silloin vanhatpiiat kylpevät Kyöpelissä"
-Wanha sanonta-
Useimmille Kyöpelinvuori on saduista, folkloresta ja myyteistä tuttu paikka jonne noidat ja trullit lensivät pääsiäisyönä taikavoiteen voimalla viettämään sapattia. Vuorellaan harvahampaiset takkutukat sitten keittelivät taikajuomia mustissa padoissa, söivät kärpässienikeittoa ja lietsoivat rajuilmoja väkevillä loitsuilla. Mustat kissat kuuluivat tottakai asiaan uskollisina seuralaisina. Folkloretotuudesta moiset satukirjakuvitelmat kuitenkin ovat aika kaukana..
Kyöpelinvuorella on toki pelottava nimi. Sanana kyöpeli juontuu vanhasuomalaisesta, levotonta/kolistelevaa kummitusta/räyhähenkeä tarkoittavasta sanasta "Kööpeli" (paikkakunnittain myös "Köpeli", "Köppeli" tai "Kömpeli"). Kyöpeli kertoo surullisesta kohtalosta, olihan se kummitus joka jäi kummittelemaan jos se oli eläessään tehnyt rikoksia, teloitettu, tai muuten kokenut väkivaltaisen kuoleman. Vapaasti käännettynä Kyöpelinvuori tarkoittaa siis kummituksenvuorta.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kolistelevan ja meuhkaavan Kööpelin moninaisista murreasuista juontuu myös mämmikouraisista taipumuksista kertova jokapäiväinen termi "Kömpelys", eli kömpelö :)
Kansan käsitykset (folklore) Kyöpelinvuoresta vaihtelevat, mutta kaikkein vähiten se on koskaan ollut minkään sortin noitien kokoontumispaikka. Kyöpelinvuori oli eräänlainen paratiisi/onnela, jonne varsinkin kirkon piirissä uskottiin hurskaiden neitsyiden pääsevän. Kansan keskuudessa Kyöpeli oli paikka jonne kunnialliset vanhatpiiat pääsivät viettämään vanhuudenpäiviään jos eivät miestä eläessään löytäneet. Uskomus on kotiutunut meille Ruotsista, mutta myös venäläisillä on samansuuntaista folklorea.
Ennen vanhaan naimaton, Etelä-suomalainen tyttö joutui vanhanpiian kirjoihin jo 25-vuotiaana, pohjoisempana ikäraja saattoi olla 30-, ja jopa 40-vuotta, ainakin jos asiaa katsoo nykypäivän vinkkelistä, jolloin naimisiinmenoikäkin on korkeampi mikäli avioon edes päätetään astua.
Ainakin yksi määritelmä kertoo 27-vuotiaan naimattoman tytön (ja pojankin) joutuvan Kyöpelin ensimmäiselle portaalle, ja alkoi jo olla kiire naimisiin. Kyöpeli siis odottaa molempia sukupuolia. Kyöpelinvuorella vanhatpiiat sitten paistoivat pannukakkuja ja kehräsivät lankaa siinä missä vanhatpojat kutoivat verkkoja. Kerrottiin myös että vanhatpojat vetäisivät kelkalla vanhatpiiat kyöpeliin, toisen tarinan mukaan juuri vanhatpiiat olisivat vetojuhtina.
Puulasta konttiin
Kyöpelinvuori kuitenkin kuvataan aina vuoreksi; Korkeaksi, vaikeapääsyiseksi vuoreksi. Kipuamista vaikeuttivat lasiset, jäiset, tai lasisen sileät/liukkaat seinämät joita eivät sukupuolisiin nautintoihin langenneet kyenneet nousemaan. Mahdollisia, tulevia vanhojapiikoja saatettiinkin uhkailla "Kyöpelin taakalla", sillä nousu oli vaikea, etenkin jos ei ollut siveä, ja seinämää piti nousta suolakontti tai hiekkasäkki selässä. Joidenkin lähteiden mukaan kipuajalla piti olla pata selässä ja jalassa tuohivirsut. Virsuissa kulkevia vanhojapiikoja kiusoiteltiinkin paikoin huutelemalla: "Missäs on patas?".
Erään tarinan mukaan itse Paholainen kolmen mustan härän avulla vetäisi uhrit ylös pystysuoraa seinämää kyöpeliin, jolloin käsitys "paratiisista" saattaa vääristyä, tai sitten pirulla näin peloteltiin pois kaikki vähemmän hurskaat tai jo neitsyytensä menettäneet. Vuorenkuvetta hinattavat istuivat tarinassa kissannahkaisilla tyynyillä, tuohisormus peukalossa ja puinen lasta kainalossa. Lastalla käännettiin sitten vuorella paistettavia pannukakkuja.
Kyöpeliin joutuminen on siis ollut sekä rangaistus kelpaamattomuudesta, että palkinto siveydestä. Jopa miesten kanssa eläneiltä sanottiin evättävän pääsy kyöpeliin. Miten asian laita olisikaan nykyisin, kun avioliitto on vapaavalintaisempi, ja susiparit entisaikoja yleisempiä?
Tällaisista "langenneista" sanottiin: "Ettei tuo kelvannut Kyöpeliin", tai naurettiin: "Oliko liukkaat raput?"
Voidaankin miettiä hinkuiko kansa naimisiin Kyöpelin pelossa, vai jäätiinkö naimattomiksi tieten tahtoen jotta tuonpuoleisessa saavutettaisiin utopia?
Mikäli vanhapiika kuitenkin sattui pääsemään naimisiin, hänen sanottiin palanneen Kyöpelistä, tai Kyöpelin eteisestä. Näin sanottiin myös vanhimmalle sisarukselle jos nuoremmaiset olivat päässeet naimisiin ennen häntä.
Liikapäivä?
Karkauspäivää vietettiin ennen vanhaan 24. Helmikuuta, mutta vakiintui myöhemmässä vaiheessa vuoden ylimääräiselle päivälle; 29. Helmikuuta. Karkausvuosi toistuu joka neljäs vuosi. Nyt, 2012 on Karkausvuosi, ja seuraavan kerran se osuu vuoteen 2016.
Suomalaisessa folkloressa Karkauspäivä onkin tunnettu mm. "Vanhojenpiikojen päivänä", jolloin nainenkin saattoi kosia haluttua miestä jos ei tämä itse ymmärtänyt tehdä aloitetta. Mikäli kosijanainen sai pakit, kuului hyviin tapoihin että pakit antanut mies sitten osti naiselle hamekankaan. Kenties kosinnan odotettiin vastaisuudessa onnistuvan paremmin uudella, kauniilla hameella, tai sitten uuden hameen uskottiin houkuttelevan kosijoita. Karkauspäivä siis tavallaan toi toivoa kaikille kyöpeliä pelkääville.
Mikäli se oma ylkä on kuitenkin jo löytynyt, voi sitten Karkauspäivänä paistaa sille vaikka niitä pannukakkuja ;)
Painukoot Hiiteen
Tiivistettynä voitaisiin siis päätellä, että alkuperäiselle Kyöpelinvuorelle noidilla ei ollut mitään asiaa. Eikä kenelle muullekaan sen puoleen, ainakaan jos ei omistanut virsuja ja puulastaa ;)
Pohjoismaisissa tarinoissa mainitaan noitien kokoontumipaikaksi Blåkulla -niminen paikka. Blåkullan nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna "Sinistä kukkulaa", jonne noitavainojen aikaiset lapsitodistajat kertoivat noitien lentävän Saatanan pitoihin irstailemaan. Blåkullan ajateltiin olevan luoto, saari tai kaukainen maa jossain Baltian tai Öölannin liepeillä. Tämä Blåkulla on sitten virheellisesti kääntynyt suomalaisten suussa Kyöpelinvuoreksi
Myönnettäköön että padan ja Vanhan Vihtahousun esiintyminen suomalaisissa tarinoissa on on ollut omiaan vaikuttamaan myytin syntyyn juuri Kyöpelistä noitien paikkana.
Missäs noidat sitten kokoontuvat jos eivät Kyöpelinvuorella? Vaustaukseksi sanottakoon että: Muualla. Suomalaisessa folkloressa noitien kokouspaikkana on palvellut mm. Hiisi, alisenväen, vuorenpeikkojen ja hiisien (usein maanalainen) valtakunta jossakinpäin metsänpeittoa.
Suomalaisittain Kyöpelinvuorta tunnetuimpia ja perinteikkäimpiä pakanapaikkoja ja alttareita ovat kuitenkin olleet erilaiset kuppi- ja seitakivet sekä uhrilehdot, jotka eivät kuitenkaan olleet niinkään noitien kokouspaikkoja, vaan luonnonpyhättöjä joissa palvottiin ja kunnioitettiin muinaisia jumalia, mutta kristinuskon saadessa jalansijaa monet näistä lehdoista hakattiin hellapuiksi.
Jokaisella noitapiirillä ja -ryhmällä on tietysti nykyisinkin jokin oma, salainen tapaamispaikkansa joko luonnonhelmassa tai sisätiloissa. Myös historia tuntee noitaryhmiä jotka ovat suosineet tapailua tietynlaisessa "voimapaikassa" kuten tienristeyksissä, luodoilla, kallioilla, tai korkeilla luonnonpaikoilla, joita tästä syystä on sitten seurannut virheellinen "Kyöpelinvuori" nimitys.
Myös nykyisissä noitapiireissä jäsenten keskuudessa voidaan vitsikkäästi viitata tulevaan kokoontumiseen sanomalla "mennään Kyöpelinvuorelle".
Onkos oikeita Kyöpelinvuoria?
No onhan niitä ympäri Suomenmaata. Tavallaan. Kyöpelinvuorta on käytetty paikannimenä mm. Savossa (Mäntyharju ja Suonenjoki), Hämeessä (Hattula ja Hauho), Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.
"Varsinaisia" Kyöpelinvuoria löytyy kumma kyllä useammin seuduilta, joilla ei tunnettu paljoakaan tarinoita lentävistä noita-akoista. Yksi tunnetuimmista lienee Pohjanmaan Isokyrössä sijaitseva Kuivilanvuori.
Noitien Kyöpelinvuorina on tunnettu mm. seuraavia paikkoja: Arpaharju (Rautalampi), Kalpankirkko (Lieksa), Konkonkallio (Punkalaidun), Perkausperän Kyöpelinvuori (Kivijärvi), Tuohisvuori (Viitasaari), ja Simpsiönvuori (Lapua).
Onhan niitä enemmänkin, mutta nämä vaan muutamia mainitakseni ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti