Kalevalan päivä

Heipä hei taas :) Tänään juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kansalliseepoksemme Kalevalan kunniaksi.
Kalevalan päivän perusti 1860-luvulla Savokarjalainen osuuskunta, ja se on ollut maamme virallinen liputuspäivä vuodesta 1920 lähtien.
Kalevala kuuluu olennaisena osana kulttuurihistoriaamme, se on innoittanut lukemattomia taidemaalareita, runoilijoita, säveltäjiä ja muita taiteilijoita, ja vaikuttaa ihmisten mieliin ja sydämiin tänäkin päivänä. Kalevalaa pidetäänkin suomalaisen kansantunteen kulmakivenä.

"Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,

Yksin syntyi Väinämöinen,
Ilmestyi ikirunoja,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta."

Suomalaisen kansanrunoustutkimuksen professori Kaarle Krohn oletti alkujaan, että Kalevalan sankarirunot olivat kansan versioita kristin raamatun kertomuksista. Lopulta hän kuitenkin päätyi Kalevalatutkimuksissaan lopputulokseen, että Kalevalan runot pohjasivat todellisuudessa historiallisiin tositapahtumiin. Kun asiaa ajattelee (ja nyt yritän olla puolueeton päätelmissäni), olisiko Kalevalan todenpohjaisuus kuitenkaan sen kauempaa haettua kuin vaikkapa kristin raamatun? Kukaan ei ole määritellyt vuosisadan tarkkuudella aikaa, jolloin Väinämöinen ratsasti olkihevosella, Ilmarinen valmisti kultanaisen ja Lemminkäinen vietteli koko saaren neidot, joten voidaankin olettaa, että jos kyse ei ollut varsinaisista sankareista, niin aikansa radikaaleista sitten; mieleenpainuneista poikkeusyksilöistä, joiden riehakas elämänmeno oli omiaan saamaan ihmiset miettimään omia arvojaan, ja etenkin heidän elämäänsä salaakin ihailevat bändärinsä muistamaan tekonsa..

Niin, nykyihminen jostain syystä olettaa että huikeat muinaiset tarinat kertovat tietenkin todellisesta käytöksestä, tapahtumista ja tavoista kirjaimellisesti. Unohdetaan, että tarinat esittävät myös tekoja, jotka omana aikanaan nähtiin säännöstä poikkeavina, uskaliaina, ja anarkistisinakin, ja yleisen paheksunnan välttämiseksi niistä kerrottiin eri tavalla. Lisäksi on aina mahdollista, etenkin, jos arveluttavankin teon tekijä vain oli muuten miellyttävä ja mieleenpainuva, löytyi runoajia ja laulajia, tarinaniskijöitä, jotka pienestä kyläsattumuksesta alkoivat vestää virsiä ihmisten iloksi. Mikäli näitä tarinankertojia ei omalta raitilta olisi löytynytkään, matkamiehet ja kulkijat kyllä toistivat kulkiessaan tapaamansa sattumukset eteenpäin vieraillekin turuille. Kuulijat lauloivat eteenpäin, ja aina joku lisäsi vähän omaa väriään tarinaan. Eihän se tammi nyt niin iso ollut, ääh; Isompi se oli, valtava, ja kuun ja auringon se pimensi kanssa, ettepä muksut, uskokaan kuinka..
Vaikka Ilmarinen ei sitten takonutkaan kullasta itselleen vaimoa, ehkä hän tanssi luudan kanssa? Eikö ilkeä emäntä sitäpaitsi olisi pahansuopuuttaan leiponut paimenpojan limppuun kiveä? Tai jos Väinämöinen olikin iässään ellotus, jolle itsetietoinen tyttö ei halunnut impeyttään luovuttaa, ja hukutti, kapinallinen neito, itsensä ennemmin kuin antautui ukkinsa ikäiselle miehelle vaikka olisi omanikäistäkin tarjolla ollut.
Niin, raamatun mailla silmänkääntäjä-Jessen seuraajat tarinoivat ystävänsä ihmetöistä, ja Suomenmaalla iskettiin vanhoista flammoista tarinaa suusta suuhun, luoden näin kuolemattomia sankareita, tietäjiä ja myyttisiä petoja. Onko sitä nyt niin vaikea uskoa?
Kuten useimmissa uskonnollisissa teoksissa, kyse on paljolti vertauskuvista. Eikös se sanoma silloin ole tärkein?

Kalevalan päiväksi valittiin 28.2, sillä Elias Lönnrot päiväsi ensimmäisen Kalevalansa, eli Vanhan Kalevalan, 28.2.1835.

*Kalevalaa voi lukea myös netissä, Suomen Kirjallisuuden Seuran sivuilta. Samaisen linkin Nettikalevalaan löydät myös tuolta sivupalkista "Linkkivinkkejä" -osiosta.

Sudenpäivä

Heipähei. Huomenna vietämme, tai no, minä vietän, Sudenpäivää. Kun Heinäkuussa kerroin jo Karhunpäivästä, on vain reilua kertoa, tai edes yrittää kertoa, jotain myös Sudenpäivästä; Tästä suomalaisten mielissä vaanivan, verenhimoisena pidetyn pedon juhlasta.

(Susi, Canis Lupus, Kuva: Wikimedia Commons)

Minä tunnustan Alisen ja Suden (ja Tuo oli uskonnollinen viittaus vaikkei lauseessa esiintynytkään sana "usko"). Mytologisesti suomalainen susi on Loviattaren poika, vaikkei kuulukaan saman veljeskatraaseen yhdeksän taudin kanssa. Loviatar synnytti suden suolla, mutta koska poika oli luonnoltan villi ja kesytön, eikä kotiutunut neljän seinän sisälle, neuvoi Väinämöinen Loviatarta päästämään pojan metsään. Suden syntyloitsu kertoo sudesta seuraavaa:

Suden synty

"Tietähän su'enki synty,
Saanto hallin harmaapäisen.
Missä hukka synnytelty,
Manan koira kasvateltu?

Loviatar vaimo vankka,
Portto, Pohjolan emäntä,
Tuo kun lapsia lateli,
Poikiansa synnytteli,

Hyisen hettehen malossa,
Jäisen järven kainalossa,
Eipä synny syntyminen,
sikiä sikiäminen.

Paneutti toisen paikan,
Poikiansa synnytteli,
Hyllyvillä hettehillä,
Läikkyvillä lähtehillä

Suomailla surullisilla,
Valkopursujen seassa,
Siellä syntyi syntyminen,
Sikesi sikiäminen;

Sai siellä pojan, mokoma,
Luun syöjän, lihan purijan,
Veren uuelta vetäjän,
Sanoi tuo on saatuuansa:

-Voi poloinen poikaseni,
Konsa poikani poloinen
Luun syöjä, lihan purija,
Veren uuelta vetäjä!

Tuon jos ma tupahan veisin,
Tuo tupain turmeleisi,
Tuolle jos ma saunan saatan,
Saapi saunani hajalle!

Virkkoi Vanha Väinämöinen:
-Anna olla onnellansa,
Metsän sankan kainalossa,
Ohessa oravikorven."

Suden synty #2

"Miss' on hukka synnytelty,
harvahammas kasvateltu?
Maan tyttö, manalan neito,
ulappalan umpisilmä,

Astui maita, astui soita
Poimi kukkia kulosta,
poimi helmen heinän päästä,
Heilimöisen halmehesta

Maan tyttö, manalan neito,
pani helmen helmahansa,
helmi helmasta putosi,
Siitäpä susia sikesi.
 
Niin on sykkö syntynynnä,
karvajalka kasvanunna,
viihtynynnä villahäntä,
Si'innynnä suen sikiö."

Koska sutta pidetään pahana hahmona, samoin kuin Alisen väkeä nyt yleensäkin, ei Sudella ole meillä Suomessa nimettyä juhlapäivää toisin kuin Ylisellä Karhulla. Kaikkialla maailmassa ei susi kuitenkaan ole niin karsastettu pahuuden sikiö, vaan eläin muiden joukossa. Esimerkiksi monille alkuperäiskansoille, kuten Amerikan natiiveille ja inuiiteille Susi oli jalo eläin, ja yksi seremoniallisten rituaalinäytelmien päätähdistä kotkan, karhun, lohen ja hirven ohella. Shamanistinen susi puolestaan edusti perhettä, älyä ja vahvuuksia.

Pohjolassa susi on kuitenkin synkkä ja pelottava hahmo. Pohjoismaisittain tunnetuin lienee Eddan jumalrunojen Aasa-tarustosta tuttu, mytologinen susihahmo Fenrir/Fenris eli Fenrisúlfr. Nimenä Fenrir tarkoittaa vapaasti käännettynä lettosuon asukkia. Fenrir tunnetaan myös nimellä Hróðvitnir (Kuuluisa Susi). Tarustossa Fenrir oli Loki-jumalan poika, jolla on tärkeä rooli pohjoismaisessa maailmanlopussa; Ragnarökissä. Jumalat kasvattivat Fenririn Asgårdissa, ja kun susi kasvoi liian isoksi, Aasat kahlehtivat hänet kallioon. Taruston mukaan Fenrir murtaa kahleensa Ragnarökin koittaessa, ja syö ylijumala Odinin. Fenrir-suden pojat, Sköll (Hän-joka-pilkkaa) ja Hati (Hän-joka-vihaa) Hróðvitnisson (Kuuluisan suden poika) juoksevat taivaankannelle, jossa Sköll syö auringon ja Hati kuun, langettaen pimeyden maailmaan.

Varsinaisen susijuhlan juuret löytyvät kuitenkin Välimeren rannoilta.
Vaikka sudelta Suomessa puuttuu oma juhlapäivä, useimmat vuotuisjuhlatietomme sisältävät monia suteen liittyviä tapoja ja loitsuja joilla suojautua susilta etteivät ne aiheuttaisi vahinkoa (=etenkään omaisuusvahinkoa) ihmisille. Susia pyrittiin karkottamaan erityisesti Pääsiäisen ja Vapunaikaan sekä Jyrin-, eli Yrjönpäivänä (23.4).
Talvipäivän Seisaus on kenties suomalaisen vuodenkierron ainoa päivä/yö, jolloin ihmiset ovat muistaneet myös metsän petoja, joista pelätyin oli tietenkin susi. Talvipäivänseisauksen yönä jätettiin erityisesti Harmaaturkeille uhrattu lammas tai vuohi tienristeykseen, etteivät pedot verottaisi karjaa kesällä. Alueittain uhrieläin saattoi olla myös porsas tai lintu. Tästä poikii sanontakin, "Nälkäinen kuin susi jouluaamuna".

Itse juhlin Sutta; Jumalaani, muinaisten roomalaisten Sudenpäivänä, Lupercalian aikaan 15.2. Koska olen yksityishenkilö, ja oman tietämykseni mukaan ainoa "sudenpalvoja" (eli en tunne ketään muita), minulla on omia, niin muinaissuomalaiseen, -kreikkalaiseen, sekä -roomalaiseen juhlaperinteeseen pohjaavia tapoja ja rituaaleja kyseiselle päivälle, enkä henkilökohtaisista syistä kerro kaikista täällä. Haluan, että kaikki Sudenseuraajat voivat löytää omat tapanne kunnioittaa ja juhlia tuota upeaa eläintä joka on valinnut teidät. Susi kun ei ole vallitsevan näkemyksen mukaan se mustavalkoinen, raakalaismainen olento, vaan jalo yksilö joka ansaitsee itselleen kauniin juhlapäivän, kuten kaikki Alisen seuraajat jo tietänevätkin.
 
Sudennahan alla

Kuten olen kirjoittanut jo mm.eläinyhteydestä ja ihmissusista, lienee jo tullut selväksi kuinka länsimainen susiperinne rajoittuu pääasiassa irrationaalisiin pelkoihin ja oletettuihin kirouksiin. Sudeksi muuttuva ihminen olikin joko noidan uhri tai noituja itse, joka muutti itsensä pedoksi voidakseen tehdä pahaa. Toisaalta, suomalaisissa tarinoissa inhimillisyys löytyy usein juuri ihmissusitarinoista. Wanha, kristillispainotteinen kansantarina kertoo pastorista, joka kohtasi ihmissuden metsässä:

"Kylän pastori oli jalkaisin menossa toimittamaan jotain papintöitä kylälle, ja oikaisi pappilasta totuttuun tapaansa metsän halki. Oli talvisaika, kirpeä pakkanen ja iltakin alkoi hämärtyä, joten pastori kiirehti kinttupolulla ripeästi eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi, kun huomasi kookkaan suden katkaisseen polkunsa. Pastori epäröi, lähteäkö juoksemaan karkuun vai ehtisikö vaikka siepata oksan turvakseen. Eläin ei kuitenkaan näyttänyt uhkaavalta, vaan päinvastoin, jopa nöyrältä. Yllätys olikin sitä suurempi, kun eläin alkoi äkkiä puhua ja lausui: -Hyvä pastori, älkää pelätkö, vaan tulkaa mukaani, vaimoni on sairaana ja kuolee kohta.
Pastori siunasi peloissaan mutta näky ei kadonnut minnekään. Susi katsoi anovasti ja toisti pyyntönsä: -Minä rukoilen teitä. Ette tunnista minua tässä noidutussa hahmossa, mutta vetoan sydämenne rakkauteen; Tulkaa mukaani, eikä teille tapahdu mitään pahaa.

Peloissaan ja raamattuaan sydäntään vasten puristaen pastori poikkesi eläimen kanssa polulta ja seurasi sutta läheiselle kalliolouhikolle. Siellä pienen kallionulkoneman alla, suojassa lumelta ja tuulelta, makasi hiljaisena naarassusi virttyneen huovan alla. Urossusi istahti maahan ja kertoi pastorille ihmeellisen tarinan: -Olemme molemmat talollisia tuosta naapurikylästä. Nimiämme ei enää kukaan tunne, mutta olimme itsekkäitä ja annoimme juhlissa leipää vain rikkaille ja jätimme köyhät aina nälkäisiksi. Pohu-äijä muutti meidät silloin määräajaksi sudenhahmoon, josta muuttuisimme takaisin ihmisiksi jos emme vuodattaisi verta sinä aikana. Elimme vuosia marjoilla, sienillä ja haaskoilla, mutta kun vaimoni sairastui, minä tapoin hänelle jäniksen, ja myöhemmin kissan jotta hän vahvistuisi. Määräaikamme päättyy nyt vuoden lopussa. Minä en voi enää muuttua ihmiseksi, koska olen tappanut, eikä vaimoni ehdi, sillä hän on heikko ja kuolee pian. Siksi toin herra pastorin tänne; Pyydän, antakaa vaimolleni viimeinen voitelu ja siunatkaa häntä,  jotta hän voi kuolla kuten kristityn kuuluu ja hänen sielunsa pääsee taivaaseen.
Pastori kuunteli tarinaa ihmeissään, tunsi jopa sääliä näitä olentoja kohtaan, mutta hänestä tuntui silti vastenmieliseltä antaa viimeinen voitelu eläimelle. Niinpä pastori kieltäytyi. Silloin susi tarttui hampaillaan huovan reunaan ja nosti hieman peittoa. Pastori näki, että peiton alla olikin alaston, aivan ihmisenmuotoinen vanha nainen, jolla oli sudenpää. Susi peitteli taas vaimonsa hellästi ja siveästi, ja niin pastori luki rukouksen kuolevalle naiselle ja antoi ehtoollisleivänkin naarassuden kitaan. Susi kiitti nöyrästi, ja saattoi sitten pastorin takaisin metsäpolulle. Sen jälkeen se katosi metsään sanaakaan sanomatta, eikä ole tiedossa mitä noidutulle pariskunnalle lopulta tapahtui."

Antiikin susimiehet

Ensimmäiset merkinnät ihmissusista on löydetty antiikin kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen teoksista. Herodotos kirjoitti eräässä historianteoksessaan skyyttien uskovan naapurikansansa; neurien, muuttuvan kerran vuodessa susiksi. Myöhemmät historioitsijat ovat epäilleet ihmissusitarinan juontuvan yleisesti pohjoisessa asuneiden kansojen käyttämistä turkisvaatteista, joita antiikin kreikkalaisten keskuudessa pidettiin kummallisina. Samankaltaiseen tuntemattoman pelkoon pohjautuvat myös suomalaiset tarinat pelätyistä koirankuonolaisista.
Esimerkiksi roomalaisen kirjailijan, Petronius Arbiterin, kirjoittamassa romaanissa Satyriconissa ensimmäiseltä vuosisadalta kerrotaan jo ihmissusitarina.

Tunnetuin antiikin Kreikan ihmissusimyyteistä lienee kuningas Lycaonin tarina. Lycaon (joskus Lycaion, Lykaion tai Lukaion) oli raakalaismaisessa maineessa olevan muinaisen Arkadian valtakunnan kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Nyctimus ja Arcas.
Eräässä versiossa muodonmuutoksistaan tunnettu ylijumala Zeus kerran matkamieheksi tekeytyneenä etsii vieraanvaraisuutta ihmisten parista, ja lopulta myös tämän julmaksi mainitun Arkadian kuninkaan hovista. Kuningas Lycaon kuitenkin tunnisti Zeus-jumalan, ja teurasti nuorimman poikansa, Arcasin, tarjoillakseen hänet päivällisellä uhrina Zeulle. Zeus tietenkin huomaa kauhistuneena petoksen eikä syö tarjottua ruokaa. Sen sijaan ylijumala raivostuu ja ajaa Lycaonin maanpakoon, tuomiten onnettoman kuninkaan elämään loppuikänsä sutena, jota tämä Zeun mielestä eniten muistuttaa. Zeus herättää Arcusin henkiin ja tuhoaa salamalla kuninkaan palatsin.
Ovidius, Roomalainen runoilija kirjoitti Lycaonin muodonmuutoksesta aikoinaan seuraavanlaisen kuvauksen:

”Lycaonin vaatteet muuttuivat karheiksi karvoiksi, käsivarret jaloiksi. Villi luonto näkyi hänen kuolaavista leuoistaan, ja hän suuntasi nyt myötäsyntyneen tappamishimonsa lammaskatraisiin.
Hänellä oli verenvuodattamisen mania, mutta vaikka hän oli susi, hänelle jäi jotain alkuperäisiä piirteitä; Tukan harmaus oli ennallaan, kasvoiltaan näkyi entinen väkivaltaisuus, ja hän oli entiseen tapaan julmuuden perikuva.”

Myös myöhempien aikojen kristillinen mytologia tuntee samantapaisen tarinan, siinä jumala muuttaa Babylonian kuninkaan, Nebukadnessar II:n, eläimeksi seitsemän vuoden ajaksi, aikomuksenaan opettaa sotaisalle kuninkaalle että kaikki valta oli jumalista lähtöisin, ja jumala yksin valitsi kuninkaat, mutta aiheeseen palatakseni; Vanhemmissa kreikkalaisissa taruissa Lycaonilla mainitaan olleen myös Callisto-niminen tytär. Tällöin Arcasin mainitaan olleen Calliston ja ylijumala Zeun avioton poika. Zeus muutti Calliston karhuksi jottei raskaus tulisi ilmi. Tällöin voidaan olettaa ettei julma kuningas teurastanut poikaa uhriksi jumalan kunniaksi, vaan kostoksi tyttären tahraamisesta. Keinot ovat antiikin tarinoissa usein äärimmäisiä, mutta inhimillisiä. Vääryyttä kokenut hahmo tuntee tuskaa ja raivoa väärintekijää kohtaan siinä määrin että järki sumenee. Mainittakoon, ettei tarina pääty pojan pelastumiseen. Kun poika kasvaa nuorukaiseksi, hän kohtaa karhun hahmoisen äitinsä metsässä, ja tappaa tämän. Antiikin tarinoissa oikeutta tuntuvat saavan vain ihmiset jotka eivät yritä kostoaan jumalia vastaan. Jumalat kun tuntuivat saavan tehdä mitä tahtoivat.
Onnettoman Lycaoninkin tarinassakin susi siis mainitaan pahan ja väkivallan ruumiillistumaksi, ja sudenhahmoon joutuminen nähdään rangaistuksena; eläinhahmo koetaan luonnonvastaisena; Ihmishahmon irvokkaana pilakuvana.

Kuningas Lycaonilla oli maineestaan huolimatta myös seuraajansa, ja Lycaonin hahmonvaihdos antoi kuninkaalle jumalan leiman heidän silmissään. Lycaonin palvonta keskittyi muinaisen Arkadian alueelle. Tällä, nykyisin utopistisenakin nähdyllä, alueella on kuitenkin historiallinen ja verinen paikkansa suden kotina; Paikallinen Lykaeus-vuori on nimetty juuri mainitun Lycaon-kuninkaan mukaan, ja vuorella oli temppeli, jossa Lycaonin seuraajat viettivät kerran vuodessa Lykaia-nimistä juhlaa. Nämä kyseiset seuraajat pitivät Lycaonia itseään jumalana, tai vähintäänkin jumalten veroisena hahmona.
Lykaia-juhla sijoittui nykykalenterissa suunnilleen Toukokuun alkuun, Vapun paikkeille. Juhlassa suoritettiin öisin muodonmuutoksiin keskittyviä rituaaleja joihin sisältyi paitsi hallusinogeenisiä yrttejä, ja ihmisuhreja, myös silvontaa ja kannibalismia. Uhraus oli keino, jolla palvojat saattoivat lopulta muuttua susiksi. Muodonmuutoksen sanottiin kestävän yhdeksän vuotta, edellyttäen, ettei hän syönyt tuona aikana ihmislihaa. Muutoin ihmissusi oli tuomittu elämään loppuikänsä suden hahmossa. Lycaonin temppelin aluetta pidettiin lisäksi niin pyhänä, ettei sille yhdenkään miehen eikä naisen varjo saanut langeta ellei hän halunnut kuolla vuoden kuluessa.

(Wanhassa puupiirroksessa ylijumala Zeus muuttaa Lycaonin sudeksi ja karkottaa tämän hovista)

Lupercalia

Antiikin Kreikassa juhlittiin siis sutta, tai pikemminkin, juuri ihmissutta, julmana tai ilkeänä olentona. Veri virtasi ja inhimillisyys riisuttiin päältä julmissa bakkanaaleissa joissa haluttiin saavuttaa kirotun eläimen voimat. Suden hengen yhdistyminen ihmiseen nähtiin voiman ja vapauden ilmentymänä, jonka hartaimmat uskovaiset saattoivat saavuttaa.
Paitsi antiikin Kreikassa, myös muinaisessa Roomassa juhlittiin sutta, tosin heidän sutensa oli oikea eläin, ja luonnollinen metsän olento, ja myös suden hyvä puolisko tiedostettiin. Liittyihän susi olennaisesti kaupungin väitettyjen perustaveljesten, Romuluksen ja Remuksen, tarinaan:
Tarun mukaan Romulus ja Remus olivat tulos sodanjumala Marsin ja Vestan neitsytpapittaren, Rhea Silvian, suhteesta. Koska papittaren harha-askel piti salata ja oletettu neitsyys säilyttää, lapset laitettiin koriin, ja heidät laskettiin virran vietäviksi. Kun kori ajautui rantaan, pojat löysi yksinäinen susiemo, Lupa, ja otti huostaansa hylätyt kaksoset kasvattaen heitä omina poikasinaan Lupercal -nimisessä luolassa.

Tarinan mukaan sudenhahmoinen Lupercus (=roomalainen paimenten jumala) ohjasi lopulta muuan vuohipaimenen luolalle. Paimen löysi alastomat lapset, puki heidät vuohennahkoihin ja adoptoi heidät vaimonsa kanssa.
Roomalaisen paimenjumalan nimi pohjaa suteen (lupus), ja hänet onkin usein samaistettu sarvekkaaseen Faunukseen (=roomalainen vastine Pan-jumalle, joka oli puoliksi vuohi, puoliksi mies). Mainittakoon kuitenkin, että Faunus ja Pan olivat molemmat tahoillaan metsän ja luonnon, ja myös metsän eläinten, jumalia.

Muinaisessa Roomassa vietettiin Lupercalia-nimistä juhlaa 15. helmikuuta. Lupercalian nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna Suden Juhlaa. Lupercaliaa vietettiinkin paitsi Lupercus-jumalan, myös Lupa-suden kunniaksi. Juhlissa vuohennahkoihin pukeutunut papisto nimeltään Luperci, eli "Suden Veljet", uhrasi jumalalle vuohen tai vuohipariskunnan, ja koiran, joka edusti sutta. Juhlissa mm. pukeuduttiin susinaamareihin ja uhrattiin tuleen Vestan neitsyiden leipomia kakkusia. Symboliikka sudenhahmoiseen jumalaan, susiemoon sekä veljesten alkuperään lienee ilmeinen.
Lupercalia herätti myös pahennusta, Suden Veljien papisto yhdistettiin lopulta Lykaionin pappeihin, ja Kristityt näkivät vuohiin ja susiin liitetyn juhlan tietenkin turmiollisena, ja kielsivät lopulta susien juhlimisen. Sen sijalle pykättiin juhlapäivä 14. Helmikuuta, ja alettiin viettämään kristityn Valentinuksen; karjaeläinten suojeluspyhimyksen päivää, joka myöhemmin jalostui tuntemaksemme Ystävänpäiväksi.

Vaikka susi tunnettiin petoeläimenä jo muinaisessa roomassa, ei eläin käsitteenä ollut mitenkään yliluonnollisen pelottava. Sudella oli nimittäin myös toinen puoli, jota kunnioitettiin.
Lupercus-jumalakin kuvataan usein, jos nyt ei susi-sutena, niin sudenkasvoisena tai muuten susimaisena. Ehkä paimenia suojeleva jumala halusi näin pelotella petoeläimet pois paimenen lauman kimpusta? Lupercus myös ihmishahmossaan pukeutui paimennettavien eläinten, kuten vuohen-, tai lampaannahkoihin. Ehkä sanonta "sudesta lampaiden vaatteissa" pohjaakin Lupercus-jumalan väärinymmärrettyyn susihahmoon?

(Imettävää Lupa-sutta ja kaksosia esittävä patsas)

Hukka Rukka

Karhua kunnioitettiin, Sutta pelättiin. Karhu oli hyvä hahmo, Susi taas paha, jota haluttiin välttää keinolla millä hyvänsä. Uskottiin, että jos Susi kuulisi nimensä mainittavan, se saapuisi ihmisten kiusaksi. Siksi oli tärkeää kutsua sutta muuksi kuin Sudeksi. Sudella, kuten Karhulla, olikin monia lempinimiä, kenties jopa enemmän kuin Karhulla. Susi tunnettiin mm. nimillä Hukka, Hukkanen, Harmaaturkki, Hallavaturkki/Hallaturkki, Metsän lellu,  Lellu, Harahammas, Villahäntä, Riimusilmä, Vesakko-Vilhelmi, Tuhkaturkki, Tuhkakoira, Pirun koira, Kalman koira, Hallakoira, Metsän koira, ja Metsän setä (,jota nimitystä joskus käytettiin myös karhusta).
Toisaalta, siinä missä karhu edusti voimaa, susi edusti oveluutta ja ajattelukykyä. Sanottiin, että "Karhulla on kymmenen miehen voimat", ja että "Sudella on miehen voimat, mutta kymmenen mieli". Eli kyllä aivoilla aina pärjää.

Monet wanhat tavat ovat painuneet unhoon kristin saapumisen jälkeen, ja toisin kuin Karhun kunnioittamisesta, ei sudenpalvonnasta ole jäänyt juurikaan todisteita. Alisen Susi on ollut helppo yhdistää paholaiseen, toisin kuin taivaista lähetetty Karhu. Kuten siis olen monissa aikaisemmissa teksteissäni maininnut, Susi ei ole koskaan oikein onnistunut ansaitsemaan kunnioitustaan samoin kuin metsäveljensä, ja sutta pidetään nykyäänkin vaarallisena petona jolla ei ole oikeutta elää maan päällä.

Tänäkin päivänä puhekielessä ja sanonnoissa viittaamme huonoihin, tai muuten epämiellyttäviin asioihin jos susi lipsahtaa lauseeseen. Esimerkiksi, jokin asia on "täysi susi" jos se on huono, hukkakappale (Susi taas!). Kun jokin esine tai asia katoaa, se "joutuu hukkaan", tai "hukkuu". Jälkimmäinen ei siis aina liity kuolemaan veden varassa, vaan sanonnalla on todennäköisemmin juurensa Karjalan alueilla, sillä, kuten tiedämme, susi on karjalan murteella hukku. Toisaalta, jos jotain "heitetään hukkaan", tarkoittaa se yleensä että asia olisi ollut vielä käyttökelpoinen, ja heitettiin pois turhaan. Suden suuhun menee puolestaan ihminen joka on huonoilla teillä tai tietää odottaa pahinta. Hukkareissu on turha ja hyödytön matka, ja Susipari asuu yhdessä muttei ole naimisissa (=kristillisen perheajattelun vastaista). Sudenhymyä hymyilee petollinen ihminen, joka valehtelee sinulle. Petollinen ihminen on myös "Susi lammasten vaatteissa", ja kun ihminen on toista kohtaan paha, sanotaan että "ihminen on ihmiselle susi", eli ihminen kohtelee toistaan kuin julma peto; Susi.
Susi ei juuri näy eikä kuulu ainakaan hyvin jokapäiväisessä elämässämme, ellei lukuun oteta Hukka Desingn-vuolukivituotteita, Susi-tähdistöä tai Suomen koripallomaajoukkueen (lempinimeltään Susijengin,) susi-tunnusta, jonka on tarkoitus kuvastaa laumahenkeä ja sisukkuutta. Vaakunaeläimenä sutta käyttävät ainakin Valtimo ja Sipoo :)
Susi-termistö kummittelee myös tiettyjä fyysisiä piirteitä kuvaavissa nimissä; Sudensilmät ovat keltaiset, ja sudenhampaat tarkoittavat muun hammasrivistön päällä kasvavia kulmahampaita. Tällaisia "sudenhampaita" on myös omassa suvussa :)

“Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia, hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä. Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.” 

-Aino Kallas, Sudenmorsian-

(Kesykoira, Canis Familiaris, on suden sukua)

Metsän Hallava Herra

Oikea susi (Canis Lupus) (eng. Gray Wolf, eli Harmaasusi) on tietenkin villieläin, muistakaa se. Susi elää omiensa kanssa lauma -nimisessä yhteisössä, jonka jäsenet huolehtivat kaikki toisistaan. Lauman johtava naaras synnyttää kesällä 3-5 pentua, joista pidetään hyvää huolta. Pentuja myös puolustetaan hanakasti, joten innokkaimmatkin bongarit pysykööt poissa sudenpesiltä.
Toisin kuin ehkä kuvitellaan, susi ei hyökkää syyttä suotta ihmisen kimppuun yhtä usein kuin maamme muut suurpedot, kuten vaikkapa karhu tai ilves. Vaahtosuisten  metsästyshullujen ansiosta Suomen yli 200-vuotias susiviha kuitenkin elää tänäkin päivänä, ja unohdamme susivihan lähteiltä aikansa puutteellisen eläintuntemuksen ja ihmismieliä hallitsevan taikauskoisen pelon. Entisaikaan useimmissa ihmisiin kohdistuneissa hyökkäyksissä syynä on ollut vesikauhu eli Rabies, jonka vähentyessä myös hyökkäykset ovat vähentyneet.

Suden luonnolliseen ravintoon kuuluvat peurat, porot ja hirvet, mutta myös pienemmät vipeltäjät, kuten jänikset ja jopa myyrät. Susi tappaa ja syö myös reviirilleen eksyneet muut, pienemmät petoeläimet, kuten ketut. Nykyään unohdammekin, että susi on sosiaalinen eläin joka metsästää laumassa ja pysyttelee poissa ihmisen tieltä. Ongelmia ilmenee kun laumoistaan poissuljetut, sairaat tai muuten raihnaiset omegayksilöt, jotka eivät ole enää kykeneväisiä metsästämään itseään vahvempia eläimiä, saattavat helpon saaliin toivossa viipyillä asutuksen liepeillä, ja nälissään lähestyä ulos kytkettyjä koiria tai muita lemmikkieläimiä. Tästä syystä myös muut ihmisten ulkosalla pitämät kotieläimet, kuten siat, lampaat ja näiden poikaset ovat aitauksissaan helppo pala nälässään epätoivoiselle omegasudelle. Ihmisasutuksen levitessä, ja susien reviireiden pienentyessä tällaiset yksittäistapaukset ovat nykyään mitä mainiointa antia ruokkimaan epäluuloisen nykyihmismielen muuten järjetöntä susivihaa.
Myös susilaumojen aikuistuvat pennut, joista osa erkanee päälaumasta perustamaan omaa laumaa (eräänlainen aikuistumisriitti, siis), voivat ajoittain eksyä asutuksen liepeille, ja nuoruuden kokemattomuudella myös ihmisten pihoihin. Nuoret sudet eivät omegasusien tapaan mitenkään erityisesti saalista ihmisten alueilla, vaan harhaantuvat yleensä puolivahingossa asuinalueelle metsän loppuessa. Nuoret sudet ovat uteliaita ja leikkisiä, ja saattavatkin yrittää jäädä leikkisille pihan koiran kanssa kun eivät vielä ymmärrä millainen uhka ihminen voi niille olla. Ne samaistavat koirat lajikumppaneihinsa, ja esimerkiksi helpolle ruoalle tuoksuvat einekset roskapöntöissä voivat houkutella nuoria susia enemmän kuin sitten vaikka leikeissään metelöivät lapset.

Unohdamme myös yltäkylläisyydessämme ihmisinä olevamme lisäksi usein itse vastuussa yksittäisten susien hyökkäyksistä. Muutamme villieläimen takapihalle ja sitten valitamme kun se yhä asuu päätalossa. Ihmisen levittäytyminen susien luontaisille elinalueille karkottaa alkuperäiset saaliseläimet ja pakottaa eläimet sopeutumaan muutokseen, mikä lopulta ajaa saalistajat uuden, helpomman saaliin perässä ihmisten tonteille. Häpeän olla ihminen.

Sudennälkä?

Oikean, metsässä villinä elelevän suden ruokavalioon kuuluvat siis pääasiassa suuret kasvissyöjäeläimet, joita yleensä metsästetään laumassa. Myös pienemmät eläimet, kuten jänikset maistuvat harmaaturkille. Susi on siis lihansyöjä, mutta sille kelpaavat myös linnunmunat ja hyönteisetkin. Sudet, kuten koiratkin, syövät ennakkoluulottomasti myös muita metsän antimia, kuten marjoja ja sieniä. Kansanperinne kertoo harmaaturkin lisäksi olevan perso ruisleivälle, maitotuotteille ja hunajalle, vaikka nykyisin yhdistämmekin hunajan lähinnä karhuun.
Sudenpäivän pitopöytään sopivat liharuoat, etenkin isot riistaeläimet, kuten hirvi, poro ja peura, sekä ruisleipä, erilaiset kiinteät juustot ja hapankerma. Mausta jälkiruoat hunajalla ja punaisilla pakastemarjoilla. Mainittakoon, että Pukinpensaan (Lycium) marjat tunnetaan myös susimarjoina, joten sopivat hyvin päivän teemaan. Susimarjojen kauppanimi nykyisin on Goji-marja :)

Koristele pöytä tai alttari kuivatuilla yrteillä ja kasveilla, kivillä ja eläinten osilla.
Sudenpäivälle sopivia yrttejä ja kasveja ovat Aloe Vera,  Leppä, Lupiini, Koiranputki, Ukonhattu, Koiruoho, Karpalo, Luumu, Ruis ja Sudenmarja. Muistathan, että edellämainituista Lupiini, Ukonhattu ja Sudenmarja ovat myrkyllisiä. Etenkin sudenmarjan myrkyllisyyttä liioitellaan usein, sillä pelkkä kasvin käsittely aiheuttaa äärimmäisen harvoin allergisia oireita, ja terveen aikuisen pitäisi oireita saadakseen syödä (henkilön koosta tietenkin riippuen) ainakin kourallinen tai pari marjoja.
Suitsukkeina voi kokeilla Santelia, Katajaa tai Oopiumia.
Suden kivet ovat hiomattomia luonnonkiviä, kuten lumikvartsi, vuolukivi tai musta obsidiaani. Myös hopea, lyijy ja ruosteinen rauta yhdistetään suteen. Kynttilöihin sopivat Alisen viileät sävyt, kokeile punaisia kynttilöitä vain jos syöt lihaa.

(Kesää talven keskelle; Sudenmarja, Paris quadrifolia)

"Juhani: Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit.
Eero: Sudeksi niin ahneeksi että hän kerralla nielee kitaansa koko rajamäen rykmentin.
Juhani: Niin! Ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.
Eero: Vielä pikipussin paakkelssina."

-Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä/Kolmas luku-

Uskomuksia:

-Susi unessa symboloi itsenäistä ajattelua, vahvuuksia ja uskollisuutta. Mikäli susi ajaa sinua takaa, varoittaa se petoksesta. Jos susi ulvoo unessasi, enteilee se lähestyvää vaaraa. Jos susi on unessa ystäväsi, voitat vastoinkäymiset. Susiemo kehottaa muistamaan äitiä.
-Kello aamukolmea kutsutaan "Suden hetkeksi", sillä silloin suden uskottiin lähtevän saalistamaan.
-Susi on demonimainen, verenhimoinen peto joka tappaa pelkän huvin vuoksi.
-Monia oudoksuttava, vaaleanpunainen limasieni; Sudenmaito (Lycogala epidendrum), on saanut nimensä sudesta. Uskottiin, että susiemon maidossa oli verta jotta pennut pääsisivät heti verenmakuun ja niistä tulisi julmia tappajia.

Puuhia Sudenpäivälle:

-Leivo kakkusia, vaikka sudenmuotoisia, makeuta hunajalla.
-Kokeile raakaa liharuokaa, kuten tartar-pihviä, carpacciota, sashimia tai kibbehiä.
-Kokoa juustotarjotin seurueelle.
-Valmista jotain perinteistä liharuokaa.
-Syö/kää ruoka sormin.
-Tehkää jotain yhdessä perheen kesken. Käykää esim. ravintolassa, kirjastossa tai museossa.
-Rakastele lattialla pörröisen huovan tai eläimen taljan päällä.
-Käytä jotain punaista asustetta tai vaatetta
-Käy iltakävelyllä, nauti luonnosta.
-Ulvo kuuta.
-Lue suden syntyloitsu.
-Mikäli toimit ryhmässä tai piirissä, lahjoittakaa toisillenne kynttilät.
-Hemmottele lihaasyövää lemmikkiäsi makupaloilla.

Tahvanus ja Hevosenpäivä

Vanhan, ja nykyisenkin joulujuhlaviikon päättävä Tahvanus eli Tapaninpäivä (26.12) tunnetaan suomalaisessa kansanperinteessä alkujaan hevosten, ja myöhemmin hevosmiesten, juhlana. Nykyiseltään tunnemme Tapaninpäivän lähinnä kirkollisena juhlana, vaikka hevosjuhlan juuret ovat pintaa syvemmällä.

Kalevalan Heponen - Hallava Riitten Ruuna

Hevonen oli Alista syntyperää, ja tarinat hevosen synnystä vaihtelevat. Hevosen esi-isäksi mainitaan muinainen hevosjumala Iku-Tihku. Hiidet valmistivat Ikun; Hiiden tulisuisen ruunan, roudasta ja jäästä, joten hyinen ratsu saattoi nousta maan päälle vain talvisin. Iku oli siis tavallaan samankaltainen Alisen olentojen muovaama eläin kuin kuuluisampi Hiiden Hirvi, jonka hiidet valmistivat oksista ja sammalista.
Iku-Tihku liittyi vahvasti veteen, ja eli ilmeisesti Tuonelan joessa tai sen partailla. Iku-Tihku pääsi tahtoessaan liikkumaan vesistöjä pitkin, joista loitsutaitoinen pohu saattoi nostaa sen pyytääkseen tältä apuja. Mainitaan, että Iku olisikin joko luonut hevosen, tai antanut sen valmistajalle ohjeet hevosen tekoon.

Suomalaisessa mytologiassa Hiiden hevonen on myyttinen, itsenäinen olento, joka liikkui maailmojen välillä miten tahtoi. Se pääsi halutessaan kulkemaan niin Yliseen kuin Aliseenkin, eivätkä rajat pidätelleet yliluonnollista raudikkoa. Iku oli ovela, ja viihtyi paljon Keskisessä maailmassamme. Alisen syntyperänsä vuoksi hevosella on nykyäänkin vahva yhteys Vainajalaan ja kuolleisiin, Manalan väkeen ja sen sellaisiin kammotuksiin. Jopa itse Viikatemiehen mainitaan eri mytologioissa ratsastavan valkealla hevosella.
Heh, ironista, kuinka kaikki suomalaisittain arvostettu on loppupeleissä peräisin jostakin suomalaisittain karsastetusta lähteestä..

Suomalainen folklore tuntee myös toisen, Iku-Tihkua myöhäisemmän, eli uudemman hevosolennon; nimeltään Tahvanus eli Tahvatar, joka mainitaan monissa loitsurunoissa Hevosten emuuksi, eli synnyttäjäksi. Mainittakoon, että Tahvattaresta löytyy hieman yhtäläisyyksiä myös kelttiläiseen Epona-jumalattareen. Epona oli hevoseläinten suojelija, joka kulki ihmisten keskuudessa valkean hevosen hahmossa, ja jonka kultti tunnettiin aina Unkarissa asti. Epona yhdistettiin hedelmällisyyteen ja hyvinvointiin. Hänen symbolejaan olivat runsaudensarvi, malja ja varsat. Eponan värejä olivat valkoinen, keltainen ja kulta.
Tahvattaresta löytyy ajallisesti viitteitä vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, joten Tahvatar-jumalattaren nimeen on osaltaan voinut vaikuttaa kristittyjen "Pyhä Stefanos" hahmo, josta myös nimi Tapani lopulta jalostui.

Jumalan Kruunaama Protomarttyyri

Kristittyjen piirissä siis juhlistetaan Tapaninpäivänä Stefanos/Stefunos-nimistä pyhimystä, jonka nimi tarkoittaa "Jumalan kruunaamaa", ja joka lopulta kivitettiin kuoliaaksi. Kristityn mytologian mukaan Stefanos on muurareiden, rakennustaidon/rakentajien, sairaiden (etenkin kivuista ja kuumeesta kärsivien), alttaripalvelijoiden, matkalaisten ja tienkäyttäjien suojeluspyhimys, jonka nimi vakiintui suomalaiseen almanakkaan sekä Tapanina että Teppona. Suomalaisittain Stefanusta pidettiin eräänlaisena jumalolentona, ja hän sai kadunmiesten suussa tuttavallisen nimen Matka-Teppo.

Kirkon huolestuttua pakanallisesta hevosjuhlasta, alettiin kirkon piirissä lopulta puhua Stefanoksesta myös karjaeläinten ja hevosten suojelijana. Alkujaan Pyhällä Stephanoksella ei ollut lainkaan yhteyksiä karjaan tai hevosiin, mutta kirkon kampanjoidessa sinnikkäästi poistaakseen jälleen kerran pakanaviboja yhdestä kansan pitämästä juhlasta, hevoset ja karja ovat vakiintuneet Stephanoksen vastuulle jopa siinä määrin, että niitä pidetään paikoin jopa hänen ensisijaisina suojeltavinaan. Lisäksi, kuinka ollakaan, sekä kristillisen, että kalevalaisen mytologian mukaan kristittyjen keulahahmo; Jeesus (kristin jumalan poika), syntyi tallissa.. Hevosenpäivä muuttuikin lopulta Hevosmiestenpäiväksi, ja nykyinen Tapaninpäivä oli syntynyt. Monien kristittyjen tapoihin kuuluu nykyäänkin käydä kirkossa Tapanin/Stephanan/Stefanuksen päivänä.
 
Tapani oli Tallirenki, Ruokki Ruotuksen Hevosta

Kalevala päättyy uuden uskonnon tulemiseen, eli pojan syntymiseen. Kalevalassa Marjatta (eli muinaissuomalainen muoto Mariasta) lammaspaimenessa ollessaan tuli raskaaksi puolukasta, ja haki synnytyssaunotusta ilkeältä, Ruotus-nimiseltä pohulta. Tämä kieltäytyi kuitenkin auttamasta tyttöä. Lopulta Ruotuksen vaimo neuvoi Marjatan talliin, jossa tyttö vaivoissaan pyysi apua hevoselta, joka huokuikin sieraimistaan lämpimät löylyt talliin ja synnytys onnistui.

Ruma Ruotuksen emäntä, itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylille jouva, ei saunat Sarajan suulta.
Tuoll' on kyly kytömäillä, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saaha, kurjan lapsensa latoa:
konsa hepo hengännevi, niinp' on siinä kylpyenne!"

Marjatta piilottelee häpeissään aviotonta poikaansa. Outo lapsi alkaa puhua jo kaksikuisena, ja tahtoo nimen itselleen. Karjalan pohu-ukko, Virokannas (joka, btw, epäonnistui tappamaan sen Karjalan kuuluisan Härän Pohjolan pitoihin,) kieltäytyy ensin kastamasta riivattua lasta, ja tietäjä Väinämöinen kehottaakin Marjattaa hylkäämään lapsen suolle. Poika alkaa myös soimata Väinämöistä tämän vanhoista teoista. Lopulta Virokannas alkaa kuitenkin totella Marjatan aviotonta lasta, kääntää selkänsä Väinämöiselle, ja kastaa lapsen "Karjalan kuninkaaksi". Väinämöinen loukkaantuu tästä verisesti koska ihmiset rikkovat vanhoja tapoja ja hänen määräyksiään, ja hylkää kalevan maat ja kansan.

Kalevalaisesta runoudesta löytyy tapaukseen liittyen myös pätkä Tapani-nimisestä miehestä, joka toimi renkinä tällä mainitulla Ruotus-pohulla ja hoiti noidan hevosta. Kun hevonen tuona kohtalokkaana yönä kieltäytyi juomasta lähteestä, näki Tapani kirkkaan täplän heijastuvan veden pinnasta ja katsoi taivaalle nähden loistavan tähden. Kun lapsi syntyi, Tapani käänsi Virokankaan tavoin selkänsä esi-isiensä tavoille ja kääntyi kristityksi. Tapani-renki voidaan siis nähdä eräänlaisena perimätietonsa hylänneenä luopiona, ja kenties ensimmäisenä suomalaisena pakanana, joka kääntyi kristinuskoon? Tämä voisi selittää Tapaninpäivän tärkeyden kristityn kalenterin kannalta.

Klip klop, klip klop, Hevonen on pop!

Suomalaisille hevonen on kautta aikojen ollut sekä tärkeä työkaveri että matkalainen, ja on siis luonnollista että hevosta juhlistetaan aikana, jolloin hyvyys lähimmäisiä ja eläimiä kohtaan ovat keskeisiä teemoja. Tapaninpäivän ydin olikin juuri hevosonnen hankkiminen ja eläinten hyvinvointi.
Meille vaikeina sota-aikoina hevonen oli korvaamaton apulainen, päästinhän hevoskyydillä paikkoihin minne autot vain suistuivat ja panssarivaunuille tuli ahdasta. Suomenhevosesta kertoo kattavasti Wikipedia.

(Komea Ryhti-ori kyseisestä linkistä)

Hevonen oli siinä määrin kunnioitettu, ettei esim. hevosen lihaan koskettu edes suurimpina nälkävuosina, samoin kuin metsäsieniä pidettiin arveluttavina ja "ryssien ruokana". Hevosen syöminen oli siis rinnastettavissa kissojen tai koirien syömiseen. Nykyään hevonen tunnetaan jo ruokaeläimenä, esim. meetwurstin muodossa, mutta monet pitävät tänäkin päivänä ajatusta hevosenlihasta arveluttavana. Karsastus hevosenlihaan ruokana ei liity mitenkään hevosenlihan mahdollisiin ravintoarvoihin tai yleiseen syötäväksikelpaamattomuuteen, vain yksinkertaisesti inhottavaan perusajatukseen, että söisimme lemmikkiä; Mustia tai Mirriä.

"On ryijyn alla lämmin kun lunta tuiskuttaa, ja liinakkomme kiitää, kun valkoinen on maa"

Wanhaan Tapaninpäivään kuului kaikenlaisia erikoisia tapoja ja rientoja, juhlintaa, taikoja ja keppostelua. Siinä missä kristitty joulu raivasi harrasta jalansijaa uskoville, tarjosi Tapaninpäivä kansalle vielä sopivasti wanhaa pakanallisuutta. Mainittakoon, että Kekrin kadottua ja monien Kekritapojen sulauduttua Jouluun, loput wanhan Kekrin perinteistä vakiintuivat Tapaniin.
Mikäli Tapaninpäivänä tuvassa nukuttiin pitkään, saattoivat naapurit tehdä kaikenlaista jäynää laiskureille. Paikoin oli tapana nousta aikaisin ja jekkuna lämmittää naapurin sauna. Oli tärkeää herätä aikaisin ja lämmittää uuni. Kylän nuoret pojat kiersivät taloissa ruokaa tai ryyppyä kyselemässä, kuten aikoinaan tehtiin Kekrinä. "Tapanille anotaan" -sanoivat pojat. Kekrin tavoin myös leikillistä uunin kaatoa harrastettiin, ja Tapaninkiertelijät kävivät mieluiten taloissa joissa vielä nukuttiin, lähinnä yllätys- ja häiriöarvon vuoksi. Kuten ennen wanhaan Kekrinä, naimattomat tytöt myös kehräsivät ihailemalleen pojalle "tapaninlankaa" eli pitkän rihman näytteeksi käsityötaidoistaan. Pojat kiinnittivät parhaat langat lakkeihinsa ja niiden perusteella saatettiin valita mieluisin, ja kätevänäppisin tuleva vaimo. Tahvanus oli myös suosittu hääpäivä, sillä hevosjumalattaren uskottiin suovan onnea ja hedelmällisyyttä tulevaan liittoon.

Tapaninpäivänä liikkui alueittain myös Pukkiseurueita, eli Tapaninpukkeja. Tapaninpukki, Kekrin pelätistä ja Nuutin ihmiseläimestä poiketen, esitti ihmistä; isoa rikasta herraa, paronia tms, jolla oli mukanaan palvelija, sekä jonkinlainen puu-, tai keppihevonen. Hevonen oli usein oksa tai luokki jossa oli häntä toisessa, ja pää toisessa päässä. Hevonen saattoi olla myös olkilyhteestä tehty. "Herralla" on naamari kasvoillaan, ja hänellä on olkinen puku jonka alle saatettiin piilottaa säkkiä tai tyynyä, jonka tarkoitus oli luoda illuusio "hyvin syövän varakkaan" lihavasta vatsasta. "Palvelija" käy sitten taloissa kyselemässä  saako herra, eli "Tapani" tulla sisään, ja kyselee antimia herralle. Kiitoksena antimista "Rikas herra" sitten lauloi tai muuten esiintyi talonväelle. Tapaninpukit eli Tapanit olivat erikoinen sekoitus kristillisen mytologian ja suomenuskon hahmoja. Olkipukuinen isoherra pohjaa hahmona todennäköisesti Pyhään Stefanoseen, tai kääntymyksessään ylennettyyn tallirenkiin. Pidettiinhän kristin hahmoja etenkin tavallisen kansan keskuudessa mahtavina ja rikkaina superolentoina. Kristin Tapania kestittiin sitten kunnioittavasti, kuten pakanajumalaa ikään. Tapaninpukkiperinne on todennäköisesti alkujaan lainattu Kekristä, ja sekoittunut lopulta Nuuttipukkeihin.

Kopoti Kopoti Kopoti Koi..

Tunnetuin Tahvanuksen riento lienee kuitenkin Tapaninajelu, jossa hevospelillä ajettiin ympäri raittia ja ilakoitiin. Aisaan kiinnitettiin mahdollisimman paljon kelloja, ja muutenkin pidettiin meteliä. Alueittain, esim. Savossa oli tapana jo aamuvarhain lämmittää sauna ja kylpeä, jonka jälkeen syötiin talkkunaa. Kun ruokailu oli suoritettu, lähdettiin Tapaninajelulle. Tapana oli laittaa reen eteen hevonen, jolla ei oltu vielä ajettu, jotta hevosesta tulisi vahva juoksija. Ajelulla tavattiin kylänaapureita, ja miehet kilpailuttivat hevosiaan. Myöhemmin Tapaninajelu jalostui jumalanpalveluksen jälkeiseksi kilvoitteluksi jolloin perheet ajoivat reellä kilpaa koteihinsa. Ensiksi kotiinsa päässeelle oli tiedossa hyvä karjavuosi.
Tapaninajelujen vuoksi päivä tunnetaan nykyisin ennemminkin hevosmiesten, kuin hevosen juhlana. Mitä mieskeskeisemmäksi juhla muuttui, sitä epäilevämmin naisiin päivän aikana suhtauduttiin. Mikäli Tapanin riennoissa ensimmäisenä tuli nainen vastaan, toi se huonoa onnea, ja mikäli päivän ensimmäinen vierailija oli nainen, ei häntä päästetty aina edes sisälle. Nykyiseltään varsinaiset Tapaninajelut ovat vaihtuneet Tapanintansseiksi, joita järjestetään monissa ravintoloissa.

Toinen mainittava tapa oli Tahvanuksen aterian syöminen jossain erikoisessa paikassa, kuten aitassa tai tallissa. Koska kirkko paheksui wanhoja, pakanallisia tapoja viettää näitä myöhemmin kristin kalenteriin vakiintuneita juhlia, asetettiin pakanallisten tapojen vietosta sakkorangaistus (samoin oli mm. Kekrinä). Niinpä kristiä karsastavat kansalaiset siirtyivät, kuten aikoinaan Kekrinä, juhlimaan asuinrakennuksesta vähän sivummalle, ulkorakennuksiin. Toisaalta ajateltiin, että toi onnea syödä ateria juuri tallissa, hevosjumalan silmien alla. Tosin, toisin kuin Kekrinä, kiinnijääneet ruokailijat saattoivat sitten sakkojen pelossa selittää esivallalle sentään juhlivansa tallissa Jeesuslapsen syntymää ja kristiä yleensä.. Tapa ja päivä tunnetaan talli-illallisten vuoksi myös "Talli-Tapanuksena" tai "Talli Tapanina".

Polle, Polle, Polle, Älä Aisalle Kaki

Perinteiseen talliateriaan kuului jostakin riistaeläimestä, kuten jäniksestä tai oravasta keitetty keitto, patapaisti, tai possun tai lampaan paisti, sekä leipää, ja olutta tai viinaa kyytipojaksi. Syödessä kaikki sopasta löytyneet luut otettiin talteen, ja piilotettiin talliparvelle, hevoskarsinaan, tai haudattiin maahan. Jos luut rikkoi tai heitti menemään, meni onni mukana. Yleensä miehet ja naiset söivät omilla vuoroillaan, ensin miehet tallissa ja viimeisenä talon naisväki aitassa. Tällä yritettiin estää hevosonnen harakointia. Myöhempinä vuosina myös naiset saivat syödä tallissa miesten jälkeen. Kristin tieltä tämäkin tapa kuitenkin pikkuhiljaa kitkeytyi pois. Eikä kovin monella taida tänä päivänä olla sitä talliakaan. Tallin puuttuessa Tapaninaterian voi poikkeuksellisesti nauttia myös esim. saunassa.

Aterian päätteeksi talon nuorukaiset, pojat tai rengit ratsastivat hevosilla tupaan ja kysyivät "Onko Tahvaana kotona?" Jos annettiin kestitystä tulijoille, sanottiin "On on", ja hevosille annettiin erityisesti niitä varten leivottuja pieniä ohraleipiä, "Tapanin kakkusia/kakkaroita" tai kauroja kopasta, ja miehille ryypyt.
Itara talo tietysti ajoi hevospojat pois tiluksiltaan. "Ei oo kestitystä" tokaistiin tylysti. Tapanin iloisia kerjäläisiä uhkailitiin myös hirsipuulla tai selkäsaunalla. Hyvään ja vaurauteen pohjaaviin vuotuisjuhlarientoihin osallistumatta jättäminen tarkoitti kuitenkin usein aikansa sosiaalista itsemurhaa, ja vain kaikkein vauraimmilla perheillä oli statuksensa ansiosta niin sanotusti "varaa" jättää naapurit, köyhät ja lapset huomiotta. Harva talo ei tarjonnut kestitystä, lähinnä mainitun yleiseen epäsuosioon joutumisen pelossa.
Mikäli talossa oli tartuntatautia, emäntä lapsivuoteessa tai jokin muu vastaava syy mikä esti vieraiden kestityksen, oli se yleensä kyläyhteisön tiedossa jo ennen Tapaninpäivää eikä k.o. talossa vierailtu edes leikillään. Lapsitapauksissa ja muissa Tapaninvierailijat tai naapurit saattoivat vaivihkaa viedä itse "Tapania taloon", eli kävivät antamassa pieniä lahjuksia omistaan talon väelle.

Tahvanuksena jätettiin ruokaa ja ruokauhreja myös pihapiirin haltioille ja talon tontuille. Erityisesti tallitonttua kestittiin. Hevosillekin saatettiin laittaa vähän olutta tai viinaa kauroihin tai tarjota olutta tuvassa. Paitsi hevosia, myös muita eläimiä kestittiin, esim. sioille oli paikoin tapana veistää uusi kaukalo, josta sitten tarjoiltiin puuroa voisilmän kera possuille jotta ne menestyisivät ja lihoisivat. Hevosten juoma-astian pohjalle laitettiin hopearaha tai -sormus, jotta hevoset menestyisivät.
Tapanin kujeisiin kuului myös tapa livahtaa naapurin navettaan, ja antaa elämille ylenpalttisesti heiniä ennenkuin isäntäväki heräsi. Heinityksen uskottiin vievän karjaonnen vuodeksi ja navetat ym. eläinsuojat lukittiinkin siksi visusti Tapaninvastaiseksi yöksi. Huolimattomat isännät löysivätkin herättyään eläimensä kaulojaan myöden heinissä.

Koska jouluviikko päättyy Tapanina, on esimerkiksi omassa perheessäni Tapanista muodostunut rääppäispäivä, jolloin juhlavuudet loppuivat. Itsekin viimeistään tällöin poistan Talvipäivän koristeet, ja valmistan ruokaa juhlien tähteistä, yleensä lihasoppaa (jota äitikin valmisti, se kun on wanha perinne). Toinen perinteinen Tapaninpäivän ruoka on ollut arkinen karjalanpaisti, eli se johon laitetaan juureksia ja pottuja.
Ennen wanhaan myös riistaruoat ovat olleet arvossaan Tapanina. Hevosenlihaa tosin on kenties kohteliasta välttää.
Vegejen Tapaninpöytään sopivat hyvin esim. kuivasoijasta tai seitanista valmistetut pata-,/palapaistit, sekä syksyllä kerätyistä, talven varalle säilötyistä antimista valmistetut ruoat ja lisukkeet, kuten kuivasienikeitto, hernerokka, hapankaali, ja puolukkasurvos. Pöytään sopivat myös suolaiset sekä makeat puurot ja -vellit (etenkin riisi-, ja kaurapohjaiset), sekä omenat, porkkanat, ja muut sen sellaiset, hevosille maistuvat makupalat juhlan nimihahmon mukaan :)
 
"Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma ja tiuku on aisan alla"

Tahvanus on ollut muiden juhlapäivien tavoin otollista aikaa kuulostella tulevia ja tehdä taikoja. Tapaninpäivänä suosituimpia konsteja ovat olleet miehillä hevosonnen, ja naisilla sulhasonnen takaaminen. Samoin vaurautta ja yltäkylläisyyttä tavoiteltiin, ja siinä missä vanhoille uhripaikoille vietiin tarjottavaa, täyttyi kirkon kolehti oravannahoista. Talleihin vietiin amuletteja ja piirrettiin symboleja (suosituimmat olivat Käpälikkö, Pentagrammi ja Ruksi) suojelemaan hevosia.
Koska hevonen, Iku-Tihku, Tahvanus, ja Epona liittyvät kaikki tahoillaan vapauteen, itsenäisyyteen, seksuaalisuuteen, hedelmällisyyteen, Aliseen ja voimaan, aika on nykyaikana otollinen myös kaikenlaisille hedelmällisyystaioille, minuudelle, energian vahvistamiselle, sekä kuolleiden kanssa kommunikoimiselle. Ole kuitenkin varovainen, hevonen voi olla oikukas.

Hevosen henkeä sopii kunnioittaa esim. omenoilla ja kaurapuurolla. Lienee stereotyyppista, mutta pääasia että ajatusyhteys säilyy.
Päivälle sopivat hyvin valkoiset, mustat, ruskeat, vedensiniset ja -vihreät kynttilät, sekä pippuriset ja pihkaiset tuoksut. Koristeluun sopivat tietenkin hevosaiheiset tavarat kuten vaikkapa hevosenkenkä tai Ehwaz-riimu. Pakko sanoa, että myös lelukauppojen pienet hevos-figuurit käyvät koristeista; ovathan ne kauniita ja eläväisen oloisia, kuin muoviin olisi onnistuttu vangitsemaan osa hevosen luonnosta. Etenkin Suomenhevonen on komea. Pikku varsoja katsellessa taas tulee väistämättäkin kesä ja niityt mieleen :)

 Puuhia Tahvanukselle:
-Jouluviikon päättävä päivä on hyvä hetki muistaa esi-isiä, haltijoita ja jumalia juhlavasti vielä viimeisen kerran.
-Piipahda kaupungilla katselemassa.
-Keitä lihakeitto joulurääppeistä.
-Piirrä hevonen vaikka kynttilän kylkeen.
-Leivo hevosenmuotoisia piparkakkuja tai ohrarieskaa.
-Laita talkkunaa tai kaurapuuroa.
-Osta pikkulinnuille kauralyhde metsänreunaan.
-Muista tonttua herkuilla.
-Kokeile ennustamista arpakuutioilla.

Uskomuksia:

-Hevonen unessa on monipuolinen symboli; Hyväkuntoinen hevonen enteilee hyvää. Sairas tai laiha kaakki enteilee huonoa. Ruskea hevonen povaa onnea, Musta murhetta ja Valkoinen voi olla jopa kuoleman enne. Kuollut hevonen povaa epäonnea. Jos putoat hevosen selästä, et menesty yrityksissäsi. Karanneet hevoset, tai jos hevosesi karkaa unessa, kuvastaa tukahdutettua seksuaalisuutta, ja kehottaa sinua vapaasti olemaan oma itsesi; Olemaan vapaa. Jos hevonen puree sinua unessa varoittaa se että sinusta juorutaan. Jos hevonen potkaisee, enteilee se jotain odottamatonta tapahtumaa, joka ei välttämättä ole mieluinen. Laiduntava hevonen enteilee hyviä perheuutisia, satuloitu hevonen yllätysvieraita, ja hevosen kengittäminen urakehitystä.
-Jos näet valkoisen hevosen valkean aidan takana samalla kun kuu ja aurinko näkyvät yhtä aikaa taivaalla, saat toivoa.
-Tapaninpäivän varsat olivat erityisen onnekkaita.
-Jos Tapaninpäivänä kyntää peltojaan, kasvavat ne hyvin viljaa tulevana vuonna.
-Hevosenkenkä on tunnettu onni- ja vaurausamuletti. Naulaa hevosenkenkä "U":n muodossa oven ylle eikä onni valu pois.
-Jos Tapaninpäivänä on lumipyryä, tulee hyvä marjavuosi.
-Kirkas tähtitaivas Tapanina povasi hyvää sienivuotta.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivä on valtiokohtainen kansallispäivä, jolloin juhlitaan k.o. maan itsenäiseksi valtioksi tulemisen, eli itsenäistymisen, tapahtumaa.
Meillä Suomessa Itsenäisyyspäivää vietetään 6. Joulukuuta. Se on palkallinen vapaapäivä sekä  maamme virallinen liputuspäivä. Itsenäisyyspäivänä juhlimme isänmaata ja muistamme sotaveteraanejamme.

(Suomen lippu. Kuva: Wikipedia)

Vuoteen 1917 asti Suomi kuului Suomen Suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Vaikka Suomella oli itsehallinto-oikeus, olimme silti osa Venäjänmaata, eräänlainen pienempi provinssi rajan tällä puolen.
P. E. Svinhuvudin johtama Itsenäisyyssenaatti antoi Tiistaina, 4.12.1917 itsenäisyysjulistuksen, joka allekirjoitettiin seuraavana päivänä, Keskiviikkona. Suomi itsenäistyi siis itse asiassa jo 5.12.1917.
Eduskunta hyväksyi Itsenäisyysjulistuksen kuitenkin vasta seuraavana päivänä, eli Torstaina 6.12, jolloin allekirjoittaminen julkistettiin ja julistus luettiin kansalle kirkkojen saarnastuoleista. Lehdissä tapaus sai huomiota pikku palstan verran, sillä kansa reagoi uutiseen hitaasti.

Suomen itsenäistyminen ei kuitenkaan ollut niin helppoa, meidän oli saatava vielä itsenäisyystunnustus, ensiksi tietenkin vanhalta emämaalta, eli Venäjältä. Svinhuvudin Itsenäisyyssenaatti pyysi tunnustusta Venäjän uudelta bolsevikkihallitukselta Pietarista, mistä se lopulta, Maanantaina, 31.12 samana vuonna, myönnettiin, vaikka Venäjän sotilashallituksen johtajat tietenkin vastustivat Venäjän jakamista pienempiin, itsenäisiin, valtioihin. Suomen porvaripuolueiden mielestä Suomen olisi pitänyt julistautua yksipuolisesti itsenäiseksi, kun taas sosiaalidemokraattien mielestä itsenäistyminen olisi pitänyt hoitaa yhteistyössä Neuvosto-Venäjän uuden hallituksen kanssa.

Seuraavan vuoden, 1918 aikana, Suomi sai itsenäisyystunnustuksen naapurivaltioiltaan, sekä monilta Euroopan mailta. Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat meidät vasta vuotta myöhemmin, ensimmäisen maailmansodan päätyttyä.

Itsenäisyyspäivän ohjelmaa

Suomen Itsenäisyyspäivään kuuluu paljon kaikenlaisia perinteitä ja tapoja, joista nykytallaajalle tunnetuin lienevät ikkunalaudalle sytytetyt kaksi kynttilää. Kynttilät ovat perinteisesti sinivalkoisia, yläpuoli valkea ja alapuoli sinunen, ja ne sytytetään alkuillasta ja palavat iltayhdeksään.
Tapana kynttilänpoltto juontuu etappijääkärien ja siviilienkin tapaan merkata etappitalo tai talo turvalliseksi, ettei siellä ollut "ryssän kätyreitä". Mainittakoon myös, että Suomessa on sortovuosina poltettu kynttilöitä myös Runebergin päivänä (5.2) vastalauseena venäläistämistä vastaan.

Itsenäisyyspäivän ohjelmisto ja perinteet ovat tavoiltaan pitkälti Suomen sotia muistavia ja niiden veteraaneja kunnioittavia. Esimerkiksi Ylen kanavat esittävät vuosittain Edvin Laineen koskettavan sotadraaman; Tuntematon Sotilas, Itsenäisyyspäivän kunniaksi. 1980-luvulla elokuva ilmaantui Itsenäisyyspäiväksi myös elokuvateattereiden ohjelmistoon.

Suomen Tasavallan presidentti järjestää myös vuotuisen Itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton, eli kansanomaisemmin "Linnanjuhlat", joita on vietetty vuodesta 1919 lähtien. Ensimmäiselle juhlavastaanotolle osallistui vain 150 henkeä, ja juhlissa tarjoiltiin mm. kahvia ja virvokkeita. Vastaanotto kesti n.tunnin verran.
Nykyään tapahtumaa, juhlijoita ja asuja voi seurata televisiosta. Sotaveteraanien ja muutaman töissään ja tekemisissään ansioituneen Matti-, ja Maija Meikäläisen lisäksi juhlavieraiden joukossa on lähinnä nykypäivän tunnustamia julkimoita, ja muita median tähdittämiä kasvoja. Viimeisen veteraanin kuoltua linnanjuhlia voidaankin pitää enää vuoden korostetuinpana elitistikokoontumisena ;(
Itsenäisyyspäivänä Suomen presidentti myös myöntää vuoden ansiomerkit ja puolustusvoimien ylennykset.

Kristityt viettävät myös edelleen Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusta isänmaamme merkittävän tapahtuman muistoksi. Itsenäisyyspäivän liturginen, eli kirkkovuoden eri tapahtumia ja aikoja symboloiva, väri on valkoinen, mutta jos päivä osuu adventin kanssa samaan, voi pastori käyttää myös sinistä väriä. Alttarikynttilöitä tapahtumassa on yleensä neljä. Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksissa saattaa vierailla paikallisia arvohenkilöitä. Tunnetuin on tietenkin Helsingin Tuomiokirkossa pidettävä jumalanpalvelus, joka televisioidaan, ja lähetetään myös radiossa.

Ylioppilaat ovat vuodesta 1951 (eli Marsalkka Mannerheimin kuolinvuodesta) lähtien järjestäneet Itsenäisyyspäivänä soihtukulkueen. Kulkueita järjestävät ympäri Suomea eri Ylioppilaskaupunkien ylioppilaat, tarkoituksenaan kunnioittaa sodissa kaatuneita. Kyseessä on hiljainen vaellus paikallisille sankarihaudoille, jonne juhlallisesti lasketaan yhdessä muistoseppele. Ohjelmaan kuuluu yleensä seppeleen lisäksi yhteislaulua ja muistopuheita. Helsingissä soihtukulkue vaeltaa Hietaniemen hautausmaalta Senaatintorille, marsalkan hautajaisreittiä mukaillen. Kulkue huipentuu torilla ulkoilmajuhlaan.

Lisäksi Itsenäisyyspäivän viettoon kuuluu mm.  Tähtitorninmäen lipunnosto, Puolustusvoimien paraati, ja vierailu sankarihaudoilla. Monelle Itsenäisyyspäivä on kotona perheen kanssa vietettävä kotijuhla.

Vanhaksipiiaksi Kyöpelinvuorelle?

"Kun auringon paisteella sataa,
silloin vanhatpiiat kylpevät Kyöpelissä"
-Wanha sanonta-

Useimmille Kyöpelinvuori on saduista, folkloresta ja myyteistä tuttu paikka jonne noidat ja trullit lensivät pääsiäisyönä taikavoiteen voimalla viettämään sapattia. Vuorellaan harvahampaiset takkutukat sitten keittelivät taikajuomia mustissa padoissa, söivät kärpässienikeittoa ja lietsoivat rajuilmoja väkevillä loitsuilla. Mustat kissat kuuluivat tottakai asiaan uskollisina seuralaisina. Folkloretotuudesta moiset satukirjakuvitelmat kuitenkin ovat aika kaukana..

Kyöpelinvuorella on toki pelottava nimi. Sanana kyöpeli juontuu vanhasuomalaisesta, levotonta/kolistelevaa kummitusta/räyhähenkeä tarkoittavasta sanasta "Kööpeli" (paikkakunnittain myös "Köpeli", "Köppeli" tai "Kömpeli"). Kyöpeli kertoo surullisesta kohtalosta, olihan se kummitus joka jäi kummittelemaan jos se oli eläessään tehnyt rikoksia, teloitettu, tai muuten kokenut väkivaltaisen kuoleman. Vapaasti käännettynä Kyöpelinvuori tarkoittaa siis kummituksenvuorta.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kolistelevan ja meuhkaavan Kööpelin moninaisista murreasuista juontuu myös mämmikouraisista taipumuksista kertova jokapäiväinen termi "Kömpelys", eli kömpelö :)

Kansan käsitykset (folklore) Kyöpelinvuoresta vaihtelevat, mutta kaikkein vähiten se on koskaan ollut minkään sortin noitien kokoontumispaikka. Kyöpelinvuori oli eräänlainen paratiisi/onnela, jonne varsinkin kirkon piirissä uskottiin hurskaiden neitsyiden pääsevän. Kansan keskuudessa Kyöpeli oli paikka jonne kunnialliset vanhatpiiat pääsivät viettämään vanhuudenpäiviään jos eivät miestä eläessään löytäneet. Uskomus on kotiutunut meille Ruotsista, mutta myös venäläisillä on samansuuntaista folklorea.
Ennen vanhaan naimaton, Etelä-suomalainen tyttö joutui vanhanpiian kirjoihin jo 25-vuotiaana, pohjoisempana ikäraja saattoi olla 30-, ja jopa 40-vuotta, ainakin jos asiaa katsoo nykypäivän vinkkelistä, jolloin naimisiinmenoikäkin on korkeampi mikäli avioon edes päätetään astua.
Ainakin yksi määritelmä kertoo 27-vuotiaan naimattoman tytön (ja pojankin) joutuvan Kyöpelin ensimmäiselle portaalle, ja alkoi jo olla kiire naimisiin. Kyöpeli siis odottaa molempia sukupuolia. Kyöpelinvuorella vanhatpiiat sitten paistoivat pannukakkuja ja kehräsivät lankaa siinä missä vanhatpojat kutoivat verkkoja. Kerrottiin myös että vanhatpojat vetäisivät kelkalla vanhatpiiat kyöpeliin, toisen tarinan mukaan juuri vanhatpiiat olisivat vetojuhtina.
 
Puulasta konttiin

Kyöpelinvuori kuitenkin kuvataan aina vuoreksi; Korkeaksi, vaikeapääsyiseksi vuoreksi. Kipuamista vaikeuttivat lasiset, jäiset, tai lasisen sileät/liukkaat seinämät joita eivät sukupuolisiin nautintoihin langenneet kyenneet nousemaan. Mahdollisia, tulevia vanhojapiikoja saatettiinkin uhkailla "Kyöpelin taakalla", sillä nousu oli vaikea, etenkin jos ei ollut siveä, ja seinämää piti nousta suolakontti tai hiekkasäkki selässä. Joidenkin lähteiden mukaan kipuajalla piti olla pata selässä ja jalassa tuohivirsut. Virsuissa kulkevia vanhojapiikoja kiusoiteltiinkin paikoin huutelemalla: "Missäs on patas?".
Erään tarinan mukaan itse Paholainen kolmen mustan härän avulla vetäisi uhrit ylös pystysuoraa seinämää kyöpeliin, jolloin käsitys "paratiisista" saattaa vääristyä, tai sitten pirulla näin peloteltiin pois kaikki vähemmän hurskaat tai jo neitsyytensä menettäneet. Vuorenkuvetta hinattavat istuivat tarinassa kissannahkaisilla tyynyillä, tuohisormus peukalossa ja puinen lasta kainalossa. Lastalla käännettiin sitten vuorella paistettavia pannukakkuja.

Kyöpeliin joutuminen on siis ollut sekä rangaistus kelpaamattomuudesta, että palkinto siveydestä. Jopa miesten kanssa eläneiltä sanottiin evättävän pääsy kyöpeliin. Miten asian laita olisikaan nykyisin, kun avioliitto on vapaavalintaisempi, ja susiparit entisaikoja yleisempiä?
Tällaisista "langenneista" sanottiin: "Ettei tuo kelvannut Kyöpeliin", tai naurettiin: "Oliko liukkaat raput?"
Voidaankin miettiä hinkuiko kansa naimisiin Kyöpelin pelossa, vai jäätiinkö naimattomiksi tieten tahtoen jotta tuonpuoleisessa saavutettaisiin utopia?
Mikäli vanhapiika kuitenkin sattui pääsemään naimisiin, hänen sanottiin palanneen Kyöpelistä, tai Kyöpelin eteisestä. Näin sanottiin myös vanhimmalle sisarukselle jos nuoremmaiset olivat päässeet naimisiin ennen häntä.

Liikapäivä?

Karkauspäivää vietettiin ennen vanhaan 24. Helmikuuta, mutta vakiintui myöhemmässä vaiheessa vuoden ylimääräiselle päivälle; 29. Helmikuuta. Karkausvuosi toistuu joka neljäs vuosi. Nyt, 2012 on Karkausvuosi, ja seuraavan kerran se osuu vuoteen 2016.
Suomalaisessa folkloressa Karkauspäivä onkin tunnettu mm. "Vanhojenpiikojen päivänä", jolloin nainenkin saattoi kosia haluttua miestä jos ei tämä itse ymmärtänyt tehdä aloitetta. Mikäli kosijanainen sai pakit, kuului hyviin tapoihin että pakit antanut mies sitten osti naiselle hamekankaan. Kenties kosinnan odotettiin vastaisuudessa onnistuvan paremmin uudella, kauniilla hameella, tai sitten uuden hameen uskottiin houkuttelevan kosijoita. Karkauspäivä siis tavallaan toi toivoa kaikille kyöpeliä pelkääville.
Mikäli se oma ylkä on kuitenkin jo löytynyt, voi sitten Karkauspäivänä paistaa sille vaikka niitä pannukakkuja ;)

Painukoot Hiiteen

Tiivistettynä voitaisiin siis päätellä, että alkuperäiselle Kyöpelinvuorelle noidilla ei ollut mitään asiaa. Eikä kenelle muullekaan sen puoleen, ainakaan jos ei omistanut virsuja ja puulastaa ;)
Pohjoismaisissa tarinoissa mainitaan noitien kokoontumipaikaksi Blåkulla -niminen paikka. Blåkullan nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna "Sinistä kukkulaa", jonne noitavainojen aikaiset lapsitodistajat kertoivat noitien lentävän Saatanan pitoihin irstailemaan. Blåkullan ajateltiin olevan luoto, saari tai kaukainen maa jossain Baltian tai Öölannin liepeillä. Tämä Blåkulla on sitten virheellisesti kääntynyt suomalaisten suussa Kyöpelinvuoreksi
Myönnettäköön että padan ja Vanhan Vihtahousun esiintyminen suomalaisissa tarinoissa on on ollut omiaan vaikuttamaan myytin syntyyn juuri Kyöpelistä noitien paikkana.

Missäs noidat sitten kokoontuvat jos eivät Kyöpelinvuorella? Vaustaukseksi sanottakoon että: Muualla. Suomalaisessa folkloressa noitien kokouspaikkana on palvellut mm. Hiisi, alisenväen, vuorenpeikkojen ja hiisien (usein maanalainen) valtakunta jossakinpäin metsänpeittoa.
Suomalaisittain Kyöpelinvuorta tunnetuimpia ja perinteikkäimpiä pakanapaikkoja ja alttareita ovat kuitenkin olleet erilaiset kuppi- ja seitakivet sekä uhrilehdot, jotka eivät kuitenkaan olleet niinkään noitien kokouspaikkoja, vaan luonnonpyhättöjä joissa palvottiin ja kunnioitettiin muinaisia jumalia, mutta kristinuskon saadessa jalansijaa monet näistä lehdoista hakattiin hellapuiksi.

Jokaisella noitapiirillä ja -ryhmällä on tietysti nykyisinkin jokin oma, salainen tapaamispaikkansa joko luonnonhelmassa tai sisätiloissa. Myös historia tuntee noitaryhmiä jotka ovat suosineet tapailua tietynlaisessa "voimapaikassa" kuten tienristeyksissä, luodoilla, kallioilla, tai korkeilla luonnonpaikoilla, joita tästä syystä on sitten seurannut virheellinen "Kyöpelinvuori" nimitys.
Myös nykyisissä noitapiireissä jäsenten keskuudessa voidaan vitsikkäästi viitata tulevaan kokoontumiseen sanomalla "mennään Kyöpelinvuorelle".

Onkos oikeita Kyöpelinvuoria?

No onhan niitä ympäri Suomenmaata. Tavallaan. Kyöpelinvuorta on käytetty paikannimenä mm. Savossa (Mäntyharju ja Suonenjoki), Hämeessä (Hattula ja Hauho), Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.
"Varsinaisia" Kyöpelinvuoria löytyy kumma kyllä useammin seuduilta, joilla ei tunnettu paljoakaan tarinoita lentävistä noita-akoista. Yksi tunnetuimmista lienee Pohjanmaan Isokyrössä sijaitseva Kuivilanvuori.
Noitien Kyöpelinvuorina on tunnettu mm. seuraavia paikkoja: Arpaharju (Rautalampi), Kalpankirkko (Lieksa), Konkonkallio (Punkalaidun), Perkausperän Kyöpelinvuori (Kivijärvi), Tuohisvuori (Viitasaari), ja Simpsiönvuori (Lapua).
Onhan niitä enemmänkin, mutta nämä vaan muutamia mainitakseni ;)

Vuosiympyrä

Ajattelin kirjoittaa jotain vuodesta pähkinänkuoressa, sillä kuten useimpien väestö- ja uskontoryhmien vuoteen, myös noidan vuoteen sisältyy erilaisia juhlapäiviä, eli vuotuisjuhlia, jolloin voimme hetkeksi hiljentyä ja tarkastella hallitsevaa vuodenaikaa kiireidemme keskellä. Tällaisia vuotuisjuhlia kutsutaan monissa noitaryhmissä sapateiksi.
Lisäksi monet rituaalista magiaa harjoittavat uusnoitaryhmät ja covenit viettävät wiccan tavoin vuoden aikana täydenkuunjuhlaa joka myös Esbatina tunnetaan.
Täysikuu kumottaa vuodessa n.12 kertaa, vaikka joskus kuukausi voi sisältää kaksi täysikuuta. Tällaista kuukautta pidetään harvinaislaatuisen luonteensa vuoksi maagisesti hyvin voimakkaana, ja tunnetaankin mm. englanninkielisissä maissa nimellä "Blue Moon" (="sininen kuu"), joka vertauskuvallisesti puheessa tarkoittaa jotain todella harvinaista ("Once in a Blue Moon" = "Joskus, todella harvoin").

(Suomalainen vuosiympyrä näyttää suurinpiirtein tällaiselta)

Seisaukset ja Tasaukset

Esittely lienee syytä aloittaa näin suomalaisittain näistä tärkeimmistä ja tunnetuimmista sapateista, eli seisaus- ja tasauspäivistä, ovathan ne wanhan linjan- ja perinnenoidille oikeastaan ne vuoden isoimmat juhlat (Kekriä ehkä lukuunottamatta). Tasaus-, ja Seisauspäivät tunnetaan myös kalenteririitteinä. Kirkko yritti saapuessaan kitkeä nämä wanhat pakanajuhlat ihmisten mielistä antamalla niille uudet nimet sekä oman kalenterinsa mukaiset päivämäärät. Nykyihminen tuntee ne nimillä Pääsiäinen, Juhannus, Elonkorjuujuhla ja Joulu.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että huolimatta tasauspäivän virallisesta kalenteripäivämäärästä, Wiccan kalenterissa neljä välisapattia muodostavilla Tasaus- ja seisauspäivillä on kaikilla kiinteä päivämäärä. Yleensä wiccat juhlivat niitä k.o. kuukauden 21 päivä, tietenkin vähän ryhmästä tai harjoittajasta riippuen.
Tasaus- ja seisauspäivien päivämäärät kuitenkin vaihtelevat kulloisenkin kalenterivuoden mukaan.
(Suluissa nimi jota wiccat käyttävät):

1-Kevätpäivän Tasaus (Ostara) 19-21.3 -Fem. Ilma
2-Kesäpäivän Seisaus (Litha) 20-22.6 -Fem. Tuli
3-Syyspäivän Tasaus (Mabon), 22-23.9 -Mask. Vesi
4-Talvipäivän Seisaus (Yule) 21-22.12 -Mask. Maa

Hyvä pitää mielessä, että Seisaus- ja Tasauspäivien tarkat ajankohdat vaihtelevat vähän riippuen siitä missä päin maailmaa niitä vietät ;)
Vuoden tasaukset ja seisaukset edustavat vuodenaikojen kiertoa ja k.o. vuodenajan ydinolemusta:

Talvi (Joulukuu, Tammikuu, Helmikuu)
Kevät (Maaliskuu, Huhtikuu, Toukokuu)
Kesä (Kesäkuu, Heinäkuu, Elokuu)
Syksy (Syyskuu, Lokakuu, Marraskuu)

Juhliin sisältyy siis myös valon ja pimeyden kierto maapallon matkatessa radallaan, ja ne ovat siis vuodenaikojen juhlia. Siksi Seisaus- ja Tasauspäivät ovat tärkeitä ja tavallaan pääsapatteja meillä Suomessa.
Kuten vuoden isot sapatit, myös nämä ovat jakautuneet feminiinisiin ja maskuliinisiin päiviin. Vuodenaikaa edustavissa välisapateissa myös elementit ovat selkeimmin edustettuina.


(Wiccojen,  ja useimpien nykynoitien vuosiympyrä. Lähde: Wikipedia)

Nykynoitien Sapattipäivät

Neljä sapattia, joita siis mainitaan suurimmiksi juhliksi, tunnetaan pakanallisessa vuosiympyrässä pääsapatteina. Nykynoidan ja wiccan standardivuosi sisältää siis kahdeksan sapattia, joista neljä on isompaa, eli Pääsapattia, ja neljä pienempää; eli Välisapattia, jotka käsittävät juuri mainitut Tasaus- ja Seisausjuhlat. Pääsapatit ovat:

Imbolc (2.Helmikuuta)
Beltane (1.Toukokuuta)
Lugnasadh (1.Elokuuta)
Samhain (1.Marraskuuta)

Jostain syystä Imbolcia ei juhlita kuun ensimmäisenä päivänä kuten muita, vaan samana päivänä kuin kirkko juhlii Kynttilänpäivää. Pääsapatit symboloivat feminiinisen ja maskuliinisen, elämän ja kuoleman energian kiertoa vuodenaikojen vaihdellessa (kuten Wiccoilla jumalattaren symbolista raskautta ja kuolemaa). Pääsapatit ovat nykyisin jumalkeskeisimpiä juhlia, ja eniten lähinnä juuri modernin linjan noitien ja luonnonuskovien keskuudessa juhlittuja. Neljä sapattia ovat suomessa pääasiassa wiccaliikkeen esiinnostamia jumalten juhlia, ja peräisin kelttiläisestä kalenterista, eivätkä useimmat perinnenoidat vietä niitä lainkaan, Vappua ehkä lukuunottamatta. Suomalaisittain monia pääsapattiperinteitä voi lisäksi olla vaikea sisäistää, sillä vuodenajat ja niiden vaihtuminen on meilläpäin huomattavasti erilaisempaa kuin esimerkiksi Britanniassa.

Wanhat Sapatit

Suomalaisittain nähtynä moni noista Klttisapateista voi vaikuttaa vieraammalta, vaikka suomalainen pakanaperinne tuntee samankaltaisia juhlia joita on vietetty melko samoihin aikoihin näiden vieraiden kulttuurien juhlien kanssa, kuten myöhäissyksyn Kekri. Ketään yksittäistä jumaluutta ei kuitenkaan kohotettu erikseen jalustalle, koska luonto olentoineen oli jumala; kokonaisuus. Isommissa sapateissa voidaankin toki nähdä myös luonnon kiertoa mukailevia tapahtumia: Luonnon herääminen ja kasvu (Vappu), Luonnon hedelmällisyyden huippu (Uutisleivän päivä), Talveen ja kuolemaan vaipumista (Marras) ja Talvesta herääminen ja kevään kuulostelu (Kynttilöiden päivä).
Lisäksi suomalaisessa vuotuisperinteessä muistettavat jumalat vaihtelivat enemmänkin kyseisen juhlan kohdalle osuvien vuotuistapahtumien, kuin varsinaisen juhlan mukaan. Esim. kylvön ja sadonkorjuun aikana muistettiin pellon, viljan ja kasvun jumaluuksia, metsästystettäessä metsän ja riistan jumaluuksia, kalastettaessa veden ja pyyntionnen, jne.

Suomeen useimmat näistä "uusista" juhlista saapuivat kirkon käännytystyön mukana, jolloin niille oli jo annettu kristillinen merkitys. Suomalaisittain tunnetuimpia näistä ovat olleet Beltanea vastaava Vappu ja Imbolcin korvannut Kynttilän päivä.
Nämä vuoden suurimmat sapatit osuvat yleensä kuukausien ensimmäisille päiville, mutta ryhmittäin niiden viettopäivät voivat vaihdella ensimmäisen päivän aattoyön ja kuukauden kolmannen päivän välillä. Koska muinainen vuosi on taittunut viimeisen sadonkorjuun myötä, lasketaan viimeisen sadonkorjuun juhla myös ensimmäiseksi sapatiksi.
Suomalaiset pääsapatit sijoittuvat tasaisesti n.kolmen kuukauden välein, ja ovat seuraavat:

1-Kekri, 1.11. - Maskuliininen.
2-Kynttilöiden päivä,1.2. -Feminiininen.
3-Hela/Vappu, 1.5. -Feminiininen.
4-Uutisleivän päivä, 1.8. -Maskuliininen

Pääsapatit jakautuvat siis pimeän ja valoisan ajan mukaan puoliksi, feminiinisiin ja maskuliinisiin päiviin.
Muiden pohjoismaiden tapaan myös Suomessa on ollut tapana juhlia suuria juhlia niiden aattona (kuten Joulu ja Juhannus, nykyisin myös Halloween). Tapa kenties juontaa juurensa juuri wanhoihin pakanajuhliin, kuten kirkkojuhlia usein edeltäviin Tasaus-, ja Seisauspäiviin, jotka jäivät kirkkojuhlien jalkoihin, mutta joita silti haluttiin perinteisesti juhlia. Tämä on kenties osaltaan vaikuttanut esim. joulun edistämiseen, että Joulupäivän (25.12) sijaan juhlimme jo päivää ennen, koska Talvipäivä meni vähän ohi suun. Tämä voi tehdä monista noidan juhlista monipäiväisiä kuten olen maininnutkin aikaisemmissa sapattipostauksissani. Monet vuotuisjuhlat ovat siis kuitenkin suomalaisittainkin tuttuja, viralliseen kalenteriin vakiintuneita juhlia (kuten vappu, juhannus, joulu..).

"Ilos ellää pittää vaikka päivä vähemmän"
-Wanha Sanonta-

Folklore mainitsee juhlien aattoyöt eräänlaiseksi rajatilaksi; maagisesti voimakkaiksi ajankohdiksi, jolloin on ollut tapana tehdä taikoja (joulutaikoja, juhannustaikoja, jne.). Vuotuisjuhlataiat eivät oikeastaan ole perustaikoja kummempia, vaan ihan tavallisia, perinteisiä tai talokeskeisiä juttuja vähän tilanteeseen sopien. Siinä missä Kekrinä kuulosteltiin enteitä, Vapun alla nostettiin hedelmällisyyttä, ja Juhannuksena lemmentaikoja tehtiin enemmän kuin jouluna, jolloin lähinnä keskityttiin vaurauteen. Muistakaa, että tavan kansa ei tehnyt taikoja joka päivä, ja ihmismieltä alati kiehtovat vauraus, rakkaus, kuolema ja tulevaisuuden tulkinta olivat hyvin keskeisiä joka juhlassa tavalla tai toisella. Suurimpia juhlapäiviä pidettiin siis sopivina myös salattujen asioiden tarkasteluun. Jokaisella meistä on varmaan omia, tiettyihin juhliin liittyviä perinteitä? No, juhlataiat ovat samanlaisia vuotuistapoja, parhaimmillaan siis hyvin henkilökohtaisia.
Voidaan ajatella, että aattoyö oli perinteisesti magian harjoittamisen aikaa, ja päivä itsessään hiljentymiselle ja rituaalityöskentelylle otollinen.

Vuodenkierron noudattaminen on tärkeää, sillä se pitää noidan yhteydessä luontoon ja virtaavaan energiaan. Perinnenoitana minun on ollut vaikea sisäistää wiccatapoja, saati että minun tarvitsisi, mutta voin silti juhlia sapatteja yhdistämällä sopivasti vanhaa ja uutta kansanperinnettä.

Jokainen juhlistaa juhlia tavallaan, vaikka vakiosymboliikka onkin olemassa. Esimerkiksi kesäisissä juhlissa näkyy harvoin kuivakukkia. Ryhmissä juhlitut sapatit nyt ovat väistämättä juhlavampia ja rituaalinomaisempia kuin vaikkapa yksityishenkilönä vietetty harras hetki. Sapattijuhlan ei tarvitse olla mikään rietas bakkanaali (jösses), pääasia kunhan juhlistat sitä jotenkin juhlavasti. Itselläni (tai tuskin kenelläkään) ei koskaan ole niin kiire tai niin kipeä olo, ettei kaikesta huolimatta saa kaivettua esiin edes muutamaa minuuttia, että voin rauhassa hiljentyä hetken, ja mahdollisesti suorittaa jonkin pienen, sapattipäivän teemaan sopivan rituaalin, ja esim. kiittää henkiolentoja, tonttuja tai jumalia. Muutoin omiin juhlaperinteisiin kuuluvat mm. alttarin koristelu, ruoanlaitto ja leivonta.

Maagisia päiviä ja iloisia juhlia kaikille lukijoilleni :)

Kynttilöiden päivä

Monille Kynttilänpäivä on vain jokin tunnettu kirkkojuhla. Suomalaisesta Kynttilänpäivästä onkin vaikea löytää minkäänlaisia pakanajuuria, vaikka Helmikuun 1-2 päivää onkin kautta aikain juhlistettu erilaisilla nimillä eri alueilla ja eri maissa. Tunnetuin lienee Gaelien Imbolc-juhla, jota myös Germaanit ja keltit ovat juhlineet. Muita nimiä tälle talven taitteen juhlalle ovat mm. Oimealg, Brigant, ja Candlemas. Myös nykyiset wiccat juhlivat Helmikuun 1. tai 2. päivänä (vähän ryhmästä riippuen) Imbolc-juhlaa, joka nimen lisäksi sisältää paljon lainauksia muinaisesta, Germaanisesta Imbolcista. Jotkut wiccat juhlistavat Imbolcina myös Brigit-neitoa (lue eteenpäin).
Kristittyjen käännytystyön puitteissa näillekin wanhoille pakanajuhlille kävi samoin kuin meidän suomalaisten vastaaville; Kirkko joko pyyhki ne kalenterista, tai, epäonnistuessaan kitkemisessään, omi ne itselleen.
Alun perin kirkko vietti Kynttilänpäivää (Candlemas) 14.2, mutta juhla siirrettiin keskiajalla korvaamaan vanha pakanajuhla, Brigantia, kun alunperin Loppiaisena vietetty Jeesuksen (kristittyjen vapahtaja) syntymäjuhla oli jo siirretty korvaamaan Yule, pakanajoulu.
Kuten siis muidenkin juhlien uudistuksen kanssa, wanhat perinteet seurasivat mukana, ja uusia kehittyi. Voidaan siis sanoa että tässä tapauksessa juhla pakanaperinteineen saapui Suomeen kirkon mukana.

Kynttilöiden päivä on siis suomalaisittain katsoen aikamoinen sekametelisoppa.
Tämä on päivä jolloin talven aika päättyy, ja kevään saapuminen alkaa. Syys- ja talvijakson jälkeen tämä onkin ensimmäinen feminiinisesti painottunut juhla, ja järjestyksessään toinen vuoden pääsapateista.

Brigit-neito

Muinaiset keltit juhlivat 1.2. Brigant- tai Brigantia-nimistä juhlaa neitojumalatar Brigidin kunniaksi. Juhlaan liittyi erilaisia tapoja ja perinteitä, kuten oljista ja tähkistä sidottujen maissinukkien tekeminen. Nuket aseteltiin valkeiden kukkasten päälle koreihin, ja lapset sitten kantoivat niitä ovelta ovelle. Joka talosta annettiin nukelle lahjoja koriin, ja myöhemmin illalla, suuressa juhlassa kylän vanhat naiset valmistivat vielä maissista erityiset taikasauvat nukeille.
Sitten korit lahjoineen, nukkeineen, ja sauvoineen poltettiin juhlavissa menoissa, ja jälkeenpäin tuhkasta kaiveltiin jäänteitä nukkien taikasauvoista. Mikäli niitä löytyi, pidettiin sitä erityisen hyvänä enteenä.

Brigitin ristejä sekä piirrettiin, että valmistettiin oksista ja ripustettiin oviin ja ikkunoihin tuomaan hyvää onnea ja karkottamaan pahaa. Mikäli sinulla ei ole tai et osaa tehdä Brigidin ristiä, muukin risti (+), suojeleva ja karkottava symboli, käy hyvin.
Kristitty kirkko muutti Brigit-jumalattaren Kildaren Brigit -nimiseksi pyhimykseksi, jonka mukaan katolinen kirkko viettää nykyäänkin Brigidin päivää 1.2.
Brigidin ristejä saatetaan käyttää nykyäänkin kristittyjen keskuudessa, mutta pääasiassa se on korvautunut heidän omalla symbolillaan (risti jossa on pidennetty alasakara; kädensija).
 
(Brigidin Risti, kuva: Wikipedia)

 Imbolc ja Oimelc

Druidijuhla Imbolc puolestaan oli imettävien lampaiden juhlistamisen aikaa, hedelmällisyyden ja runsaan viljavuoden takaava juhla, jonka gaelinkielinen nimi "Oimelc" tarkoitti suunnilleen "maidossa uitettua". Tänä päivänä juhlittiin ensimmäisiä, pitkän talven jälkeen poikivia karjaeläimiä, pääasiassa lampaita ja kuttuja. Jumalillekin uhrattiin pääasiassa maitoa.

Joillakin alueilla vahvin Imbolcin symboli on ollut aura. Naamiaispukuihin sonnustautuneet lapset vetivät koristeltua auraa talosta taloon, pyytäen ruoka-, juoma-, tai rahalahjoja. Mikäli talonväki kieltäytyi lahjomasta kerjäläisiä, lapset kynsivät koristetulla aurallaan heidän puutarhansa tai pihansa pilalle.
Auran koristelu ei aina ollut lasten juhla, vaan myös aikuiset kunnioittivat auraa, ja saattoivat jopa kastaa sen viskillä. Auran tuntumaan jätettiin leipää ja juustoa, uhriksi luonnonhengille.
Kaikenlainen kukkien ja kasvien leikkaus, kerääminen ja taitto oli tämän juhlan aikana tabu.

Vuotuinen kynttilänpolttoperinne juontaa juurensa myös (yllätys yllätys) näihin kelttijuhliin, jolloin poltettiin myös kokkoja sekä paikallisia jätkänkynttilöitä.
Kynttilät symboloivat suojelusta, karkotusta, ohjausta ja valoa pimeyteen, myös meille pohjolan asukkaille, eikä niitä siis oikein voitu uskonpuhdistuksessa poistaakaan. Ne vain liitettiin jumalaiseen valoon joka oli koittava pakanoille, ja näin myös kynttilöiden poltto yhdistettiin kirkkojuhlaan.

Wanha ja uusi kynttilänpäivä

Kirkollisesti tämä juhla tunnetaan vain "Kynttilän Päivänä", sillä meillä suomessa ei tiettävästi ole sille vastinetta wanhassa "pakanakalenterissa", vaan tämä alkujaan pakanoiden juhlistama juhla rantautui Suomeen kirkon mukana. Tehdäkseni itse eroa kirkon ja noitien juhliin, kutsun Helmikuun ensimmäistä nimellä Kynttilöiden päivä. Se sisältää mielestäni hyvin juhlan sanoman; kevään valon houkuttelun.

Kirkon Suomeen rantauttamalle Kynttilänpäivälle, eli kansanomaisemmin "Kynttelille" näppärät suomalaiset tietysti kehittivät jotain omia perinteitä, kuten säiden ennustelun ("Runsas lumi kynttelinä tietää hyvää viljavuotta, ja Kynttelin pakkanen lämmintä kesää"), kynttilöiden valaminen ja polttaminen, ja erilaiset liharuoat. Kynttelinä ruokaan käytettävä liha ei kuitenkaan ollut Kekrinä  ja Jouluna käytettäviä "parhaita paloja", vaan päitä, kieliä ja sorkkia. Tunnetuimpia kynttelin liharuokia olivatkin keitetyt/hyytelöidyt lehmän- lampaan- tai siansorkat, Sianpäästä ja naudasta keitetty lihahyytelö, Sianpäästä keitetty pata ja -keitto, sekä erityinen, rasvaliemeen (siansilavaan tai lampaanrasvaan) keitetty ohrapuuro, eli Kynttelipuuro. Etenkin siansorkkien syöminen Kynttelinä piti talon vauraana ja terveenä.

-Karjalle syötettiin vahvistukseksi Kekrinä leivottuja kakkaroita ja Kekrileivän paloja, jotka varta vasten otettiin talteen Kynttilänpäivää varten.
-Ruokaillessa ei saanut nuoleskella sormiaan, tai tuli kihtiä tai syyliä.
-Kaikki joulunjälkeiset riennot ja kotityöt piti hoitaa ennen Kyntteliä, tai oli laiska ja sairaalloinen koko vuoden.
-Kotityöt olivat Kynttelinä, kuten muinakin juhlina pannassa. Kehrätä eikä kirnuta ei saanut, tai eläimet sairastuivat, tai joutuivat petojen kynsiin kesällä.
-Myöskään vaatteita ei saanut ommella eikä sukkia paikata. Nämä piti hoitaa ennen Kyntteliä.
-Toisaalta, ainakin lampaita suojeltiin sairastumisilta kehräämällä lampaat, ja sirottelemalla uunin tuhkaa niiden selkään. Aina parempi jos tuhka oli saunan uunista.

Suomalainen Kyntteli poikkeaa siis paljon Keski-Euroopan ja Britannian vastaavasta, sillä maissia ei suomessa juhlan saapumisen aikoihin juuri tunnettu, eivätkä näillä leveysasteilla kukat ole juuri ennenkään Helmikuussa kukkineet.

Maaginen Kynttilöiden Päivä

Miten tätä sapattia sitten voi juhlia suomalaisittain pakanana tai noitana? Niinkuin muitakin sapatteja: Kunnioittamalla juuriasi, perinteitä ja jumaliasi, mikäli sinulla sellaisia on. Sydämen totuushan se ratkaisee. Muistele vaikka käännytettyjä esivanhempiasi, kuinka he juhlivat vanhoja juhliaan virallistettuina kristittyinä, ja millainen elanto on Helmikuussa ollut.
Todistettavasti tällä juhlalla on monia, erilaisia perinteitä, ja päivän vietolla on voimakkaat pakanajuuret. Jos et ole wicca, ei sinun kuitenkaan tarvitse ajatella muiden kulttuurien, saati muiden uskontojen juhlia viettääksesi Kyntteliä.
Minulle on ollut luontevinta pitää tätä vain Kynttilöiden ja valon päivänä, jota vietän 1.2.
Tervehdin kevään henkiä kynttilöin; valolla joka symboloi aurinkoa ja jonka uskotaan rohkaisevan kevään saapumista. Vietän myös hartaan hetkeni, laitan jotain perinteikkään oloista ruokaa, ja ehkä luen aiheeseen mielestäni sopivia loitsuja tai teen taikoja. Mikäli mahdollista, vien maitouhrin metsänhengille. Monta kertaa juhla syntyy, jos vain kuuntelet sisintäsi, ja mahdollisia jumaliasi, ja koet tekeväsi oikein.

Omaan juhlapöytään kuuluu yleensä maissikeitto, sämpylöitä ja jokin suolainen leivos, kuten piirakka.
Päivän ruoat ovat pääosin vaatimattoman oloisia, mutta rasvaisen täyttäviä. Maito, kananmunat, vilja, ja eläinrasvat, kuten laardi ja voi ovat pääosissa, mutta päivän voi nöyränä viettää vaikka maitopaastossa jos joulu näkyy yhä vyötäröllä tai kohonnut kolesteroli hirvittää.
Juhlajuomiksi sopivat maito, piimä, sima, kesän ja syksyn sadosta säilötty mehu, hunajaviini, olut, tai vaikka kotikalja.

Yhteenvetona päivään liittyvät siis Kevään saapuminen, valo, hedelmällisyys, uusiutuminen, ja vanhasta luopuminen.
Päivän symbolismiin kuuluvat mm. valkoiset kukat, kynttilät, maissi, leipäkori, leivonta, aurinko, tuli, Brigidin ristit, ja ristit yleensäkin.
Päivän yrteiksi ja mausteiksi sopivat vanilja, basilika, mustapippuri, laakerinlehti, timjami, valkosipuli ja sipuli, sekä erilaiset siemenet, kuten unikon-, kurpitsan- , pinjan-, ja auringonkukan siemenet.
Kynttilöinä käytän sekalaisia tai sitten yksinkertaisia, raikkaan talvisia sävyjä, kuten valkeaa, lämmintä keltaista, vaaleanruskeaa, vaaleansinistä ja liilaa.
Suitsukkeiksi kannattaa kokeilla esim. Mäntyä, kanelia, vaniljaa, mirhaa, myskiä, ambraa, ja aina mainiota santelipuuta.

Tapoja juhlistaa Kynttilöiden päivää:

-Sytytä pimeän tullen kynttilämeri asuntoosi näyttämään suuntaa kevään valon hengille.
-Siunaa vuoden rituaalikynttilät
-Sytytä joka huoneeseen ruskea kynttilä poistamaan pahaa ja negatiivista energiaa.
-Aika aloittaa tulevan puutarhan suunnittelu ajatustasolla. Mieti sopivia kasveja, ja tee alustava lista tulevista hankinnoista tai toivomuksista. Mitään ei tarvitse lyödä lukkoon.
-Kokeile kynttilämagiaa
-Suorita jokin kodinpuhdistus rituaali.
-Laita jotain keittoruokaa
-Paista lettuja
-Vie luontoon hieman voita ja maitouhri hengille tai jumalille.
-Ennen ateriaa on hyvä käydä ulkona vähän reippailemassa ja ihastelemassa maisemia niin ei ne kaloritkaan sitten hirvitä niin paljon ;)