Kuoleman Voimat

Kaarina Kosken tutkielma Kuoleman Voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä tarkastelee kuolemaa, kuolemista, vainajia, ja niihin liittyviä käsitteitä suomalaisessa folkloressa, sekä niiden vaikutusta wanhan kansan jokapäiväiseen elämään.

Teos on jaettu viiteen isoon kappaleeseen, jotka on edelleen jaoteltu pienempiin osiin, joissa tarkastellaan paitsi mielikuvia ja käsityksiä kirkonväestä, myös näihin mielikuviin johtaneita lähtökohtia. Olivatko vainajat uhka vai siunaus, ja jos olivat, niin kenelle? Millaisena eri ihmiset ovat kokeneet kirkonväen? Saiko nukkuvaa herättää?
Ensimmäinen kappale on paljastavasti Johdanto -niminen, ja siinä kerrotaan nimensä mukaan mitä/millaista kirkkoväki, ja siihen liittyvä kansanusko pääpiirteittäin on, kuinka tutkielman aineistoa on kerätty ja käytetty, ja kuinka varteenotettavaa mikäkin keräilytieto aiheen kannalta on.

Koska kyseessä on proseminaarityö, teksti on tottakai hieman akateemista ja kuivakkaa, mutta ulosannista huolimatta aihetta on käsitelty teoksessa todella monipuolisesti, ja siitä on kerrottu hyvin. Teoksen kuvitus on mustavalkoista, ja likipitäen olematonta, mutta tekstiä värittää mukavasti paikka paikoin asetetut, tukimusaineistona käytetyt kansantarinat vainajista ja kirkonväestä.

Kantta kuvittaa Taidemaalari/arkkitehti Heimo Riihimäen teos Iloiset Kuolemat (1962). Kirjan alussa Kosken alkusanat ja sisällysluettelo, ja lopussa viiden sivun mittainen, englanninkielinen tiivistelmä aiheesta, Lähdeluettelo, liite perinnealueista, sekä asiasana-, ja henkilöhakemisto. 371 sivua. Suomen Kirjallisuuden Seura 2011.

+Erittäin kattava ja monipuolinen tutkielma.
+Mikäli aihe kiinnostaa, teos on varmasti tuplasti mielenkiintoisempi.

-Tiiliskivi, hankala ahmia yhdessä päivässä.
-Muutama lisäkuva tai -kartta tarinoiden rinnalle ei olisi ollut pahitteeksi.

Vanhojen Suomalaisten Tietoperäisestä ja Käytännöllisestä Taikauskosta

Tällä kertaa esittelyssä tuplateos, sillä samojen kansien väliin on laitettu kaksi tutkielmaa, jotka ovat myös vanhimpia mitä olen täällä esitellyt.

Teoksen aloittaa otsikon mukainen, Lencqvist Kristian Eerikinpojan, alkujaan vuonna 1782 julkaistu väitöskirja, joka on samalla myös vanhin tunnettu tutkielma suomalaisesta mytologiasta ja kansanuskosta. Teoksen loppupuolelta (sivulta 115,) alkaa Henrik Gabriel Porthanin tutkielma "Suomalaisten Luullusta Loitsutaidosta" vuodelta 1789.

Informatiiviseltä sisällöltään teos on toki monipuolinen, ja molemmat kirjat muistuttavat aikaisemmin esittelemiäni teoksia, Suomalaisten Runojen Uskonto (1915), ja Vainajainpalvelus Muinaisilla Suomalaisilla (1898), mutta mainituista poiketen, tähän teokseen on vaikeampi päästä sisään. Aikansa vallitsevan kirkkovallan ansiosta kirjaa nimittäin on todella hankala lukea, sillä otsakkeen vihjaisemia pakanatapoja paremmin sivuilta paistaa läpi aikansa kristivallan ote. Pakanoiden tavoista ja taioista kyllä kerrotaan, mutta samalla jokaisessa mahdollisessa välissä muistetaan tietysti kristillissävytteisesti päivitellä, että kuinka takapajuisia ja tietämättömiä nämä kristin pelastuksesta harhautuneet poloiset kadotuksensa tiellä olivat, ja naureskella kuinka typeriä olivatkaan heidän moninaiset yrityksensä palvoa tehottomia epäjumaliaan. Ilman toistuvaa jeesustelua teos olisikin varmasti puolet ohuempi.

"Ei kukaan, luullakseni, hevillä epäile, että Pohjolamme alkuasukkailla, jotka vähäistä jälkeen Noan vedenpaisumuksen siirtyivät pohjoiseen päin ja Kaspianmeren läheisiltä seuduilta vähitellen tänne saapuivat, aluksi oli korkeimmasta Jumaluudesta ja Hänen palveluksestaan oikeammat käsitykset, vaikka nämät sitten aikaa myöten - meillä kuten muilla kansoilla - hälvenemistään hälvenivät."
(Lencqvist Kristian Eerikinpoika)

On hienoa, että muinaisuskostamme on kirjoitettu virallisia tekstejä ja tutkimuksia noinkin varhain, mutta avarakatseisena tai puolueettomana teosta ei voi pitää. Lukijaa muistutellaan kristinuskosta "ainoana oikeana uskontona" tämän tästä, ja epäselväksi jää vain, raikuuko raamattu riveillä koska kirjoittajat itse pelkäsivät leimautuvansa tekstiensä myötä pakanoiksi, vai pelättiinkö tekstien lukijan noin vain hylkäävän kirkkonsa ja muuttavan jonnekin takahikiän jänkhälle sâmaaniksi?

"Ja niinkuin toiselta puolen yhtä ankara kuin typerä harrastus saada ennakolta tietää tulevaisuutta saattoi ihmiset kaikkiin mahdollisiin petoksiin, niin joka oudon asian ihmettely ja vakaumus korkeampien olentojen voimasta saattoi heidät niin pitkälle hourupäisyydessä, että eivät ainoastaan osottaneet jonkunmoista kunnioitusta raivohulluja ja järkensä menettäneitä kohtaan, ikäänkuin heissä olisi ollut jotain jumalallista, vaan myös miltei uskoivat, että kuolevaisella ihmisellä hämmentyneessä ja mielettömässä sieluntilassa saattaa olla yhteyttä jumalien ja henkien kanssa, jotka esim. ovat niin paljoa mahtavammat, että ihminen ei hevillä voi sietää heidän läsnäoloaan."
(Henrik Gabriel Porthan)

Kirjan alussa muutaman sivun mittainen Johdanto. 133 Sivua, ei kuvitusta. Kuvassa uusintapainos, Salakirjat-kustantamo 2011.

+Perushyvä tietoteos

-Hankalaa lukea kaiken raamatulla hujauttelun vuoksi
-Pehmytkantinen, kannattaa päällystää.

Suomalaisten Runojen Uskonto

Kaarle Khronin Suomen Suvun Uskonnot, eli Suomalaisten Runojen Uskonto on kattava tutkielma suomalaisista ja suomensukuisista muinaisuskonnoista Suomessa sekä lähialueilla. Millaista oli esi-isiemme uskonnollinen elämä, ketä he palvoivat, millä tavoin, ja miten se näkyi jokapäiväisessä elämässä. Kristinuskon vakiinnutettua paikkansa Suomen nykyisenä valtauskontona, teos on seikkaperäisyydessään liki ainutlaatuinen. Teoksessa tarkastellaan niin vanhojen kansanuskontojen pakotettua rinnastamista uuteen valtauskontoon, kuin myös vieraiden vaikutusten tuottamaa vahinkoa näille alkuperäisuskonnoille.

(Alkuperäinen teos ilmestyi v.1915, kuvassa uusintapainos vuodelta 2008)

Koska muinaissuomalaisilla oli runsaasti erilaisia palvontakohteita, -tapoja, ja -paikkoja, ja niihin liitettyjä erilaisia rituaaleja, on teos jaettu kappaleittain aihealueita myötäillen. Kirjassa on omat osionsa erilaisille haltiaolennoille, eläimille, vainajille ja tietäjille, mutta teoksessa luodaan katsaus myös kristinuskon pyhimyksiin ja paholaiseen kirkon tuotua oman lisävärinsä vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin.

Kansanperinnettä jo ennestään tuntevalle kirja tarjoaa paikoin ristiriitaisen tuntuista tietoa mm. joistain uskomusolennoista, mutta tämä on ymmärrettävää kun ottaa huomioon että tietoa on kerätty myös suoraan aidoilta ihmisiltä mm. eri puolilta Suomea, Itä-Eurooppaa,  ja suomalais-ugrilaisia alueita. Näin myös keräysaluet vaikuttavat sisältöön. Esim. Virolainen folklore tuntee monia samannimisiä olentoja kuin Suomessakin, mutta se ei tarkoita että olennot olisivat samoja (muistettakoon saman kuuloisten sanojen eri merkitykset). Näin myös tällaisten olentojen palvontatavat vaihtelevat. Pienemmissä piireissä, kuten kyläyhteisöissä, esim. haltialore saattoi vaihdella vähän talon mukaan, etenkin alueilla joissa asui muista pitäjistä muuttaneita perheitä.

"Agricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei ainoana tiedonlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 1600-luvulla sen suomalainen tähteintuntija Sigfrin Aronus Forsius käänsi latinaiseen kuusimittaan, ruotsalainen historioitsija Thomas Hiärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bång sovitti ruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallisesti siihen perusti vielä v.1728 Upsalassa opiskeleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus jälkiosan latinankielistä maisteriväitöstänsä Suomalaisten alkuperästä ja uskonnosta."

Teksti on minkä tahansa muun akateemisen tutkielman tavoin pakostakin hieman kuivakkaa, mutta silti erittäin mielenkiintoista. Muinaissuomalaisten uskonnollisia käsityksiä pohditaan neutraalisti ja kiihkoilematta.
Teos on niukasti kuvitettu, piirroksin ja vanhoin, mustavalkoisin valokuvin, jotka ovat paikoin hieman epäselviä. 361 sivua. WSOY 1915, Salakirjat 2008.

+Monipuolinen
+Uusintapainoksen lopusta löytyy suppea sisällysluettelo
+Uusintaopainoksessa säilytetty alkuperäisasu

-Uusintapainoksesta on poistettu kirjailijan alkulause
-Pehmytkantinen, kannattaa päällystää ettei nuhraannu

Suomen Kansan Muinaisia Metsästystaikoja

Alkujaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v.1891 toimittama teos on hyvin kattava loitsupaketti suomen kansan wanhoista metsästystavoista ja riistaloresta A:sta Ö:hön

(Kuvassa Salakirjojen uusintapainos vuodelta 2011)

Kirjassa käsitellään siis kaikkea metsästykseen, ansastukseen ja muuhun saaliinhankintaan liittyvää, kuten metsästysonnen parantamista, pilauksen kumoamista, ansojen parantamista, ja koiran vainun nostoa.
Kirja on paitsi loitsukirja, se on myös nostalginen katsaus menneiden vuosisatojen metsästysperinteisiin ja folkloreen. Kirjassa kerrotaan niin riista- ja turkiseläimistä sekä linnuista kappaleittain. Kerrotaan, mitä eläimiä ei saa vahingoittaa ja minä vuodenaikoina.

"383 §  Yhdeksän ennen kä'en kukkumista tapetun käärmeen rasvalla kuin voitaa suksensa ja ruumiilta haudasta otettu paita päällä ja kissan pää kainalossa kuin hiihtää ympäri sydänmaan, niin saa kaikki ketut siitä kierroksesta, vaan kuin ketun aina saa, niin pohjois-puolella vaaran olevaan muurahais-kekoon pitää vasemmasta nimettömästä sormesta kolme tippaa verta laskea Metsähiidelle mieliksi (uhriksi). Kettu on Metsähiiden karjaa."

Teoksen alussa Matti Varosen esipuhe, ja sisällys. Lopussa puolestaan viitteitä ja toisintoja, kattava sana- ja asiahakemisto sekä Oikaisuja ja lisäyksiä.
262 sivua. Salakirjat 2011.

+Sopii nostalgia-lueskeltavaksi muillekin kuin metsästäjille
+Nykyajan eränkävijät voivat yhä löytää kirjasta vinkkejä
+Uusintapainoksessa säilytetty vanhanaikainen kirjoitusasu

-Pehmeäkantinen
-Ainoa mitä kirjassa ei käsitellä, on riistaonnen pilaus, ansaonnen vieminen tai koiran lumoaminen, mutta kyllä taitava kotitrulli onnistuu jos lukee rivien välistä ;)

Kalevala

Alunperin vuonna 1853 julkaistu, Elias Lönnrotin kokoama teos ei syyttä ole Suomen kansalliseepos. Kalevala-tarustoa pidetään tärkeänä vanhan suomenuskon kannalta, ja sitähän se onkin. Kalevala sisältää 44 vanhasuomalaiseen muotoon kirjoitettua runoa, joissa kerrotaan mm. maailman luomisesta, sekä sankareista, kuten tietäjä Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta, ja monista muista suomalaisen mytologian hahmoista ja suoritetaan erilaisia sankari- ja ihmetekoja.

(Kuvassa vuoden 2005- 31.painos)

Minulle Kalevala on paljon muutakin kuin uskonnollinen teos. Rakastan vanhaa runomittaa, kahdeksantavuisuutta ja lukurytmiä. Kalevalasta voi nykyäänkin löytää odottamattomia tiedonjyviä, jotka kätkeytyvät kirjan sivuille tiedonhakuisten löydettäväksi :)
Kalevalan tapahtumat alkavat, kun maailma luodaan sotkan munasta, ja muinainen tarina päättyy uuden suuntauksen, kristinuskon, saapumiseen, jonka myötä tutuille jumalsankareille ei enää olisi tilaa. Tarinan riitakapulana toimii vaurautta jauhava maaginen mylly, Sampo, jonka ympärille moni tarinoista nivoutuu. Näin nykyäänkin, raha pyörittää maailmaa.

"En kysele kultiasi,
En halaja hope'itasi
Kullat on lasten kukkasia,
Hopeat hevon helyjä."

Kalevalan tarinat ovat lähtöjään suhteellisen traagisia, esimerkkinä mainittakoon Ainon, Lemminkäisen tai Kullervon kohtalot, Kultanaisesta puhumattakaan. Kuten elävässä elämässä, eivät Kalevalassakaan sankarit aina ole suorittaneet nitä uskomattomia urotöitä eivätkä konnat välttämättä joka käänteessä riistä heikkoja. Kalevan sivuilla Pohjolan naiset ovat vahvoja ja pystyviä, Tuonelan naiset pärjäävät itsekin, ja molemmat täyttävät äitinsä ylpeydellä siinä missä Kalevalan miessankareiden sankarillisuus on usein lähinnä kyseenalaista;
Joukahainen vaikuttaisi nykypäivänäkin huomionhakuiselta urostelijalta, Lemminkäinen tyhjäpäiseltä naistenmieheltä, ja Kullervon elämän eväät olisivat aikaansa nähden huonot koska hän ei ollut syntynyt vauraaseen perheeseen. Kullervon elämä olisi kaikista kunnostautumisyrityksistään huolimatta nykypäivänäkin niin täynnä kärsimystä että miehen ajottaiset raivonpurkaukset olisivat kenen mielestä tahansa melkeinpä ymmärrettäviä. Puhumattakaan itse Väinämöisestä joka uhkaili Ainon veljeä saadakseen tämän siskon vaimokseen? Kuten ennen, niin nykyäänkin, nimi ja status merkitsee usein sydämen sidettä enemmän ja maailma on kautta aikain esitetty miesten maailmana. Teksti osaa siis sekä naurattaa että nostaa kyyneleet silmiin. Kenelläpä elämä olisikaan ollut aina helppoa?

"Moni on kakku päältä kaunis,
Kuorelta kovin sileä,
Vaan on silkkoa sisältä,
Akanoita alla kuoren."

Kalevala on samaistuttava teos, ja aina osa suomalaisten sielua ja mieltä, vaikkeivät kaikki olisikaan koskaan kirjaa lukeneetkaan. Ilmarinen, Lemminkäinen, Tammi, Sotka ja Sampo lienevät kaikille tuttuja, Väinämöisestä nyt puhumattakaan.

+ Kalevala on oma, maaginen maailmansa jonka parissa on helppo viettää tuntikausia :)
+ Tämä ei ole mitenkään tietyn uskonnon puolesta puhuva/käännyttävä teos, joten sopii lukemistoksi myös muiden uskontojen edustajille, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisesta kansanperinteestä.

- No, joku suvaitsematon löytää varmaan tähän jotain nillitettävää..

Vainajainpalvelus Muinaisilla Suomalaisilla

Matti Varosen alkujaan vuonna 1898 ilmestynyt teos esittelee pitkälti wanhaa, suomalaista juhlaperinnettä, jossa vainajien kunnioittaminen oli keskeisellä sijalla, ja joka nykymaailmassa on valitettavasti painumassa unholaan. Nykymaailmassa kun kuolemalle edes käsitteenä ei tunnu olevan sijaa kuin pelkistetyn muodolliseksi supistetuissa hautajaisissa. Ennemminkin aihetta vältellään ja pelätään sen sijaan että hyväksyttäisiin kuolema osaksi elämää. Yhä harvempi meistä enää edes jouluna muistaa rakasta, edesmennyttä ukkiaan ettei se ruoja vaan tuo Viikatemiestä mukanaan meidän kaksioon ja lyö Mustia kylmäksi ;(

Juhlaperinnetapojen ja -uskomusten lisäksi kirja esittelee vainajanpalvontaa käsitteenä; Sen juuria sekä kuolleiden ja elävien maailman välistä, salaperäistä verhoa. Millaiseksi kuoleminen käsitettiin, kuinka vainaja valmistettiin viimeiselle matkalle, ja kuinka heitä estettiin kummittelemasta kuoltuaan.
Kuvassa Oy Kirjaparonin kustantama uusintapainos vuodelta 2009.
Kirjan lopussa sana- ja asiahakemisto, sekä kirjallisuus linkkejä- ja vinkkejä.
354 sivua +Liitteet.

+Kovakantinen
+Alkuperäinen kirjoitusasu säilytetty myös uusintapainoksessa

-Kuvitus puuttuu, vaikka mielestäni parille aihekuvalle olisi ollut sijaa

Suomalainen Kansanperinne

Leea Virtasen tutkielma esittelee (nimensä mukaisesti, jälleen kerran) suomalaisen kansanperinteen wanhoja ja nykyisiä tuulia. Wanhat perinnetavat painuvat unholaan tai muuttavat muotoaan uusien syntyessä. Paikka paikoin teos on hieman akateemisen oloista luettavaa, mutta tylsäksi teosta ei voi väittää. Kirja kertoo loistavasti myös ulkoisten vaikuttajien, kuten idän ja lännen osuudesta perinteeseen, jonka me automaattisesti oletamme olevan "supisuomalainen".

"Sosialoituminen tapahtuu paljolti vaiheittain, aste asteelta, mutta silti jotkut jaksot voidaan määritellä elämänkaaren kannalta muutosvaiheiksi. Kyseessä voi olla biologinen tapahtuma (esim. ensimmäinen menstruaatio) tai sosiokulturaalinen tekijä (koulun lopettaminenm häät, eläkkelle siirtyminen; Howard 1986). Siirtymäriiteiksi nimitetään seremonioita, joilla yksilö siirretään tietystä sosiaalisesta asemasta toiseen. Siirtymäriitti tekee sekä yksilölle että tapahtuman piiriin kuuluvalle yksilölle selväksi tapahtuvan muutoksen ja auttaa hyväksymään sen (esim. hautajais- ja hääseremoniat)."

Ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen arkena ja juhlana, juhlaperinteet, yksityiset rituaalit ja itseilmaisu ja sen sellaiset niin esi-isien aikaiset kuin modernimmat kansantavat avautuvat kirjan lukijalle aivan uusilla tavoilla. Jokainen meistä suorittaa päivittäin tavallisina ja jokapäiväiseen elämäämme kuuluvia suurempia, ja vähäisempiä rituaaleja, mutta harvoin sitä tulee ajatelleeksi että miksi oikeastaan teemme niin ja pidämme tapoja yllä.

319 sivua. Kirjan lopussa kirjallisuusluettelo ja yhdistetty asia- ja henkilöhakemisto.

+Monipuolista tietoa ja selkeä hakemisto
+Kovakantinen
+Loistava lahjaidea kansantieteistä vähänkään kiinnostuneille

-Kirjan kuvitus on niukkaa ja mustavalkoista.
-Paikka paikoin teksti muuttuu kuivakaksi