloin maa oli liian roudassa hautaukseen, ja ruumis saattoi pötköttää laudalla useamman viikon. Sinä aikana sulatettiin vähän kerrassaan nuotiolla maata ja kaivettiin hautaa pikkuhiljaa.
Kun hauta oli kaivettu ja valmisteltu, nostettiin viimeiselle matkalleen siistitty vainaja laudaltaan arkkuun ja lähdettiin kohti kalmistoa. Tätä kutsuttiin vainajan saattamiseksi, eli ruumissaatoksi.

Nykyisinkin tunnettu kuolemiseen/hengenmenetykseen viittava sanonta "lähteä jalat edellä", muistuttaa tavasta jossa vainaja nostettiin laudalta arkkuun ja kannettiin ovesta ulos jalat edellä. Vertailun vuoksi esim. vuodepotilaita saatettiin/kuljetettiin aina pää edellä; Käytäntö, jota noudatetaan nykyäänkin, mm. sairaaloissa.
Entisaikaan ainakin Keski-Suomessa oli ennen vainajan vientiä tapana heittää kukko arkun päälle ettei vauraus ja karjaonni lähtisi talosta vainajan mukaan. Oli hyvä enne, jos kukko kuitenkin hyppäsi arkun päältä ennen kuin päästiin pihaportista ulos, koska kukon myötä vauraus ainakin pysyi talossa.

Kun ruumislautaa ei tarvittu, sitä säilytettiin yleensä jossakin ulkorakennuksessa piilossa, poissa silmistä. Tyhjillään, turhan panttina lojuvan ruumislaudan uskottiin enteilevän kuolemantapausta. Pienemmissä kyläyhteisöissä saattoi olla vain yksi ruumislauta, jota säilytettiin aina siinä talossa, josta viimeisin vainaja oli lähtöisin.

Kun ruumis oli laudalla, sen ajateltiin voivan nousta kummittelemaan, ikäänkuin olisi yhä elävä. Vainaja heräsi yöllä hoitamaan askareita, joita oli eläessään rakastanut. Milloin kuollut alkoi tanssimaan, milloin lypsämään lehmiä tai nikkaroimaan keskeneräisiä puutöitään. Vainajan uskottiin myös käyvän itse saunassa. Kun talossa oli vainaja, ei saunassa käyty enää kovin myöhällä, ja yleensä talon saunotukset yritettiin hoitaa ennen auringon laskua.
Vainajan lisäksi lauteille kipusivat kaikenlaiset kuolinenteet, vainajienhaltijat, sielunkärkkyjät ja muut pahalaiset joita kuolleen läsnäolo houkutteli paikalle. Mikäli vainaja oli ollut eläessään ikävä ihminen, pirut ja muut pahalaiset saattoivat viedä vainajan mukanaan, paneutua vainajan muodossa laudalle ja ottaa kylvetyksen ja muut herkut vainajan sijaan.

"Talon pahatapainen renki oli kuollut, ja ruumis lepäsi saunassa odottamassa viimeistä kylpyään. Talon ruotiukko jossa oli myös tietäjän vikaa oli iltamyöhään nurkan taakse poiketessaan nähnyt kuinka saunaan käveli viisi mustapukuista hahmoa. Ukko seurasi outoja kulkijoita ja tarkkaili heitä saunan räppänästä.
Näky oli kammottava; Vieraat ensin riisuivat, ja sitten nylkivät vainajan taidokkaasti, jonka jälkeen yksi mustapukuisista itse riisuuntui, puki nyljetyn nahan ja vainajan vaatteet ylleen ja paneutui laudalle pitkäkseen edesmenneen sijalle. Loput neljä mustapukuista pukivat nyljetyn ruumiin niihin viidennen mustiin vaatteisiin ja kantoivat vainajan pois. Saunassa oli taas hiljaista, vain väärä vainaja makasi rauhallisesti laudalla. Ruotiukko tuli takaisin tupaan, muttei kertonut kenellekään näkemästään.
Seuraavana aamuna ukko tarjoutui pesemään ruumiin, kerran kukaan talonväestä ei ollut kovin innokas koskemaan renkivainajaan. Ukko kantoi saunaan veden jonka sitten muuripadassa lämmitti oikein kiehuvan kuumaksi. Siitä ukko sitten otti kiulullisen poreilevan kuumaa vettä ja nakkasi sen vainajan kasvoille. "Kuollut" karkasikin kaameasti älisten jalkeille, ryntäsi ovesta pihalle oikein ennätysvauhtia ja kadotessaan horisonttiin huusi mennessään:
-On jo vii'esti hau'attu, kuu'esti kuulutettu, yksitoista kertaa paareilla maannut, mutta tämmöstä kyytiä en ole saanut!!!"

Mitä mustapukuiset olennot olivat, ei tarinoista selviä, mutta lähteestä riippuen kuulijalle saatetaan vihjata niiden olevan jonkinlaisia pahoja henkiolentoja tai piruja, jotka tulevat noutamaan eläessään huonoa elämää viettäneitä pahoja ihmisiä. Koska monista, wanhoista folkloretarinoista heijastuu aikansa uskonnollinen (=kristitty) ilmapiiri, voidaan tarinoiden mustapukuiset noutajat nähdä eräänlaisina rankaisijoina/seurauksena syntisen pahoista teoista. Vieden vainajan mukanaan ennen siunaustilaisuutta, mustapukuiset demonit riistävät onnettomalta paitsi hellivän ruumissaunan, myös kristityille tärkeitä rituaaleja (mm. kuolinkellot ja vainajan rukouksen ja siunauksen), tehden näin vainajan ikuisesta kadotuksesta ilmeisesti vieläkin piinaavamman kokemuksen.

Haamut ei saa meitä kiinni

Tarinoista riippuen myös yöllä saunasta yhytetty elävä sai usein osakseen ikävää kohtelua; Häntä ehkä nöyryytettiin, hakattin, nyljettiin elävältä, tai heitettiin alastomana ulos saunan räppänästä. Ei sillä että räppänästä uloslentäminen olisi ollut pienin paha, sillä räppänä on etenkin savusaunoille tyypillinen, kooltaan about kissanmentävä tuuletusaukko, jonka kautta vaudikas poistuminen ei taatusti ollut terveellistä.
Vaikka ihminen olisi eläessään ollut mukava ja sopuisa, hänen uskottiin muuttuvan kuoltuaan. Vainajat mainitaan luonteeltaan pikkumaisiksi, äkkipikaisiksi ja kaunaisiksi. Mikäli henkilö oli eläessään ollut pahansisuinen ja epämiellyttävä, oli hän kuoltuaan paljon, paljon pahempi, pahantahtoinen ja pitkävihainen. Usein kuolleiden seuraan eksyneiden elävien kohtelu oli myös verrannollinen siihen kuinka yleisesti kunnollinen ihminen hän oli. Uhkapelurit, kiroilijat ja muut koijarit saivat usein pahimman kohtelun. Toisaalta, humalaisista ei pirukaan kuulunut huolivan:

"Joku viinamäen mies oli ponupäissään löytänyt tiensä johonkin yksinäiseen saunaan ja sammunut sinne lauteelle. Kaksi pirua tuli saunaan keskiyöllä ja huomasivat, tottakai, lauteilla juopon unta örisevän kännikalan. Tulivat lähemmäksi ja vähän nyppivät kurahousun palttoota, kiusasivat ja tönivät ukkoa. Pienempi piruista ehdotti kaverilleen: -Pudotetaan tuo lauteelta kiukaaseen, saadaan nauraa?
Tähän toinen piru paheksuen totesi että: -Ei tuommoista arvaa liikutella, haisee pahemmalta kuin raato! Ihmisille tuo kuuluu eikä meille.
Niin pirut lähtivät saunasta ja jättivät humalaisen nukkumaan."

Monissa tarinoissa vainaja saatettiin lepoon kohtaamalla hänet yöllä kesken kulkuaan. Kuolleilta ja niiden seuralaisilta voitiin tällöin suojautua ottamalla kukko ja neula mukaan. Hätätilanteessa kukkoa piti pistää neulalla että se parahti. Kukon huutoa Vainajalan väki pelkäsi, sillä se muistutti vainajia aamunkoista, jolloin kuolleet paneutuisivat taas laudoilleen, josta saattoivat herätä vasta auringon laskettua. Ilmeisesti vainajan yöjuoksut tyssäsivät jos sitä älytettiin luulemaan aamun koittaneen ennen kuin kuollut oli ehtinyt laudalleen. Tässä voidaan nähdä samankaltaisuuksia mm. Itä-Euroopan vampyyritarinoihin; Mikäli verenimijää viivytettiin niin ettei se ehtinyt aamulla takaisin hautaansa, se hyytyi niille sijoilleen ja muuttui mätäneväksi ruumiiksi.
 
Renki tahi Herra, Kuolema tulee kerran..

Ruumis pestiin yleensä kylmässä saunassa, eikä ruumissaunaa muuripataa lukuunottamatta lämmitetty paitsi vähän talvisaikaan, jotta kylvettäjän oli mukavampi työskennellä. Ruumiinpesu hoidettiin yleensä arkipäivinä, eikä kristin tultua koskaan Sunnuntaisin (=kristin Raamatun mukaan Pyhä-, eli lepopäivä jolloin ei pidä tehdä mitään isoja töitä).
Vainaja riisuttiin, ja pestiin lämpimällä vedellä, sienellä ja pesuräteillä samaan tapaan kuin vuodepotilaat. Vainajan pesijä saattoi lukea loitsurunoja tai rukouksia pesun aikana, tai muuten rupatella vainajalle, jota pyrittiin kohtelemaan kunnioittavasti kuin elävää ihmistä. Vainajan pesuun käytettiin tavallista palasaippuaa, vaikkakaan eläviä ei enää samalla saippualla pestykään. Saippua heitettiin pois tai sitten pantiin jemmaan seuraavaa vainajaa varten. Ruumiinpesuvesi oli voimallista, ja se saatettiin tinanvaluveden tavoin kaataa tienristeykseen ja sitten jäädä kuuntelemaan enteitä.

Tutussa kyläyhteisössä saattoi kiertävän ruumislaudan mukana tulla muutkin tykötarpeet vainajan pesuun. Uskottiin, että vainajan pesuvälineissä oli kalman mahti, ja oikeat niksit taitava saattoi oppia salattuja asioita jos pesi itsensä salaa ruumiinvälineillä. Jos noituja ei pitänyt varaansa, suuttui vainaja ja palasi kostamaan varkaalle. Folklore tuntee tarinoita, joissa aamun tullen arkkuun haettavan vainajan nyrkistä on löydetty aimo tukko vieraita hiuksia, joskus jopa päänahkaa..

Vaikka vainajan hautaamisesta huolehtivatkin omaiset, vainajan kylvetti yleensä joko vainajan läheinen henkilö, tai yleinen kylvettäjä. Kylässä saattoi olla erityinen ruumiinkylvettäjä, mutta yleisen kylvettäjän virkaa harjoittivat sivutoimenaan myös tietäjät, kätilöt ja kupparit. Ruumiinpesijä oli pääasiassa naisväen ammatteja, mutta pesijä saattoi joskus olla myös miespuolinen henkilö. Talonväen pesun saattoi hoitaa myös, vähän talon varakkuudesta ja vainajan asemasta riippuen, piika tai emäntä. Emäntä saattoi pestä esim. pienokaisensa, aikuisen tyttärensä, tai miesvainajansa ruumiin.

Tietäjän ja noidan ruumiin pesi usein toinen tietäjä tai noita, tavan ihmiset eivät mielellään koskeneet kuollutta pohua, samoin kuin kirkonmiehen ruumiin pesi usein joku pappilan väestä. Lapsivainajat pestiin yleensä kätilön toimesta, äiti ei yleensä päässyt näkemään esim. synnytyksessä kuollutta pienokaista syntymän jälkeen ellei sitä erikseen vaadittu. Lapsikuolleisuuden ollessa korkea kuolleet lapset muutenkin ikäänkuin "lakaistiin maton alle" eikä heitä sen kummemmin ajateltu, toisin kuin pidemmän elämän eläneitä aikuisia ja vanhuksia.

Tiiri-liiri-lii, kaunis lintu olen niin

Paitsi aikuiset vainajat, myös kuolleet lapset kummittelivat usein. Väärin kohdeltu lapsivainaja, etenkin avioton tai avioliiton ulkopuolelle syntynyt ei-toivottu äpärälapsi, joka usein synnytettiin salassa, tapettiin ja haudattiin piilonviereen jäi usein kummittelemaan synnyttäjälleen. Levoton lapsivainaja valitti kuinka paleltaa kylmässä maassa, ettei ole puhtaita vaatteita, eikä ole pesua annettu, tai sitten vainaja haluaa muuten vaan siunattuun multaan. Levottomat lapsivainajat tunnetaan suomalaisessa folkloressa alueittain erilaisilla nimillä kuten Liekkiö, Äpärä ja Ihtiriekko, joista jälkimmäinen tarkoittaa joissakin yhteyksissä myös kujeilevaa, lapsivainajaksi tekeytynyttä paholaista. Muutoin Ihtiriekko on muoto Itseriekko-sanasta, jolla viitataan ihmisen sielulintuun.

"Kerran erään hautausmaan lähituntumaan muuttaneen leskirouvan tupaan ilmestyi aina iltasella pieni, ehkä kuusi-, tai seitsemänvuotias poika, seisomaan uunin eteen. Pojalla oli yllään vain resuinen, likainen liinapaita joka ulottui poviin saakka. Lapsi seisoi hetken siinä keskellä lattiaa ja sanoi sitten inhoten "Hyi hyi hyi". Sitten poika juoksi pimeään kamariin, mutta kun rouva meni pojan perään kamariin, oli lapsi kadonnut jäljettömiin. Leskirouva arveli kyseessä olevan kummituksen. Tämä toistui useina iltoina, ja lisäksi rouva kuuli usein kuin lapsen itkua talon ulkopuolelta. Kerran rouva sai kysyttyä pojalta miksi tämä kulkee tuvassa? Poika vastasi:
-Tämä oli minun kotini, ja tuonne kalmistoon minut haudattiin. Perheeni oli köyhä, joten vain likaisen paidan sain ylleni lepoon. Toiset eivät anna minun levätä rauhassa koska paitani on niin ruma, ja ajavat minut aina kotiin.
Rouvan kävi lasta sääliksi, ja hän ehdotti: -Jätä paitasi minulle. Minä voin pestä sen ja jättää sen portaille taas illalla.
Poika ei vastannut vaan juoksi taas pimeään kamariin. Aamulla rouva kuitenkin löysi portaalta pojan likaisen paidan. Rouva pesi paidan hohtavan valkoiseksi ja parsi kaikki reiätkin ehjiksi. Hän viikkasi paidan kauniisti ja laittoi sen illan tultua portaalle. Poika ei tullut tupaan enää sinä iltana, eikä itkua kuulunut. Aamulla rouva huomasi paidan kadonneen, ja yöllä unessa hän näki viimeisen kerran lapsivainajan, joka kiitti kauniisti paitansa puhdistamisesta."
 
Se ken tulee viimeiseksi sille kuolema

Vainajien kummittelua on estetty monin tavoin, Karjalan ja Savon alueilla yksi tunnetuimmista on ollut tehdä karsikkopuita hautajaismatkan varrelle. Mainittakoon, että karsikkopuu oli lähes aina havupuu. Karsikkokuusesta leikattiin eli karsittiin oksat pois tyvestä latvaan päin jottei vainaja löytäisi kotiinsa, ja karsikkopuita karsittiin sitä mukaa kuin vainajia ilmaantui, ja ne kasvoivat usein samassa metsikössä. Tällaisia karsikkopuistikkoja kutsuttiin yksinkertaisesti vain "karsikoiksi". Karsikkoperinne alkoi kadota 1800-luvun lopussa, eikä siitä juuri ole mainintoja enää 1900-luvun puolella.
Karsikkopuiden havuja on lisäksi, etenkin talvisaikaan, ollut tapana sirotella tielle kärryjen perään että jäljet peittyisivät. Tästä on jäänyt tapa viedä haudoille havuja. Tapajäänne elää nykyään etenkin talvisajan juhlina, kuten Jouluna ja Uutenavuonna.

Vainajaa juhlistettiin myös keittiössä. Kun talosta kuoli joku, sanottiin yleisesti että "Hänestä saadaan rokka/keitto". Jotta vainaja ei kulkisi kotona ja onni säilyisi talossa, oli perinteistä teurastaa hautajaisiksi jokin talon eläin, jonka lihoista sitten keitettiin paksu, rasvainen keitto joka Hautajais-/Ruumisrokkana tunnettiin. Ruumisrokka oli usein papu- tai hernesoppaa, sillä palkokasveja, kuten juuri papuja ja herneitä, on käytetty uhrina lepyttelemään kuolleita. Savossa ja Karjalan alueilla lihakeiton sijaan syötiin usein maitovelliä tai lihalientä. Vainajan juhliin saatettiin leipoa myös perunapiirakoita eli tapuntaisia.

Lipastoihin käy, lipastoihin käy..

Vielä hautaamisen jälkeenkin vainajia muistettiin juhlapyhinä, etenkin Kekrin aikoihin, mistä monet tavat vakiintuivat Jouluun, emmekä ajattele niihin juuri liittyvän kuolleita (paitsi viedessämme haudalle havuja tai kynttilöitä Jouluna). Juhlapäivinä sauna varattiin kuolleille, ja saunassa ei käyty enää auringonlaskun (tai ilta-8) jälkeen. Tapa jättää juhlaruoat yöksi pöydälle tarkoitti, että henget ja kuolleet saattoivat käydä napostelemassa mielensä mukaan, kuten Jouluna ajattelemme talon haltian tai tontun tekevän niin. Valkoinen riisipuuro sopi paitsi herrasväelle, myös kuolleille, olihan valkoinen kuoleman väri.
Kuolleita kunnioitettiin myös hyvillä käytöstavoilla. Niin kauan kuin vainaja oli talossa, ei remuttu tai kiroiltu turhia, eikä syljetty tai edes piereskelty tuvassa. Näin toimittiin myös juhlapäivinä. Haluttiin näyttää esi-isille sekä läheisemmällekin vainajasuvulle että he ovat jättäneet jälkeensä suoraselkäisen ja hyvän verenperinnön, ja he voisivat olla ylpeitä jälkeläisistään.

Sytytä ikkunallesi Kekrinä kynttilä ajamaan pois pahoja henkiä ja houkuttelemaan toivottuja henkivieraita, ja jätä vaikka vähän herkkupaloja pöytään, ehkä ne maistuvat vainajille? Mikäli vierailevat vainajat olisivat paastolla, kaunista elettä varmasti osataan arvostaa ;)

*Tarinaviitteet: Folklore ja Myytillisiä Tarinoita -kokoelma. Edit: Site Admin

Kasvisnuudelit

Yksinkertaista ja maukasta :)

200g Riisivermicelliä
Reilu 1/2 dl Kasvislientä
200g Kiinankaalia
1 Porkkana
2 Sellerinvartta
1 Maun mukainen, punainen chilipalko
2 Valkosipulinkynttä
3 rkl Soijakastiketta
1 rkl Sokeria
Mustapippuria myllystä
Öljyä paistamiseen
 
Lisäksi:
Makeaa tai tulista chilikastiketta tarjoiluun

-Täytä nuudelinkeittokattila vedellä, ja laita se kiehumaan. Käsittele kiehumista odotellessasi kasvikset:
-Perkaa kasvikset. Suikaloi kiinankaali ja porkkana, ja hienonna valkosipuli. Raasta sellerinvarret, ja hienonna raastimen ulkopuolelle jäänyt aines keittiöveitsellä
-Kuumenna pannulla tilkka öljyä, ja lisää valkosipuli. Paista sekoitellen, kunnes se saa hieman väriä
-Lisää pannulle porkkanat, ja paista hetki
-Lisää kiinankaali, selleri, chili, mausteet ja kasvisliemi. Paista sekoitellen kunnes neste haihtuu, ja käännä levy pois päältä. Jos nuudelit eivät ole vielä valmiita, nosta pannu levyltä
-Kun vesi kiehuu, lisää nuudelit, ja keittele 2-3 min, kunnes ne ovat notkeita, mutta tarjoavat silti puruvastusta
-Siivilöi nuudelit, huuhtele kylmällä vedellä, ja kaada pannulle, nosta pannu levylle
-Sekoittele jälkilämmöllä nuudelit kasviksiin
-Tarjoile annoksen kera makeaa tai vahvaa chilikastiketta.

*Tähän ruokaan kannattaa kokeilla myös broccolia, kesäkurpitsaa tai pitkiä vihreitä papuja.

Edgar Allan Poe

Yleensä en esittele kirjoja aloittamalla kirjailijasta, mutta nyt teen poikkeuksen, sillä pidän Poen tuotannosta todella paljon, ja kaikki hänen kirjansa jotka omasta hyllystäni löytyvät ovat tarinakokoelmia (Kaksi alkuperäiskielistä ja yksi suomennettu), joten olisi aikaavievää esitellä kaikki tarinat erikseen..
Edgar Allan Poe (19.1.1809-7.10.1849) oli amerikkalainen kirjailija ja runoilija joka tunnetaan ehkä parhaiten runoistaan Lenore (1843) ja Korppi (The Raven, 1845), sekä novelleistaan Rue Morguen Murhat (Murders in Rue Morgue, 1841) ja Kultakuoriainen (The Gold-Bug, 1843). Kuten monet aikansa kirjailijat, Poe sai ansaitun tunnustuksensa vasta kuolemansa jälkeen. Poe onkin tunnettu yhtenä romantiikan ajan goottilaisen kauhukirjallisuuden kulmakivenä. Poe on myös innoittanut tarinoillaan monia kuuluisia kirjailijoita (mukaanlukien Jules Verne ja H.P. Lovecraft)  ja oli tietämättään myös etsivägenren uranuurtaja, sillä myöhemmin Sir Arthur Conan Doyle lainasi Poen etsivähahmon, August Dupinin, piirteitä luodessaan Sherlock Holmesia, joka vakiintui myöhemmin liki salapoliisihahmojen tunnetuimmaksi stereotypiaksi.

"Believe only half of what you see and nothing that you hear"

(Edgar Allan Poe. Kuva: Wikipedia)

Vaikka Poe on niittänyt mainetta juuri kauhukirjailijana, sanoisin, että varsinaiset kauhutarinat ja pelottavat jutut näyttelevät Poen kokonaistuotannossa sangen pientä osaa. Poen kynäilyn viehätyksen paino on toki mysteereiden, salaperäisyyden, erinäisten outouksien ja erikoisuuksien ympärillä, mutta kaikkein kiehtovimpienkin arvoitusten loppuratkaisut hänen ovat tarinoissaan usein rationaalisia, ja jopa kuolettavan tavallisia. Poeen ei kuitenkaan pääse kyllästymään, sillä tarinat ovat monipuolisia sekä hyvin kuvailtuja, ja niiden lukeminen itsessään on elämys; tarinasta riippuen joko, hauska, jännittävä, tai pelottavakin.
Ykstityishenkilönä Poen siviilielämään mahtui paljon pettymyksiä ja tragedioita, joista kirjailija ammensi paljon aineistoa fiktiivisiin kertomuksiinsa. Kirjailijan surumielinen arki siis heijastuu paikoin hänen tarinoistaan. Arkielämänsä vastoinkäymisistä huolimatta kirjailija syventyi tekstiinsä riipaisevalla antaumuksella, ja maalasi kynällään niin maisemia, tapahtumia kuin ihmisiäkin eläväisesti, ja yksityiskohtaisella tarkkuudella, joka herättää tekstin sisällön silmiesi eteen vielä tänäkin päivänä. Tarinat on kyllästetty kirjailijan sydänverellä ja ne ovat täynnä valloittavia detaljeja. Tarinoihin on helppo päästä sisään, mutta ajalleen tyypillisen kirjoitusasun huomioon ottaen kertomusten tapahtumissa ei mässäillä ihmisten tregedioilla nykyajan tapaan. Poe voi siis vaikuttaa jopa ikävystyttävältä jos odotat löytäväsi sivuilta suolenpätkillä mässäilevät verikekkerit.

"All that we see or seem is but a dream within a dream"

Poe kirjoittaa sujuvasti sekä hauskoista että vakavimmistakin asioista, kuten rikosmysteereistä, rakkaudesta, pakkomielteistä, ja ihmisen unelmista ja peloista. Koomisten tarinoiden ja hauskojen sattumusten parhaimmistoon kuuluvat mielestäni Miksi pieni ranskalainen pitää kättään kantoliinassa (Why the little frenchman wears his hand in sliding, 1850), Muumio (Some words with a mummy, 1845) ja Silmälasit (The spectacles, 1844), synkemmistä aiheista puhutaan jo Pitkänomaisessa laatikossa (The Oblong box, 1844) ja Älä lyö Pirun kanssa päästäsi vetoa (Never bet the Devil your head, 1841), ja hyytävintä antia edustavat kenties Punaisen Surman Naamio (The Masque of the Red Death, 1842) ja Musta kissa (The Black cat, 1843), joka on minulle ollut aina Poen creepein tarina. Käsivarsien karvat nousevat lukiessa huomaamatta pystyyn päähenkilön vaipuessa hiljalleen hulluuteensa, ja hulluutensa hyväksyntään..

"I became insane, with long intervals of horrible sanity." 

Edgar Allan Poen kootut kertomukset

Tämä lienee kattavin suomenkielellä julkaistu kokelma Poen tarinoita. Tarinat on suomentanut Jaana Kapari, ja kirjasta löytyy 66 novellia kirjoitusjärjestyksessä. Teoksessa ei siis ole eritelty tarinoita aihepiirin mukaan, vaan huumori, mysteeri ja kauhu ovat iloisesti sekaisin.
Myös suomentajan työtä on pakko ihailla. Alkuperäiskielellä Poeta lukeneena olen sitä mieltä, että Kapari onnistuu säilyttämään tarinoiden sielun liki alkuperäisten veroisena, mikä on jo saavutus sinänsä.
Kirjassa ei ole kuvitusta, mutta ei se kyllä moista tarvitsekaan. Kun uppoudutte niteeseen ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan.. nenä ei vaan irtoa kirjasta ennen tarinan loppua.
Kokoelman lopussa Alaviitteet ja selitykset, lähdeviitteet sekä Kronologia.
1028 sivua. Kustannusosakeyhtiö Teos, helsinki. Kuvassa 6. painos vuodelta 2006.

"If you wish to forget anything on the spot, make a note that this thing is to be remembered."

Edgar Allan Poe / Tales of Macabra

Englanninkielinen teos on edellistä suppeampi, kahdeksan tarinan kokoelma joka keskittyy Poen tuotannon synkempään puoliskoon; lohduttomiin kohtaloihin, irrationaalisiin pelkoihin ja hulluuden rajamailla haparoiviin sieluihin. Kuten Poen useimmissa alitajuntaan porautuvissa piinaustarinoissa, näissäkin ihmismieltä, ja etenkin miehen mieltä, riivaavat, tottakai, naiset ;) Kirjasta löytyvät mm. klassikot Berenice (1835),  Morella (1835) ja Ligeia (1838). Kirja itse on ulkoasultaan kaunis kuin karamelli; näyttävä, runsaasti kuvitettu ja saa lukijansa malttamattomaksi. Kauniista kattauksesta huolimatta tuntuu että kysymys on kuitenkin kaupallisesta tekstinpiristämis-yrityksestä, sillä alkuperäinen kirjoitusasu on pyritty säilyttämään, ja moni on maininnut pitävänsä sitä tylsänä. Niin tai näin, ehkä korea ulkokuori voi auttaa virittäytymään kokoelman tunnelmaan. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon selustaan nidottu, punainen kirjanmerkkinauha.
Kirjan lopusta löytyy luettelo Poen teoksista, viitteitä ja huomioita, sekä tietoa kirjan kirjoittajista ja kuvittajasta. Kuvittanut Benjamin Lacombe. Archaia Entertainment LLC.

"All religion, my friend, is simply evolved out of fraud, fear, greed, imagination, and poetry."

The complete poetry of Edgar Allan Poe

Tämä on runokokoelma joka sisältää Poen 48 runoa vuosilta 1827-1849.
Kuvassa vuoden 2008 painos. Kirjan lopussa jälkisanat ja kirjallisuusluettelo.
139 sivua. Penguin Books LTD, Printed in USA.

"Yet the terror was not fright,
But the tremolous delight-
A feeling not the jewelled mine
Could teach or bribe me to define-
Nor Love- although the Love were thine."

-The Lake. 1827, 3. Säkeistö-

*Kaikki postauksessani esiintyvät lainaukset ovat Poea, mutta eivät runoa lukuunottamatta liity esittelemiini teoksiin.

Kongnamul Muchim

1/2 l Tuoreita pavunituja
10 cm Purjon valkoista osaa
2 Valkosipulinkynttä
1 tl Gochugarua
Tilkka soijaa
Suolaa tarvittaessa
Öljyä paistamiseen
 
Tarjolle:
Hienonnettua kevätsipulia
Paahdettuja seesaminsiemeniä
Seesamiöljyä

-Kiehauta pavunidut kevyesti suolalla maustetussa vedessä, siivilöi, ja huuhtele kylmällä vedellä. Valuta hyvin
-Viipaloi purjo ohuelti, kuori valkosipulinkynnet
-Kuumenna pannulla tilkka öljyä, lisää purjo ja purista joukkoon valkosipuli. Kuullota hetki
-Lisää pannulle pavunidut, ja gochugaru, mausta kevyesti soijalla, ja sekoita hyvin
-Tarkista suola, lisää tarvittaessa
-Kaada muchim tarjoiluastiaan, pirskota päälle kevyesti seesamiöljyä, ja koristele hienonnetulla kevätsipulilla tai paahdetuilla seesaminsiemenillä.

Verenhimo - Suomalaisia Vampyyritarinoita

Tämä Juha Nummelinin toimittama novellikokoelma sisältää siis nimensä mukaisesti suomalaisia vampyyritarinoita. Kirjassa pureudutaan monia mieliä kiehtoneeseen kysymykseen, millainen on suomalainen vampyyri? Vampyyrilore kun on meillä Suomessa aina ollut hieman heikoilla esimerkiksi ihmissusiin nähden, eikä esim. kansanperinne valota aihetta paljoakaan. Tässä kirjassa 22 kirjailijaa kuitenkin onnistuvat loihtimaan kiitettävän komppanian sekalaisia, miksei sitten Suomen maaperällekin, sopivia vampyyreja.

"Matti naputti pöytää rystysillään ja pomppasi sitten yhtäkkiä ylös. Siinä samassa hän oli Annin luona ja väänsi tämän kättä selän takse. Anni ei osannut odottaa, että mies olisi niin nopea liikkeissään.
-Aivan niin kuin sinulla olisi syntisiä ajatuksia, pikku lumppu. Myönnätkö?
-En, Anni nyyhkäisi."
(Sari Peltoniemi: Vain Mato, Matkamies Maan)

Tarinoissa käsitellään paitsi aktuaaleja verenimijöitä, myös kliinistä vampirismia ja kuvitelmaa olla vampyyri. Vampyyrit hahmoina puolestaan ovat kirjassa sekä älykkäitä, hurmaavia ja ihmismäisiä olentoja, että samoin eläimenkaltaisia tai kummitusmaisia petoja, mutta yhtä kaikki päivästä toiseen kamppailevia addikteja.
Positiivista sinänsä, teos ei esittele vain yhtä stereotyyppista vampyyrikuvaa, vaan käsittelee koko vampyyriajatusta sopivasti eri näkökohdista. Kirjassa vampyyrit syntyvät niin mielen syövereistä, tai muinaisesta kirouksesta, kuin lääkärin pöydältä. Vaikka parissa tarinassa käsitellään myös vähän futuristisimpia aiheita, kirjan vampyyrit pohjaavat loppujen lopuksi lähinnä siihen wanhempaan, tutumpaan, vampyyriloreen, eli ei-ihmisenveroiseen, vähän zombiemaiseen, elävään kuolleeseen. Päivänvalossa kimaltelevia kiiltokuvapoikia tästä kirjasta ei siis löydy, ja isot kiitokset tekijöille siitä.

"Navetan takana oli lisää epämääräistä tavaraa, vanhaa kanaverkkoa, puhkiruostuneet kottikärryt, lommoinen tynnyri, laudanpätkiä, laatikollinen vanhoja tyhjiä pulloja. Osa oli suojassa pressun tai räystään alla, osa oli romahtanut kasasta pellon reunaan. Valitus kuului tavaroiden alta. Minna kyyristyi ja kurkisteli tavaroiden väliin. Hän löysi vampyyrin kottikärryjen alta."
(Christine Thorel: Uhanalaiset)

Myönnän olevani enemmän ihmissusi- kuin vampyyrifani, mutta pidän tämän kirjan tarinoista. Paikka paikoin oli positiivista huomata viitteitä suomalaiseen folkloreen, eli kirjailijat ovat selkeästi perehtyneet työhönsä. Teos on sopivasti verinen mutta ei mässäilevä, inhimillinen mutta julma, sekä ajan hermolla ja ihanasti toinen jalka menneisyydessä..

Kirjan lopussa lyhyet esittelyt kirjoittajista.390 sivua. Kustannusyhtiö Teos

+ Olisihan näitä lukenut enemmänkin.
+ Sopivaa telttaretkilukemista

-Pehmytkantinen pokkari. Kannattaa päällystää muovilla

Su Mi Yuba Tang

Tämä herkullinen soppa on mitä parhain tapa kierrättää tofutikkupussin murut :)

1 l Hyvää kasvislientä
200g Makeaa maissia (säilyke tai pakaste)
1 dl Tofutikkumuruja
2-3 Viipaletta Tuoretta inkivääriä
Tilkka Soijaa
Suolaa ja sokeria
1 Kevätsipuli
Seesamiöljyä
 
Suuruste:
3/4 dl Kylmää vettä
2 rkl Maissitärkkelysjauhoa

-Laita tofutikkumurut likoamaan 1/2-1h ennen ruoanlaittoa, tai jo edellisenä iltana jääkaappiin
-Hienonna kevätsipuli valkoinen ja vihreä osa erikseen
-Mittaa liemi kattilaan, ja lisää 1/2 tl suolaa ja maissi. Kuumenna kunnes liemi alkaa höyrytä, ja nosta levyltä
-Aja maissi tasaiseksi sauvasekoittimella. Ei tosin haittaa, vaikka joukkoon jäisikin ehjiä jyviä
-Nosta kattila takaisin levylle, ja lisää inkivääri ja kevätsipulin valkoinen osa
-Kiehauta liemi, ja vähennä lämpöä että keitto kiehuu hiljalleen
-Lisää tofutikkumurut, ja keittele about 10 minuuttia, kuori kettu pois keiton kiehuessa
-Tarkista maku, mausta maun mukaan soijalla, suolalla ja sokerilla. Muista, että keiton kuuluu olla ennemmin vähän makeaa, kuin liian suolaista. Soijatilkkanen pyöristää makuja
-Lopuksi sekoita joukkoon suuruste, ja sekoittele kunnes keitto vähän sakenee
-Nosta valmis keitto levyltä, ja lisää liemeen tilkka seesamiöljyä. Sekoita
-Koristele keittokupillinen hienonnetulla kevätsipulisilpulla, ja tarjoile keitetyn riisin kera.

*Jos haluat vähän mausteisempaa keittoa, lisää ripaus valkopippuria.
Kiinalainen, makea maissikeitto kehittyi alunperin Amerikassa Kantonin kiinalaisten siirtolaisten keskuudessa, ja alunperin keittoon on käytetty amerikkalaisten makeaa Creamed Corn -maissisäilykettä. Jos sitä ei ole käsillä, myös tavallinen, makea pakastemaissi sopii tähän ;) Perinteisesti keittoon laitetaan lisäksi kananmunaa, kanaa tai rapuja, mutta itse tottakai korvaan ne tofulla, ja jätän kananmunat kokonaan pois. Ruoan resepti vaihtelee muutenkin alueittain, esim. joskus keittoon saatetaan lisätä myös herkkusieniä tai porkkanaa. Jos käytät porkkanaa, lisää n.10 senttiä porkkanaa hienonnettuna keittoon maissin keralla, ja aja tasaiseksi sauvasekoittimella. Jos käytät sieniä, perkaa ja viipaloi/paloittele 4-6 herkkusientä, ja lisää ne keittoon tofutikkumurujen keralla.
Jos sinulla ei ole tofutikkujen muruja, laita 1 tofutikku pussiin, ja murustele tikku esim. kaulimella tai kattilanpohjalla rouheeksi.

Veripäivä

Kuten osa lukijoistani varmaan tietääkin, Jakoajan viimeinen päivä, 10.11, on nimeltään Veripäivä. Kekriä edeltänyt teuraskielto päättyy, ja talo sai halutessaan taas uutta lihaa. Veripäivä nimenä liittyy siis teuraisiin ja lihaan, eikä esim. vampyyreihin, sorry.
Jakoaikana ei kuitenkaan vastoin uskomuksia pupellettu pelkkiä rehuja, vaan ruoat olivat pääasiassa raskaita liharuokia. Myöhäissyksyn sadonkorjuun juhliin tarvittavat eläimet teurastettiin perinteisesti etukäteen, ennen Jakoaikaa ja Kekriä, ja valmistettiin ja säilöttiin aittoihin. Kaikki osat pyrittiin käyttämään niin että minkäänlaista hävikkiä syntyisi mahdollisimman vähän. Loppujen lopuksi jopa luut pikottiin, ja niistä keitettiin keittoa ja lientä. Lihaa suolattiin, palvattiin ja kuivattiin, päät ja jalat hyytelöitiin. liharippeistä ja päistä keitettiin sylttyä eli aladoobia, ja syysteuraiden verestä ja lihasta tehtiin makkaroita sekä veripalttua, joita sitten syötiin Kekrijuhlassa.

Veripäivä aloitti talven. Silloin oli mm. tapana teurastaa eläimet jotka eivät välttämättä selviäisi talvesta, kuten heikot ja vanhat eläimet ja linnut. Jakoajan viimeisenä päivänä Veripäivä onkin hieman ristiriitainen; vaikka se kuuluu Jakoaikaan, silloin aletaan kuitenkin jo rikkoa Jakoajan tabuja; kotitöitä sai taas tehdä entiseen malliin, veistä sai käyttää, metsällä käytiin ja verta vuodatettiin.

Veripäivänä myös vainajien ja tuonpuoleisen rajat sulkeutuivat, ja maailma oli taas seuraavana päivänä entisensä. Tästä syystä aloitettiinkin usein varovasti, ja "uudet" teuraat olivat juhlavampia kuin taas Veripäivästä eteenpäin rutiinilla hoidetut arkiaskareet. Ulkona laidunnettavat eläimet otettiin pihapiiriin, kesän paimenille maksettiin vuoden palkka ja talonpoikien uusi tilivuosi käynnistyi. Jakoajan loppuun päättyi ennen wanhaan myös avovesikalastus.

Veripäivän teema oli loppuun saattaminen. Jakoajan keskeyttämät puuhat hoidettiin loppuun, ja syksy viimeisteltiin talvelle. Veripäivä oli Pyhäkekriä pienempi, Arkikekrin juhla, mutta kuuluu samaan sarjaan. Veripäivän symboliikka oli juhlavimmillaan hyvin samanlaista kuin sekä Talvipäivässä, että myöhemmin Joulussa; Se oli valonpilkahdus pimeydessä ja lähimmäisestä välittäminen.

Pyhä Martti

Kristityt näkivät suomalaisen veripäivän tietenkin saatanallisena (ei varmaan johdu nimestä, mitä luulette?), joten Veripäivästä on myös kristin kirkolla oma versionsa; Martin päivä. Martin päivä on alkujaan kotoisin ranskasta, missä se luotiin korvaamaan germaaninen, pakanallinen sadonkorjuujuhla. Kristityille Martin Päivä on pyhälle Martille, eli Martinus Toursilaisille nimetty päivä.
Pyhä Martti mainitaan alunperin roomalaiseksi sotilaaksi joka antoi kerjäläiselle puolet viitastaan lämmikkeeksi. Kerjäläinen paljastui myöhemmin valepukuiseksi Jeesukseksi (kristitillisessä mytologiassa heidän jumalansa poika), ja Martinus kääntyi kristinuskoon.
Tutuimmin Martinpäivä kuitenkin yhdistetään uskonpuhdistaja Martti Lutheriin. Mainittakoon, että herra Luther oli syntynyt 10.11, joka on nykyisin myös Martin nimipäivä.

Monet wanhan Veripäivän ja Martin päivän perinteet ovat sittemmin sekoittuneet toisiinsa. Jakoajan viimeisenä päivänä oli tapana pitää juhlia ja polttaa suuria kokkoja, jotta viimeisetkin nurkissa luuhaavat pahalaiset saataisiin peloteltua takaisin sinne mistä tulivatkin.
Viimeisen sadonkorjuun hengestä poiketen kristittynä Martin päivänä varsinaista punaista lihaa välteltiin, ja jumalaapelkäävien ruokapöytiin valmistettiin lähinnä makkara-, kala- ja linturuokia, koska niitä pidettiin "verellisesti kevyempinä", ja siten "hartaampina" ruokina kuin pelkkää "karskia" nisäkkäiden lihaa. Varakkaimmissa porvariperheissä syötiin hanhea, joka oli muinoin Keski-Euroopassa yleinen kotieläin, ja yksi niistä jotka teurastettiin pois talven tieltä, mistä juontuu käsite "Martin hanhesta". Siksi hanhi vakiintui myös Martin Päivän pöytään. Muutoin meillä suomessa hanhi ei ollut tavan kansan keskuudessa niin tunnettu, vaan sikaa ja riistaa suosittiin juhlapäydässä.

Tuttuja Ruokajuttuja?

Ennen wanhaan oli tapana leipoa Veripäivänä juhlavaa, valkoista vehnäpullaa sekä sarvia. Valkoinen oli puhtoinen, harras väri, mutta kuoleman värinä myös sovelias, kun teurastukset jälleen pääsivät jatkumaan. Wanhana Veripäivänä pienissä yhteisöissä kaikki saivat osansa antimista, köyhätkin. Martin päivän versiossa Pyhä Martinus jakoi herkkuja köyhille ja lapsille kuin Joulupukki. On mahdollista, että Pyhä Martinus on luonut näin alkusysäyksen nykyiselle pukkiperinteelle. Nykyiseltään Martin päivä on lähinnä lasten juhla.

Jos syöt lintua, voit vetää toivomusluuta ystäväsi kanssa. Toivomusluu eli hankaluu on linnun rintalastan ja kaulan yhtymäkohdassa sijaitseva, V:n tai Y:n muotoinen, kaksihaarainen luu. Perinteisesti molemmat ruokailijat ottavat kumpikin yhdellä kädellään kiinni luun sakarasta, esittävät mielessään toiveen ja vetävät. Se, jonka käteen luun hanka, eli yhtymäkohta jää, voi odottaa toiveensa toteutuvan.

Nykynoidan Veripäivä

Jakoajan päättyminen on ollut aikoinaan myös trullien suosiossa, mutta en kehota ketään hiipimään yökähmässä naapurin lampolaan karjaonnen toivossa. Toki, Veripäivä on hyvää aikaa kaikille ilkeille noidille vaurauden tai kauneuden tavoitteluun joltakulta, jolla sitä on enemmän kuin sinulla, mutta en aio neuvoa ketään niin, köh, arveluttavissa asioissa. Eivätköhän lukijani osaa trullata tarvittaessa ;)

Nykyiseltään Jakoajan viimeinen päivä on hyvää aikaa vielä kuulostella enteitä ja tehdä näkemiseen tai enneuniin liittyviä taikoja. Koska veri liittyy päivään, tämä voi olla myös hyvä päivä vahvistaa noidanvalasi, tai tehdä jokin veriloitsu. Mikäli olet nainen ja sinulla on kuukautiset, tämä on hyvä päivä keskittyä kauneuteen ja nuoruuteen liittyviin taikoihin. Veripäivän taikuus on hyvä suunnitella kuun vaiheiden mukaan.

Laita tarjolle punaisia tai oransseja ruokia, kuten hedelmiä, palkokasveja, vihanneksia ja kokolihaa.
Päivälle sopivat hyvin punaiset, oranssit, ruskeat ja mustat kynttilät, sekä suitsukkeissa kesästä muistuttavat, lempeät kukkaistuoksut sekä metsäiset aromit. Käy ulkona keräämässä hieman viimeisiä, kuivia lehtiä kulhoon koristeeksi vaikka alttarillesi, tai askartele kuivasta lehdestä, pahvista ja kontaktimuovista itsellesi tai ystävälle kirjanmerkki..

Veripäivän puuhia:
-Pyyhi pölyt, lakaise lattiat
-Tarkista kotisi, onhan kaikki ennallaan ja tallessa?
-Puhdista noidanvälineesi
-Kiitä ruokaeläimiä joiden lihaa syöt
-Valmista jotain veriruokaa, vaikka verilettuja
-Muista lähimmäistä, soita vaikka ystävälle kuulumisia
-Käy luonnon helmassa kävelyllä, kuulostele Jakoajan viimeisiä enteitä
-Hyvä päivä toivottaa vainajille rauhallista lepoa
-Lisää asuusi jotain punaista

Uskomuksia:
-Isossa parvessa pihan yli Veripäivänä lentävät linnut enteilivät pahaa.
-Jos löydät Veripäivänä rahaa, enteilee se rikkautta.
-Jos hukkaat jonkin esineen Veripäivänä, kertoo se että joku ajattelee sinua.
-Jos Veripäivänä ilmestyy vaatteisiin ruostetäpliä, symboloi se verta ja varoittaa onnettomuudesta.
-Jos ensimmäiset kuukautisesi alkavat veripäivänä, on se hyvä enne. Ehkä olet synnynnäinen noita ;)

Pasta-Punajuurikeitto

2 Isohkoa punajuurta
1 Iso sipuli
1 Iso porkkana
1 Pieni palsternakka
2 dl Maun mukaista kuviopastaa
1/2 tl Kuminaa
1 tl Kuivattua timjamia
1/2 rkl Sokeria
Suolaa ja Pippuria
1/2 Sitruuna
2 Valkosipulinkynttä
n. 2 l Kasvislientä
Öljyä paistamiseen
 
Lisäksi:
Tuoretta, hienonnettua persiljaa
Vegefraichea (esim. Oatly)

-Laita Vegefraiche jo edellisenä iltana jääkaappiin valustumaan, esim. kahvinsuodattimen sisälle
-Kuori, perkaa ja suikaloi sipuli, valkosipulinkynnet, porkkana, palsternakka ja punajuuret
-Lisää pannulle hieman öljyä ja kuullota kasviksia ja valkosipulia hetki. Mausta kasviksia paistamisen aikana kevyesti suolalla
-Lisää kasvikset kattilaan, huuhtele pannu parilla desillä vettä, ja kaada huuhteluvesi kattilaan
-Lisää liemi, kumina, timjami ja sokeri
-Hauduta keittoa miedolla lämmöllä about 10 min, kunnes kasvikset alkavat pehmetä
-Lisää pasta ja jatka hauduttelua kunnes pasta pehmenee sopivaksi. Lisää tarvittaessa vettä
-Mausta keitto sopivaksi suolalla ja pippurilla, ja käännä levy pois päältä
-Kun poreilu alkaa rauhoittua, purista sitruunanpuolikkaasta mehua keittoon, sekoita, ja anna keiton tekeytyä kannen alla n.10 min.
-Vatkaa vegefraiche kuohkeaksi juuri ennen tarjoilua
-Tarjoile keitto persiljasilpun ja smetanasydämen kanssa :)

*Lisukkeeksi sopii myös ruisleipä.

Halloween 2013

Heipähei siis, ja mukavaa Marrasta kaikille. Tänään siis kuvia ja juttua vuoden Halloween -juhlistani, vähän myöhässä, kuten aina:

(Minä ja mieheni pukeuduimme tänä vuonna "yhteiseen" asuun, tunnistatteko? Kiitos, Milla, kuvasta)

Kuvia ei valitettavasti ole kuin kaksi, valokuvaaja unohti kamerani ja juhlien alku oli hieman säätämistä, joten ei ollut juuri aikaa kuvata ennen juhlia. Toisaalta, vuoden tarjoilu oli hyvin samanlainen kuin viime vuonna, ero oli makeissa aivoissa, joita laitan varmaan ensi vuonna uudestaan..
Tarjolla oli muumiokoiria (liha ja vegeversio), zombies in a blanket (liha ja vege), patonkikummituksia (ehkä laitan reseptin myöhemmin) ja maissilastuja ja dippiä, of course.
Vuoden syntisäkki sisälsi tänä vuonna Vampyyri-parodian, Horror-efekti kahvimukin, Halloween karkkia ja pullon Kissanminttu-likööriä. Potin korjasi ystäväni Milla hienolla Dia de los Muertos -teemaisella kuosillaan:

(Voittajan on helppo hymyillä.. Taustalla Aristokraattivampyyri Pete, minä ja Milla P. pitsisenä ja hyvin hakattuna, olin itsekin luulla neidin mustelmia aidoiksi)

Viimeisen juhlijan näpsäkkä Vendetta -asu ei valitettavasti tullut kuvaan missään vaiheessa ;(

Syksyinen Riisilaatikko

Herkullinen, sienillä ja merilevällä höystetty riisi-savutofulaatikko antaa puhtia loppusyksyn askareisiin

3 dl Riisiä
8-9 dl Vettä tai kasvislientä
2-300g Savutofua
150 g Tarvittaessa esikäsiteltyjä metsä- tai herkkusieniä
10-15 cm Purjon vihreää ja valkoista osaa
1-2 Valkosipulinkynttä
2 dl Kaura- tai riisikermaa
2 rkl Kuivattua wakame-levää
Vajaa desi hienonnettua, tuoretta tilliä
1/2 Sitruuna
Suolaa ja pippuria
Markista voiteluun
Öljyä tai markista paistamiseen
 
Suuruste:
1/2 dl Levän liotusvettä
1 rkl Maissitärkkelystä
-Sekoita ainekset keskenään

Pinnalle:
150-200 g Juustokeraastetta
About 1/2 desiä Korppujauhoa

-Keitä riisi kypsäksi vedessä tai kasvisliemessä. Mausta tarvittaessa suolalla
-Leikkaa purjo pitkittäin puoliksi, ja viipaloi ohueksi
-Kuori valkosipuli. Jos sinulla ei ole valkosipulipuristinta, hienonna se nyt
-Voitele laakea uunivuoka markisnokareella. Mikäli nokareesta jää yli, laita se paistinpannulle odottamaan
-Taputtele savutofu kuivaksi, ja leikkaa kuutioiksi
-Vipaloi/paloittele/hienonna sienet sopiviksi
-Hienonna tilli ja purista sitruunanpuolikas
-Rouhi levää vähän hienommaksi, ja laita se likoamaan tilkkaan kylmää vettä
-Laita uuni lämpeämään 200'C asteeseen
-Kuumenna pannulla loraus öljyä, ja kuullota siinä purjoa kunnes se pehmenee
-Lisää pannulle savutofu, ja paista kunnes tofu alkaa saada vähän väriä
-Lisää pannulle sienet, ja paista kunnes sienistä irtoava neste haihtuu
-Mausta paistamisen aikana kevyesti suolalla
-Lisää kaurakerma, ja sekoita hyvin
-Hauduttele sekoittaen kunnes koostumus on tasaista, ja lisää suurus ja merilevä
-Sekoita hyvin, kunnes seos paksunee, ja sekoita joukkoon tilli ja valkosipuli
-Nosta pannu levyltä, ja mausta sopivaksi suolalla, mustapippurilla ja sitruunamehulla. Ole varovainen suolan kanssa, sillä savutofu on aika suolaista
-Kaada riisi uunivuokaan ja lisää kastike. Sekoita hyvin, ja tasoita pinta:

-Laita vuoka kuumaan uuniin keskitasolle, ja paista n. 15 min
-Nosta vuoka uunista, ja nosta uunin lämpöä 250'C asteeseen. Ripottele ruoan päälle kevyesti korppujauhoa, kerros juustokeraastetta, ja vielä ripaus korppujauhoa
-Laita vuoka uuniin, ja paista kunnes kuorruke saa vähän väriä ja muuttuu rapeaksi:

-Tarjoile esim. raikkaan salaatin ja ruisleivän tai sämpylöiden kera.

*Tähän  kannattaa kokeilla myös tummaa riisiä, tai sekoitusta. Voit käyttää tähän myös eiliset, keitetyn riisin jämät. Purjon sijaan voit kokeilla keltasipulia ja vaikka kevätsipulinvartta; Kuori, perkaa ja hienonna sipuli, ja lisää purjon tapaan. Hienonna myös kevätsipuli, mutta lisää se tillin kanssa samaan aikaan.
Jos et pidä kovin merellisestä mausta, voit jättää levän huoletta pois. Käytä tällöin suurusteeseen kylmää vettä.

Kekri eli Köyri eli Keyri

Kekri eli Köyri eli Keyri eli Käkri (hyvällä juhlalla on monta nimeä) oli ennen wanhaan ajankohdaltaan vaihteleva, myöhäissyksyn viimeisen sadonkorjuun, luonnon horrokseen vaipumisen ja talven alkamisen juhla joka huipentui Jakoajan keskivaiheille, Loka-Marraskuun taitteeseen. Luonto valmistautuu talvilevolle, ja puristaa ulos vielä viimeiset antimet. Puista löytyy kirpeitä syysomenoita, pensaista ehkä makeita mustikoita, ja sammalikosta tuurilla jopa viimeisiä sieniä. Lopulta kuolema kuitenkin saapuu metsään, eikä Marraskuussa ("kuollut kuukausi") luonnon antimia enää juuri löydä.
Kekrinä muistettiin myös vainajia, karkotettiin pahalaisia (kuten useimpina suurina juhlina) ja kunnioitettiin talon ja pihapiirin haltioita, satojumalia ja henkiä. Kekri oli ennen wanhaan myös vuoden vaihtumisen juhla.

Nykyiseltään varteenotettavimpina Kekrinajan päivinä voitaisiin pitää Pyhäinpäivän aaton (30.10), Halloweenin (31.10), Kekrin (1.11) ja Sielujen päivän (2.11), käsittävän ajan, eli sekaisin kepeämpää sadonkorjuu-ilottelua ja vakavampaa vainajien juhlaa.
Kekri oli myös ennen wanhaan monipäiväinen, ja monien muiden juhlien tavoin siihen kuuluivat esim. aatto (nyk. Halloween) ja rääppäispäivät. Talojen kesken kilpailtiin, missä ennätettiin ensin aamuvarhain sytyttämään tuli uuniin, sillä kukaan ei halunnut laiskurin leimaa tai kadottaa karja-onneaan. Vaikkei Kekrinä kylästeltykään, jo Sielujen päivänä käytiin jo vieraisilla naapurissa, ja kävijällekin tarjoilu oli edelleen juhlavan runsas.

Köörinä Vainaatki Kulkee

Kekri ei alkujaan ollut kiinteää päivämäärää, vaan sen vietto vaihteli Jakoajan mukaan, vähän nykyisen Pääsiäisen, tavoin. Koska Jakoaikaa ei enää virallisesti ole kalentereissamme, on Kekrikin asettunut niin sanotusti paikoilleen, ja Kekrin ydin sijoittuu aina Loka-Marraskuun taitekohtaan, eli 31.10-1.11. Wanhaa Kekriä seuraava päivä oli nimeltään Sielujen päivä (2.11), joka tavallaan päättää Kekrijuhlavuudet ja kuolleiden ote alkaa hellittää.
Kekrin odotus ja siihen valmistautuminen alkoivat Jakoajan alkaessa, ja jatkui sen loppuun asti. Kekripäivää edeltävää aikaa mainittiin alueittain pyhäkekriksi, ja Kekrin jälkeistä aikaa arkikekriksi. Kekriaika päättyy lopullisesti Jakoajan kanssa Veripäivään, 10.11.

Kekrin nimi juontuu Kekri (myös Käkri, Käkre, tai Kekre) -nimisestä, todennäköisesti slaavilaiset juuret omaavasta karjajumalasta, joka toi karjaonnen ja suojeli eläimiä. Kekri on usein myös sekoitettu Ukkoon, tai sitä on luultu yhdeksi Ukon lukuisista nimistä, vähän samaan tapaan kuin Perkunasta. Ukkoa juhlittiin kuitenkin pääasiassa Kesäpäivänä ja Heinäkuussa Ukon päivänä. Kekrillä jumalolentona oli yhteytensä myös maanviljelyyn, mutta häntä ei tule sekoittaa suomalaiseen Pellonpekkoon; viljelyksen, viljan, viljatuotteiden ja viljaonnen jumalaan. Pekko kylläkin kuului Kekri-juhlana kiitettävien jumalten joukkoon.

Kuolleiden muistopäiviä löytyy syksyn lopusta enemmänkin, ja niiden ajankohta vaihtelee alueittain 30.10-3.11 siinä missä sadonkorjuujuhlankin. Monissa eri maissa ja kulttuureissa myöhäissyksy onkin kuolleiden juhlimisen aikaa, ja yhtäläistä symboliikkaa löytyy mm. Amerikkalaisesta Halloween (31.10, All Hallow's Eve) -juhlasta, Latinalaisen Amerikan Kuolleiden päivästä (Dia de los Muertos, 1-2.11), Haitin Féte Gédéstä (Kuolleiden päivä, 2.11), Liettuan Velines-juhlasta (2.11), kristillisen kirkon Pyhäinmiesten päivästä (31.10, jolloin muistetaan kuolleita pyhimyksiä), sekä kelttiläisestä Samhain-juhlasta. Myös wiccat ja uusnoidat juhlivat päivää Samhainina, sillä se, kuten muutkin wiccalaisten vuosijuhlista, omaa kelttiläiset juuret. Samhainia pidetäänkin vuoden maagisimpana sapattina.
 
Kekri vai Joulu?

Kekri oli vuoden suurin juhla ennen kuin kirkko keksi joulun vapahtajansa syntymäjuhlaksi, kitkeäkseen Kekrin pois kansalaisten mielistä. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin joulujuhla vakiinnutti paikkansa koko kansan keskuudessa, sillä Joulua pidettiin kansan keskuudessa pitkän aikaa vain "paremman väen" juhlana. Sanottiin että "Herroilla on Joulu, ja talonpojilla Kekri", tai jopa Joulua vähätellen; "Herroilla voi olla Joulu, vaan talonpojillapa on Kekri".
Kirkko ei tietenkään katsonut hyvällä pakanallista Kekrijuhlaa, kaikkia siihen liittyvä uskomuksia ja taikoja, kauhisteli Kekrin yhteyttä kuolleisiin, ja piti kansan ilakointia yleisesti siveettömänä.
Vaikka Joulun piti alunperin korvata Kekri, kirkko huomasi harmikseen ettei kansalle rakasta Kekriä voitu millään kitkeä ihmisten mielistä, joten se lopulta sijoitti kalenteriin Kekrin tilalle Pyhäinmiesten päivän. Siten Kekri sai kirkollisen merkityksen kiirastulessa piinattujen sielujen lepopäivänä, jolloin myös kristityt saattoivat hyvällä omallatunnolla muistella kuolleita läheisiään. Tästä kuolleiden muistamisesta juontuu myös tapa käydä haudoilla jouluna. Puhuttiin myös "Kekrirauhasta" joka kesti Jakoajan alusta loppuun. 

Kirkko määräsi Kekrin juhlijoille vielä 1800-luvulla sakkoja tai muita rangaistuksia, ja monissa taloissa Kekriä vietettiinkin lopulta salassa. Kekriateriakin saatettiin nauttia aitassa tai navetassa. Koska esim. viranomaiset työskentelivät aikoinaan Kristin alla, oli Kekrikielto sakkoineen turhankin tehokas ja lopulta rakastettu Kekri siis katosi. Monet pakanallisen Kekrin perinteet kuitenkin ehtivät sekoittua kristilliseen joulujuhlaan, ja lähemmässä tarkastelussa kyllä vähä-älyinenkin huomaa, että nykyinen Joulu on lähestulkoon kopio vanhasta Kekristä.
Nykyihmisille on siis säilynyt yllättävän paljon tietoa tuosta menneiden aikojen loisteliaasta satojuhlasta, mutta moniko edes ajattelee "Jouluperinteinä" pitämiemme tapojen olevan peräisin toisesta, paljon vanhemmasta, juhlasta?
Tietenkin iso osa wanhan ja runsaan Kekrijuhlan, ennen kaikkea vainajiin liittyvistä, perinteistä on myös valitettavasti päässeet painumaan unholaan, sielunpaimenille siitä kiitos.

"Runtua runnun alla, Köyryä Köyryn selkään"

Kekrinä ei tehty ylimääräisiä töitä, vaan vietettiin runtua, eli römppää, römppäistä, eli vapaata/joutoaikaa. Kekriviikko tunnettiinkin yleisesti Väli-, Irto-, Runtu-, tai Römppäviikkona, mutta myös Savi-, eli Kissaviikkona. Talon palkollisten, piikojen ja renkien keskuudessa, tämä oli tärkeä napapäivä, jolloin oli vuoden työt taas takana, ja tehdystä työstä saatiin asianmukainen palkka, sekä wanha työsopimus päättyi. Silloin palkollinen oli vapaa joko uusimaan sopimuksensa samaan taloon, tai lähtemään kokeilemaan onneaan seuraavaan. Se merkitsi myös töiden osalta helpotusta ja lomaa sekä taloon jääville, että talosta lähteville; vähemmän työntekoa, ja vuoden tilin Kekrinä/vuoden vaihtuessa. Esim. Pohjois-Suomessa talosta lähteville palkollisille vuoden tili maksettiin Sielujen Päivänä.

Pyhäinmiesten päivän viikko tunnettiinkin paikoin runtuviikkona. Koska myös tilivuosi vaihtui Kekrinä, saivat palvelijat vuoden palkkansa. Monilla kylillä järjestettiin Kekrinä myös pestuumarkkinoita, joissa talot ja käsityöläiset etsivät uusia palvelijoita ja oppipoikia. Kekrinä renkien ja piikojen oli siis mahdollista päästä tällaisten markkinoiden avustuksella toiseen taloon tulevaksi vuodeksi, jos omassa talossa oli tukalaa tai uutta miljöötä ei muuten ollut tarjolla uudistuksennälkäiselle palkolliselle. Talosta lähtevät palvelijat perinteisesti saivat talosta mukaansa leivän (eli Pääleivän), juuston, ja lihaa, yleensä lampaanjalan. Tällaiset antimet tunnettiin Martin kaijana, eli Martin kylkiäisinä tai Martin jatkeena. Nimitys tulee Jakoajan päättymisestä Martin päivään.
Jos läksiäisiä ei syystä tai toisesta annettu (varattomilla taloilla ei olisi edes ollut niitä palkollisia joille joutua maksamaan), katsottiin taloa todella pahalla, ja sen asukkaat saivat turhantärkeän, kitsaan, pahan, tai ylpeän leiman. Kysymys oli siis oman aikansa sosiaalisesta itsemurhasta.

Kekriin valmistauduttiin huolella ja ajoissa, paikat jynssättiin puhtaiksi ja lattialle levitettiin olkia kuten jouluna myöhemmin. Talon työt hoidettiin mahdollisimman hyvin ennen juhlaa, ettei olisi tullut huonoa onnea tai häiritty henkiä. Pohjoisessa oli tapana Kekriaamuna sytyttää katajanoksa, ja sitten savuavalla oksalla hätistää syöpäläisiä nurkista. Huutia huudettiin niin rotille, luteille kuin piruillekin.
Vilja kuivattiin ja hoidettiin aittoihin, valitut eläimet teurastettiin ja työkalut laitettiin paikoilleen. Esimerkiksi pyykkiä ei saanut Kekrinä pestä etteivät sudet aiheuttaneet onnettomuuksia kesällä. Kehrääminen ja naisten ompelutyöt olivat oikeastaan ainoat Kekrinä sallitut kotityöt, ja etenkin naimattomat tytöt kehräsivät lankavyyhdet sulhasehdokkaille. Näin yritettiin jouduttaa naimakauppoja, kuvastihan lankavyyhtien runsaus vaurautta ja hedelmällisyyttä. Puhumattakaan, että tyttö todisti näin käsityötaitonsa. Samanlaista lankaperinnettä liittyi myös Tapaninpäivään.

Keyri, Keyri, Koukkuselkä

Kekrinä pyrittiin heräämään varhain, jotta pysyisi virkeänä läpi vuoden. Kekrin lempinimillä "Köyri tai Köyry" onkin viitattu näin myös laiskureihin ja myöhästelijöihin. Melkein missä tahansa talon työssä viimeiseksi suoriutunut saattoikin saada tuon kyseenalaisen lempinimen. Viimeisenä tuvasta herännyt sai erityisen "Köyri-, eli Kekriporsaan" tittelin.
Ensin syötiin aamiaista, ja sitten vietiin navettaan lehmille palaset ruisleivästä. Oli tapana sanoa, "Kekri, Kekri, Lehmäseni" (samoin vastaavasti lampolassa tietenkin "lamposeni").
Kekrinä oli myös perinteistä käydä saunassa puhdistautumassa. Sauna lämmitettiin ensin esi-isille ja hengille, ja talossa katettiin sillä välin pöytä juhlakuntoon. Sitten talonväki meni saunaan, ja henget saattoivat siirtyä taloon ruokailemaan. Saunasta palattuaan talonväki pääsi juhlimaan. Löylyä Kekrisaunassa heitettiin oluella, sahdilla tai simalla. Siinä missä pöytä pidettiin runsaana, samoin Sauna pidettiin lämpimänä läpi yön, vaikkei myöhään illalla eikä yöllä enää saunottukaan. Yö oli varattu saunojille henkimaailmasta; kuolleille ystäville ja sukulaisille, sekä kaikenlaiselle muulle henkimaailman ja Alisen väelle.

Niin, on mielestäni hienoa, ettei Alisen väkeä mitenkään varsinaisesti koettu uhkaksi Kekrinä, vaan ihmisen ja Tuonen välillä vallitsi eräänlainen välirauha. Karkotusrituaalit, kuten Kekrivalkeat, tarkoitettiin lähinnä niille kaikille pahantahtoisille olennoille jotka eivät välirauhasta piitanneet, kuten trulleille ja piruille. Muistettakoon nyt siis etteivät kaikki Alisen olennot ole luonnostaan pahoja ;)

Kekriin kuului monenlaisia rientoja ja leikkejä, mm. keinuminen oli suosittua etenkin lasten ja nuorten keskuudessa, ja ympäri kyliä rakennettiinkin vaikka minkälaisia kiikkuja. Keinuessa sitten loruiltiin kaikenlaista, kuten "Kiikkuu kiikkuu, Keyrinä kiikkuu, eipä sitä jouluna jouvakkaan".
Lisäksi tuvassa kaiken väen kesken leikittiin arvuuttelua, erilaisia loruleikkejä ja muita kisailuja, kuten nuotan-, tai kissanhännänvetoa, hutunkeittoa, harakkaa (eli harakan pyssyä) ja väkipulkkaa.
 
Kekrinä saa yölläkin syödä

Niin, Kekrin mässäilyperinne ruokineen on vaihtunut nykyiseen Jouluun yhtä kanssa. Sanottiin, että Kekrinä pitää syödä seitsemän, tai yhdeksän kertaa, eikä ruokia korjattu pöydältä koko päivänä. Kekripöytään kuuluivat entisaikaan monenlaiset liha- ja veriruoat, kiisselit ja puurot, sekä tietenkin olut ja viina. Ruokapöydässä ei säästelty voita, ja olutta, sahtia, viinaa ja simaa oli tarjolla runsaasti.

Tärkein kaikista oli tietenkin sadonjumalan, Pellonpekon, kuvaksi ja kunnioitukseksi valmistettu viimeisen sadon Kekrileipä, jolla oli kunniapaikka muinaisen pitopöydän keskellä. Myöhempinä aikoina Pekon leipä vaihtui imellettyyn joululimppuun jonka voit nykyisin ostaa jo ennen ensimmäistä adventtia kulmapuodista lompakkosi sen kummemmin keventymättä.
Kekrileipä oli massiivinen, kooltaan vähän uuninsuun leveydestä riippuva, viljaisa kakku, jota varten vuoden tuotoksista oli laitettu vähän jauhoja sivuun pitkin vuotta. Leipä koristeltiin siemenillä ja tähkillä, siihen painettiin kuvioita taloustyökaluilla ja ruoka-aitan avaimilla, ja leipä voideltiin ennen paistamista (ja sen aikana) voilla ja oluella, tai simalla. Tähkiä leipään laitettiin yksi jokaista talon jäsentä kohden. Tähkän palaminen uunissa oli henkilölle kuoleman enne. Leivän lisäksi paistettiin kaikenlaisia pienempiä kakkaroita niin talonväelle, palvelusväelle kuin eläimillekin. Kekrileipä seisoi sitten pöydässä näiden pienempien kakkusten jalustalla, ja kakkaroita syötiin aterialla kastaen niitä voisulaan, paistin rasvaliemeen ja kastikkeeseen. Koska Kekrileipä oli tarkoitettu jumalankuvaksi, siihen pureuduttiin kaikkein viimeisenä. Usein Kekrileipä säästettiin seuraavaan kevääseen, joko kylvöjen tai karjan laitumelle laskemisen kunniaksi. Leivästä annettiin tällöin palat myös eläimille, että nämä pysyisivät turvassa ja terveinä eivätkä eksyisi metsään kesällä. Massiivisen leivän paksu kuori suojeli leivän sisustaa, ja leipä säilyi syötävänä viileässä ruoka-aitassa.

Toinen tärkeä Kekriruoka löytyy lihapuolelta, nimitäin Kekrilammas. Kekrilammas oli tarkoin valittu, kunnioitettu teuras. Lammas valittiin yleensä vuotta ennen H-hetkeä, ja sitten Kekriä ennen yökähmässä mentiin lampolaan kun eläimet vielä nukkuivat, ja valittu lammas teurastettiin makuulleen. Lampaasta käytettiin tarkoin kaikki osat; suoliin tehtiin makkaroita, verestä palttua, sorkat hyytelöitiin, ja juhlapöytään laitettiin lampaanpaistia, pataa-, ja -keittoa. Ne Kekrilampaan ylijääneet osat (kuten luut), joista ei tehty mitään, haudattiin yleensä Uhripuun alle.
Yleinen tapa oli paistaa haltijan kunniaksi myös lampaan pää joka sitten asetettiin juhlavasti pöydän päähän, kuin katsomaan pöydälle asetettua kekrileipää (eli karjajumala kohtasi viljajumalan). Kekrilampaan luut vietiin lopuksi lammaskarsinaan, jotta lampaat poikisivat hyvin. Jos joku lammas vuoden aikana sattui sairastumaan, luvattiin sille, että jos se paranee, se pääsee Kekrilampaaksi. Jos se parani, lupaus pidettiin. Kekripaisti oli siis usein lampaanpaistia, vaikka alueittain se saattoi olla myös nautaa, vuohta, tai jopa porsasta. Lähes kaikki Kekrin liharuoat juontuvat tästä lampaasta saatuihin lihoihin. Kekripaisti loi myös pohjan joulun kinkkuperinteelle.

Lampaasta laitettiin Kekrinä monissa taloissa Etelä-Karjalan alueilta kotoisin olevaa erityistä liharuokaa, särää, eli kourupaistia eli kourulihaa eli kynälihaa. Jokaisessa talossa oli oma, erityinen lihakourunsa, eli hieman ahkiota muistuttava, puinen paistiastia. Lihakouru tunnetaan myös kouruna, säränä tai kynänä, ja valmistettiin yleensä koivusta. Lihakourun muoto ja ulkonäkö vaihteli vähän alueittain, mutta yleensä astia oli keskeltä syvempi; patamaisempi, lihoille, ja reunoissa oli syvemmät uurteet (kuin kynäuurteet pulpeteissa) joihin rasva paistettaessa nousi. Lihoineen kouru painoi helposti kymmeniä kiloja, joten paistin uuniin laittaminen oli yleensä rituaali johon koko talonväki osallistui nostamalla lihakourun uuniin. Mikäli paikalla oli lapsia (yleensä niitä oli), heidän tehtävänsä oli kannatella emännän ja piian hameenhelmoja tai esiliinaa paistia uunitettaessa. Näin lapsetkin saivat tuntea osallistuvansa talon "isojen ihmisten" töihin. Kouruliha laitettiin uuniin jo aamusta, ja illalla päästiin syömään. Joskus paistiin lisättiin juureksia illansuussa, jotta ne kypsyivät meheviksi. Sulaa paistinrasvaa kutsuttiin kynärasvaksi, tai kourukastikkeeksi, ja siihen kastettiin leipäpaloja syömisen lomassa. Rasvaa arvostettiin niin kastikkeena, juomana kuin dippinä.

Nykyiseltään kourupaisti on korvattu erilaisilla patapaisteilla ja kokonaisilla lihoilla erinäisine kasvishöystöineen. Äläkä oikeasti (=for real), arastele tarjoilla sitä paistista valunutta rasvalientä paistisi kanssa. Nosta paisti vuoasta korkeareunaiselle tarjoiluvadille, ja kaada vuoasta rasvaneste paistin päälle. Tarjoa paistin lisukkeena leipää tms. dipattavaa..
Tärkeää lihapuolta edustivat myös kekrimakkarat, jotka valmistettiin ennen Jakoajan alkua teurastettujen eläinten verestä, jauhoista ja silavasta. Kekrinä syötiin myös lihapullia, eli Köyripyöryköitä, joihin leivottiin satokauden kasviksia. Etenkin punajuurilihapullat olivat yleinen ja tunnettu Kekriruokalaji. Kekriin kuuluivat myös erilaiset lihakeitot, liha-/paistinliemeen ja rasvaan keitetyt puurot, ja lihaisat padat, joiden sisältö vaihteli vähän alueittain ja taloittain.

Kekrin kasvikset olivat loppusyksyn satoa, kuten punajuuria, nauriita ja lanttuja, sipuleita ja palkokasveja, jotka paistettiin yleensä kukkoina, laatikoina ja paistikkaina. Kekrin kasvistarjontakin siis oli runsasta, ainoastaan perunat olivat pannassa. Perunoita ei Kekrinä syöty, koska siten uskottiin vältyttävän paiseilta ja sen sellaisilta kesällä. Kekrin kasvislaatikot, joissa esim. nauriit pilkottiin, paistettiin suuruksen ja silavan kera ja haudutettiin uunissa, muuttuivat myöhemmin jouluisiksi, imelletyiksi soselaatikoiksi. Muutenkin monet Kekrin kasviksista siirtyivät muun Kekrin mukana Jouluun, tunnemmehan esim. rosollin?
Kekrin "vegeruoista" tunnetuimmat ovat Kekritalkkuna eli Koprahuttu, ja Turvokkaat. Turvokkaat valmistettiin hauduttamalla herneitä tai papuja padassa tai kattilassa, kunnes ne olivat kypsiä ja pulleita. Kekritalkkuna keitettiin paksuksi puuroksi, jota parhaimmillaan leikattiin veitsellä. Sitä syötiin lisukkeena niin lämpimänä kuin kylmänä. Tankeaa talkkunaa oli myös tapana dipata paistinrasvaan tai voisulaan. Kekrin puurossa oli usein liha/paistinliemipohja ja seassa silavanpaloja sattumina. Kekripuuro yhdistyi jossain vaiheessa morsiuspuuron kanssa luoden tuntemamme, jouluisen riisipuuron.

Kuten myöhemmin jouluna, myös Kekrinä köyhät kävivät kiertämässä taloissa hakemassa kestitystä tai ruokarippeitä. Kylmätyistä riihistä köyhät etsivät jyviä säkkeihinsä eikä kukaan heitä estänyt. Anteliaimmat talolliset antoivat köyhille aitastaan jyviä säkin täydeltä, sanottiin "Suu säkkiä myöten".

Mitä Kekrinä kedolla, sitä Jyrkinä katolla

Erilaisten enteiden, erityisesti kuolemanenteiden, tarkastelu kekrinä oli keskeisellä sijalla. Tulevaisuutta ennusteltiin ja kuolleita yritettiin kuunnella. Entisaikaan tinatkin valettiin kekrinä, olihan se muinoin vuoden vaihtumisen juhla. Perinne on siis tavallaan seurannut vuodenvaihteen ajankohdan vaihtumisen mukana. Ensimmäinen tina valettiin tietenkin talon haltialle. Alunperin tinanvaluvedetkin vietiin tienristeykseen juuri Kekrinä. Ennen wanhaan, ennen tinakenkien tuloa tulevia valettiin pääasiassa vahasta.
Riihen seinustalle oli tapana mennä kuuntelemaan mitä henget puhastelevat. Jos kuului jyvien viskelyä, tuli hyvä vuosi. Jos muuta koluamista, enteili se huonoa vuotta.

Kaikenlaiset taianteot ja konstit kuuluivat muiden suurten juhlien ohella tietenkin myös Kekriin. Naimattomat tytöt tekivät erilaisia sulhastaikoja, siinä missä vanhempi väki keskittyi karja- ja viljataikoihin sekä kuolinenteisiin. Yleisesti tulevia kuulosteltiin myös Kekrin ja Jakoajan säätiloista. Kekrin sään uskottiin olevan verrannollinen kevään, etenkin Jyrin (23.4) päivästä, alkavaan säähän. Eli satoiko, oliko kaunis ilma, lämmin, kylmä, jne.

"Hyvää vuotta - Viljavuotta - Villavuotta"

Edellä mainitun Kekrileivän ohella toinen tärkeä kekrisymboli oli Kekrihalko, jota varten valittiin ja kaadettiin oma puunsa. Nimestään huolimatta Kekrihalko oli oikeammin suuri pölli; metrinen pätkä sopivasta kohdasta runkoa. Kekrihalkoa kasteltiin päivittäin oluella tai simalla, puu jauhotettiin, ja sitten sitä poltettiin takassa koko kekriviikko.
Kekrihalko edusti hedelmällisyyttä, runsautta, ja viljaonnea, ja se oli myös symbolinen uhri ja kiitos jumalille jotka olivat antaneet talolle niin paljon maallista hyvää vuoden varrella. Kekrihalon tuhkat voitiin ottaa talteen tuomaan onnea, ja myöhemmin ne sitten siroteltiin pellolle jotta sadosta tulisi hyvä. Kekrihalkoperinnekin siirtyi myöhemmin jouluun..

Kekrinä, kuten monena muunakin isona juhlana, on ollut perinteenä myös polttaa kokkoja. Kekrivalkeiden tarkoitus on Juhannus-, ja Pääsiäisvalkeiden tavoin ollut pahojen henkien, pirujen, trullien ja noitien karkottaminen. Kekrikokot eli Kekrivalkeat olivat esim. Juhannuskokkoon verrattuna, pienempiä tulia, joita saattoi olla kylässä useampia.
Valkeat ovat paikoin voineet olla myös kylän versio talokohtaisemmasta Kekrihalosta, vaikkakin kyläkohtaisesti taloilla saattoikin olla omat valkeat. Kokoissa poltettiin taloista kaikenlainen turha roina, mutta siinä poltettiin Juhannuskokkojen tapaan myös lasten ja naimattomien tyttöjen solmimia punoksia ja olki/risukoristeita, joiden uskottiin paitsi tuovan onnea, myös suojaavan vanhanpiian leimalta ja takaavan naimakaupat tytöille. Kekri oli juhlista juhlavimpana muutenkin suosittua aikaa kosijoille esittää se suuri kysymys ja pyytää talon tyttären kättä ;)
 
"Kierretään kanssa Kekriä"

Leivän, paistin, puuron, talkkunan, kasvislaatikoiden, yösyöpöttelyn ja halon ohella yksi nykyjoulun merkittävä lainaus Kekristä oli pukki. Kerkesin jo kirjoitella sekalaista pukeista aikaisemmin, mutta koska keskityin siinä lähinnä jouluun, sivuutin kekripukin tarkoituksella. Kekripukin kantamuotona mainittakoon eräs paimenten tapa. Kekrinä paimenpojat kasasivat ison kasan havuja, jotka sitten poltettiin kuin Köyrivalkeat. Havujen yli hypättiin vuorotellen ja rallatettiin "Köyri, köyri, koukkuselkä". Se pojista, joka oli Kekriaamuna herännyt viimeisenä tönäistiin savuavien havujen päälle, ja hänet nimitettiin Köyriksi. Valkean sammuttua hänet noettiin mustaksi.

Myöhemmin pieni ryhmä nuoria pukeutui peläteiksi ja kiersi taloissa Sielujen päivänä pyytämässä kestitystä, usein kepposia tai pientä esitystä vastaan. Tällainen ryhmä tunnettiin "Kekrihönttäiminä" tai "Kekrihönttösinä", myöhemmin Keyrittärinä. Yleensä Keyrittärillä oli mukanaan kepit, joilla he tulevat "kaatamaan uunia". Isäntäväki "taistelee" leikillään vastaan, ja Keyrittäret lepytellään tarjoamalla juhlaruoan rippeitä ja olutta. Usein Keyrittäret huusivat jo eteisestä "Keyriä vai uunia?", tähän isäntäväki vastasi "Keyriä, Keyriä!". Myöhemmin Keyritär-seurueen yksi tai kaksi jäsentä pukeutui pukiksi (esim. kaksi miestä hirventaljan alle), muut milloin miksikin. Kekripukki saattoi jo eteisestä huudella, että "Joko on talon työt tehty?".

Alueittain oli myös tapana valmistaa vanhoista vaatteista ja työkaluista oljilla ja heinillä täytetty, pukinmuotoinen pelätti, Keyritär (myös Kekritär, Köyritär tai Keyriukko), joka laitettiin tuvan nurkkaan seisomaan, joko kahdelle tai neljälle jalalle, etenkin, jos talon töitä ei oltu saatu loppuun ennen Kekripukin tuloa. Tällä pelätillä peloteltiin etenkin lapsia. Sanottiin että Keyritär herää henkiin ja tekee jotain pahaa/vie lapset mukanaan jos he eivät ole ahkeria ja kiltisti. Tällainen oljista kyhätty Keyritär saatettiin myöhemmin polttaa kokossa.
Mainittakoon, että myös vieraisille toivotut vainajien henget tunnettiin Keyrittären nimillä.

Paimenien Köyrimörkö ja nuorten Kekripukki jalostui joulun myötä Nuuttipukiksi, tai ainakin Nuuttis muistuttaa eniten kekripukkia. Kekripukki ei kuitenkaan ollut ihan yhtä räävitön kuin Nuuttipukki, mutta silti vallaton hahmo. Kekripukki oli hahmona lähempänä eläintä, pukkia, kuten myöhempien aikojen nuuttipukkikin. Nuuttipukin tavoin Kekripukki oli sonnustautunut taljaan, tai yllä oli nurinpäin käännetty, turkisvuorinen takki, ja jaloissaan tuohivirsut, huopatossut tai saappaat. Kekripukilla oli yleensä häntänä köydenpätkiä tai varpuluuta, joka muuttui myöhemmin Nuuttipukin luudaksi, ja pukilla oli sarvet päässä. Kasvonsa pukki peitti eläinnaamiolla, joka oli valmistettu yleensä tuohesta, puusta tai paperista. Naamio saattoi olla myös nyljetty vuohipukin naama.
Kekripukin vierailuun liittyi paljon kaikenlaisia, alueittain tietenkin vaihtelevia sanailuja, loitsulukuja ja leikkejä, joilla pukkiseurue "ansaitsi" kestityksensä.  Kekripukkiperinne oli siis toista maata kuin Nuuttis, -sikaileva pukki jota kukaan ei lopulta halunnut taloonsa.

Kristin vallatessa alaa kekripukki sai rinnalleen myös muita kulkijoita. Kekrinä talosta taloon kiersi myös lapsiseurue, eli Tähtipojat, yleensä neljä-kuusi poikaa ritareiden ja kuninkaiden asussa, lavasteenaan iso tähti. Pojat lauloivat ja esittivät pienen, raamattuun pohjaavan näytelmän ja saivat talonväeltä pullaa tai makeisia. Kuulostaako tutulta? Kyllä, kyseessä ovat siis alkuperäiset Tiernapojat, jotka aikoinaan alottivat kulkunsa Kekrin tienoilla. Tiernapoikien nimi juontuu lasten mukanaan kuljettamasta lavastetähdestä, ja ruotsin tähteä tarkoittavasta "Stjärna"- sanasta.

Kekrin jälkeisiin rientoihin kuului myös Kekrin ajelut sekä Runtuviikkoaan juhlivat palkolliset. Kekrin kestitysten ja jälkikestitysten jälkeen tutut tervehtivät leikkisästi kysellen toistensa vointia "Tarvitsetkos lukkaria vai kupparia", eli onko kuoleman kielissä vai vaan lääkkeitä vailla. Samoin nykyään voidaan kysyä edellisillan juhlineelta että "Onko darra"?

Kekri tänään

Nykyään, kun kirkon valta on alkanut hellittää, on pyritty elvyttämään monia, wanhoja juhlaperinteitä, ja erityisesti liki unhoon painunutta Kekriä. Kekripukkia on poltettu Kajaanissa jo monta vuotta. Kekripukin roviointi todennäköisesti pohjaa Keyritär-nuken polttoon.
Tempaus piristää syksyä ja epäilemättä myös kaupungin kassaa, tuoneehan pukinpolttotalkoot jonkin verran matkailijoita kaupungille.. Yhtä kaikki, mukavaa että wanhoja tapoja vaalitaan.

Runsas tarjoilu on edelleen iso osa Kekrin juhlintaa. Tämä on aikaa jolloin kevytruoat ja laihdutus voidaan unohtaa. Vaikka pitopöytään sopivatkin nykyajan mittapuulla vaikka einesruoat ja kaikki helposti katettavat, ei se tarkoita etteikö juhlaan voisi valmistautua jo edellisinä päivinä, ja laittaa ruokia jotka tarvitsee vain lämmittää. Äläkä säästele voita. Päivän muoto on pyöreä. Perinteisiä aineksia ovat kasvikset (herneet, pavut, kurpitsat), juurekset (lanttu, nauris), ja mukulat (peruna, bataatti), sekä omenat ja maissi. Lihoista karjaeläimet. Sopivia ovat mm. lihahyytelö, pala- tai uunipaisti ja makkarat. Juomiksi sopivat niin simat, oluet kuin siiderit, sekä viinit ja Pommac-limonadi. Voit myös valmistaa etukäteen vaikka pieniä ruokia (kolmioleivät, piirakat, jne.), ja naposteltavia (kocktailpalat, sormiruoat, jne.), joita riittää pitkin päivää kaikille nälkäisille. Myös kuolleille, joille oli aikanaan tapana jättää katettu pöytä tarjolle.

Nykyiseltään nostaa päätään myös "Lihaton Lokakuu" -ajatus, jota pidän Kekrin henkeä ajatellen naurettavana. Lihattomiksi kuukausiksi jo Suomen vuodenkierron mukaankin sopisivat paremmin kevätkuukaudet, jolloin syötiin  kevyesti sillä pitkän talven jälkeen ruokaa oli niukasti. Syyskuukausina, kun talvi lähestyi, syötiin raskaampaa ruokaa, ikäänkuin varastoon. Tiedostan kyllä valitettavasti, että nykyisessä kerskakulutusyhteiskunnassa, jossa ruokaa ei tarvitse kasvattaa, metsästää tai kerätä itse, moisella ei vaan "ole väliä" ainakaan niin kauan kuin lähikaupat pysyvät auki.
Positiivista kyllä, pyrimme kuitenkin pitämään kiinni suurimpien juhlien ruokaperinteistä. Vai moniko meistä syö mämmiä muuten kuin Pääsiäisenä, leipoo piparkakkuja muuten kuin Jouluna, tai laittaa tippaleipiä muutoin kuin Vappuna? Samanlaisia kausiruokia edustavat esim. Pasha, kulitsa, lammaspaisti, munkkirinkilät, sima, lanttu-, porkkana-, tai perunalaatikko, kinkku, tähtitortut, ja amulettikakku.
Monet ruokatavoistamme juontavatkin juurensa juuri vuodenkierron seuraamiseen. Kesällä on syöty monipuolisesti niin oman maan kuin metsän antimia, ja syksyllä varauduttiin talven niukisteluun, ja suoritettiin teurastukset että saatiin proteiinia pitkän talven varalle. Liha onkin perinteisesti ollut etenkin kylmän kauden juhlien ruokalistalla, ja juuri niukan tarjonnan vuoksi ylellistä juhlaruokaa. Typerää jos nykyihminen tarvitsee erikseen lihattoman teemakuukauden syödäkseen enemmän vihanneksia.. ja ei ole tarkoitus tekopyhistellä, itse sekasyöjäaikoinani vietin pitkään lihatonta Tammikuuta ;)
Mutta, näin  suomalaisittain vuodenaikojen kiertoon nojaten; miltä vaikka "Lihaton Toukokuu" kuulostaisi?

On melkein sama, juhlitko tänään Kekriä vai Samhainia, onhan vuoden sato ja kuolleiden juhlinta joka tapauksessa keskeisenä teemana molemmissa juhlissa. Kata erikseen oma pöytä mahdollisille henkivieraille ja kuolleille. Sytytä pöytään kynttilä jokaista toivottua henkeä kohden. Voit myös merkitä istumapaikat hienosti nimikortilla. Mikäli esim. leivot kakkusia tai ostat viiniä vartavasten näille kuolleille, kata nekin pöytään. Seuraavana aamuna voit haudata antimet maahan, vaikka oman kotipuusi juurelle. Voit myös viedä antimet heidän haudalleen, jos vaikka asut lähellä kirkkomaata.

Otollista aikaa tämä on myös kirjainlautojen ja heilurin käyttöön, etenkin jos haluat saada yhteyden edesmenneesen sukulaiseen tai ystävään.
Kuolleiden- ja Jakoajan värit ovat sekä tummanpuhuvia, kuten ruskeaa, tummaa harmaata, violettia ja mustaa, sekä arvokkaita, kuten tummaa metsän- ja sammalenvihreää ja kultaista.
Kynttilöiksi käyvät myös hopean ja kullan väriset, lämpimän oranssit, violetit ja mustat.
Kuoleman värinä tunnettua valkoista ei kannata polttaa Kekrinä, sillä se saattaa houkutella ikäviäkin henkiolentoja.
Kuolleiden ajan yrttejä ovat mm. valkosipuli, salvia, pujo, mali, ja belladonna.
Suitsukkeiksi sopivat mausteiset puutuoksut, kuten santeli, mänty ja muskotti, sekä suojelevat ja puhdistavat yrtit, kuten salvia, rosmariini, ja minttu.

Kotoisia tapoja viettää kekriä:

-Herää ajoissa auringonnousun kanssa, niin pysyt virkkuna läpi vuoden.
-Leivo viljainen ja juhlava Kekrileipä. Koristele leipä viljantähkin ja satoantimien kuvin, ja muista viedä ensimmäinen pala luontoon uhriksi viljan jumalille, kuten Sämpsä Pellervoiselle tai Pellon Pekolle. Ja kuten tavallista, jumalat eivät pahastu jos lorautat leivän kyytipojaksi vielä pari huikkaa olutta, joka viljaisena kuvastaa hyvin satokautta.
-Valmista Jakoajan alussa jotain veriruokaa. Voit viedä sitten myös hengille veriuhrin.
-Leivo ohrarieskoja.
-Ennusta vahasta tai tinasta.
-Vältä vierailuja (Halloween ehkä poikkeuksena) ettei sinusta tule vuoden varrelle "kyläluutaa".
-Mikäli harrastat lintulautoja ja talviruokintaa, aloita se Kekrinä. Muista ruokkia eläinystäviäsi koko talven.
-Suojaudu pahoilta hengiltä ja harhailevilta loitsuilta.
-Sytytä kynttilä/kynttilöitä kuolleiden läheistesi muistoksi.
-Kaiverra oma naurislyhty.
-Mikäli käyt hautausmaalla, muista suojautua hyvin vaeltavilta hengiltä.
-Sytytä ikkunalaudalle valkoinen kynttilä mikäli haluat toivottaa jonkin rakkaan hengen juhlimaan kanssasi/kanssanne.
-Kiitä mennestä satovuodesta, muistele mieleenpainuneimpia hetkiä yksin tai ystäviesi kanssa.
-Vältä kotitöitä, veitsien ja muiden teräaseiden käyttöä ja turhaa yhteydenottoa ulkopuolisiin.

Uskomuksia:
-Jos kekrinä poltti hyvin nokisia halkoja, niin lampaat saivat mustia vuonia. Jos poltti koivuhalkoja, tuli valkoisia lampaita.
-Kun lampaille antoi Kekrinä talkkunaa, ne saivat hyvin karitsoja kesällä.
-Isäntien piti olla Kekrinä humalassa niin Ruis kasvaisi hyvin tulevana vuonna. Uskomus tunnetaan myös myös päinvastaisena.
-Kekrinä ei saanut kehrätä, tai lampaat sairastuivat kesällä.
-Jos on Kekrinä aikaisin ylhäällä, tulee vaihderikas vuosi.

*Muoks: Noidankoto suosittelee Pupuleipomo-Blogin ajankohtaista postausta: Halloween Suomessa. Vai Kekri?