Lastentaikuutta ja Virpomaloruja

Höm höm.. minun piti alkujaan liittää tuohon trullien loitsuosioon pieni pätkä virvonnasta, mutta kerran tätä tekstiä taas tuntuu riittävän, niin erittelen tämän omaksi postauksekseen.

Niin, virpominen lienee yksi Pääsiäisen tunnetuimmista tavoista, ja samalla se kuuluisin "noitajuttu" joka tuosta keväisestä juhlasta tunnetaan. Muistan, kuinka kävin lapsena itsekin Palmusunnuntaina kavereiden kanssa virpomassa, ihan hyvällä menestyksellä. Yksinkertaisesti virpominen tarkoittaa sitä, että lapset keräävät pajunoksia (perinteisesti niitä kissaoksia), jotka sitten koristellaan värikkäin nauhoin, silkkipaperein ja höyhenin. Sitten lapset pukeutuvat pikku-noidiksi ja trulleiksi, ja kiertävät vitsojensa kanssa naapurustossa, jossa "virvotaan", eli heilutellaan sitä koristeltua pajunoksaa, eli "virpomavitsaa" kohteen kasvojen edessä, ja luetaan "loitsu" tuomaan hyvää onnea ja vaurautta. Palkakseen loitsustaan pikku noidat saavat joko rahaa tai herkkuja.
Iloiset virpojat on joskus myös samaistettu pahamaineisiin trulleihin, tai heistä puhutaan "pääsiäistrulleina", mutta muistuttaisin että mainitut trullit ovat ihan eri sakkia, eivätkä virpovat pikku noidat ole liikkellä vahingoittaakseen ketään. Mainittakoon myös, ettei tapa myöskään liity mitenkään Halloweenina harrastettavaan "Karkki vai Kepponen" -mörköleikkiin, vaikka muistuttaakin sitä.

Virpominen on alkujaan Karjalasta lähtöisin oleva lastentapa, joka on valtaosiltaan keskittynyt Palmusunnuntaihin (ainakin Etelä- ja Keski Suomessa). Palmusunnuntai puolestaan on kristilliseen kalenteriin kuuluva päivä, josta vitsoilla huiskinnan mainitaan saaneen alkunsa. Palmusunnuntai tunnetaankin Karjalan alueilla myös Virposunnuntaina. Kuitenkin hyvä muistaa, ettei Palmusunnuntai ole se "The Ainoa", oikea virvontapäivä, vaan alueittain pikku noidat liikkuvat myös Pitkäperjantaina, ja Pohjois-Suomessa, Etelä-, ja Keski-Pohjanmaalla sekä paikoin Oulun seudulla jopa Lankalauantaina. Virvontaperinteetkin muuttuvat ajan myötä, ja nykyään Palmusunnuntai on vakiintunut virvontapäiväksi myös useimmissa paikoissa, joissa ennen virvottiin Pitkäperjantaina.
Aikoinaan paikoin on tapana ollut myös, että ensin virvottiin, ja sitten viikon päästä, Lankalauantaina, kierrettiin palkanhaussa. Tapa antoi entisaikaan taloille hyvää aikaa valmistaa ja kerätä kasaan odottamatta paikalle putkahtaneille virpojille heidän ansaitsemansa palkka, kuten pikkusyötävää, kolikoita, tai käsityötarvikkeita, kuten pitsejä, lankoja tai rihmaa. Nykyisin virpojan palkka on lähinnä syötävä/karkki-, ja rahapohjaista. Myös monista virpomaloruista heijastuu tapa noutaa palkka myöhemmin.

Virpominen, kuten kaikki muukin joka voidaan jotenkin yhdistää noitiin, tuntuu jakavan ihmiset kahteen leiriin. Virpominen ja virpojat joko hyväksytään "herttaisena", tai "perinteisenä", tai sitten virpomista vastustetaan, ja perustellaan sen olevan "kerjäämistä" tai "Paholaisen kanssa pelehdintää". Itse näin "Virvontaveteraanina" voin sanoa, ettemme virvontaporukan kanssa ole koskaan kokeneet kerjäävämme. Ensiksikin; Rämmimme kohmeessa lumisessa (tai sohjoisessa) skutsissa pajunkissojen perässä, ja seisoimme jopa toistemme hartioilla saadaksemme parhaat oksat messiin. Toisekseen; Vietimme tuntikausia koristellen yhdessä keräämiämme oksia, suunnitellen virvontakierrosta ja -lorua, sekä hienoja noita-asuja, jotka me sitten vanhempiemme avustuksella toteutimme ennen H-hetkeämme. Kolmanneksi; Kiersimme jalkaisin (usein k.o. vuodenaikana) loskaisessa naapurustossa esittämässä ennalta ulkoa opeteltua virpomalorua oksat heiluen, ja yritimme olla välittämättä reitillemme osuneista, muutamista hapannaamoista.. Virvoimme yleensä läpi pari-kolme pihaa, riippui vähän siitä, monestako pihasta meitä virpojia oli mukana.

Valtaosa virpoessamme tapaamistamme ihmisistä olivat siis ihan asiallista väkeä, jotka ystävällisesti antoivat meidän virpoa, mutta jouduimme tietty kohtaamaan myös niitä yrmeitä ilonpilaajia, jotka halusivat suunnilleen tönäistä meidät portaat alas. Eli joo, kyllä jo yhden pihakierroksen jälkeen tuntui siltä että olemme tehneetkin jotain "palkkamme" eteen..
Ihmiset, jotka puolestaan pitävät virvontaa noituutena ja "paholaisen pelinä" ovat, yllätys yllätys, yleensä kristittyjä. Erikoista sinänsä, sillä ainakin Wikipedian mukaan virpominen olisi alkujaan kristitty tapa.

Virvottelen Vitsasella, Koettelen Palmunoksasella?

Virvonnan mainitaan siis olevan alkujaan wanha, ortodoksinen kirkkoperinne, joka liittyisi palmunoksien siunaamiseen kirkonmenoissa, ja Jeesuksen palmunlehvätervehdykseen; Kristin mytologian mukaan heidän jumalansa poika, Jeesus, ratsasti aasilla Nasaretin kaupunkiin, jossa ihmiset ottivat hänet avosylin vastaan; He laskivat kadulle vaatteita ja palmunlehviä, iloitsivat, ja heiluttivat palmunlehviä käsissään kuin viuhkoja. Tästä syystä päivä tunnetaan kristillisessä perinteessä Palmusunnuntaina, ja sitä vietetään Jeesuksen Nasaretin kaupunkiin saapumisen muistoksi. Eli tarinassa selitetään ainakin se "palmu" -nimike siinä Sunnuntaissa, mutta entäs paju sitten?

Kristin kirkoissa Palmusunnuntain jumalanpalveluksen runkona on tietysti käytetty mainittua kertomusta, ja etenkin ortodoksisissa kirkoissa seurakuntalaisia saatetaan huiskutella samoin palmunoksilla, kuin Jeesusta tarinassa. Täällä pohjoisen oloissa kirkkokansaa on palmujen sijaan kuitenkin huiskittu joko paperisilla palmunoksilla, tai erityisesti pyhitetyillä pajunoksilla. Tavan tarkoitus on siunata ja suojella ihmisiä pahalta. Palmunoksat palmunoksina vaikkei niitä Suomessa kasvakaan, mutta miksi paju? Tai siis, miksi se kevättalvinen, rankainen ja lehdetön, karu paju? Eivätkö vaikka ikivihreät kuusenoksat olisi, öhm.. lehvämäisempiä kuin keväisenpaljaat pajunoksat?

Tässä välissä on hyvä muistaa, että ennen wanhaan useimmissa kristityissä kodeissa oli myös tapana piiskata perheen lapset Pitkäperjantaina, eli ei ne lehdettömät pajunoksat enää vaikutakaan niin kaukaa haetuilta.. Oikeasti, ilman tuota selkäsaunaperinnettä on aika mahdotonta nähdä loogista yhteyttä Palmusunnuntain palmun ja pajun oksien välillä (paitsi joo, nuo alkukirjaimet). Pitkäperjantaisen piiskauksen oli tarkoitus alkujaan muistuttaa myös lapsia Jeesuksen kärsimyksistä, ja jopa kannustaa heitä käyttäytymään hyvin ennen piiskauspäivää. Sanottiin, että jos ette ole kiltisti, saatte "Pääsiäisporsaita". Pääsiäisporsaat on käännösvirhe ruotsinkielen sanasta "Påskris" eli "Pääsiäisvitsa", kun taas sika tai possu on ruotsiksi "Gris". Myös vitsoilla piiskattuja lapsia joskus surkuhupaisasti nimitettiin "Pääsiäisporsaiksi". Myöhemmin, virvontaperinteen yleistyttyä,  piiskauksella päästiin myös rankaisemaan lapsia, jos he olivat harjoittaneet noituutta (eli virpomista) Palmusunnuntaina. Mainittakoon, että myös näiden lapsenpiiskausvitsojen on mainittu symboloivan niitä Jeesuksen palmunoksia..
 
Sulle Vitsa, Mulle Esiintymispalkkio

En siis missän nimessä pidä kristittyjen palmunoksaesityksen osuutta syntyneesen virpomatapaan mitenkään tuulestatemmattuna, etenkin kun pitää mielessä että virpominen on lähtöjään juuri lasten tapa. Ajatelkaa nyt; Vanhemmat  raahaavat lapset kirkkoon, jossa on aikoinaan ollut lapsille paljon kaikenlaista prameutta ja arjesta poikkeavia erikoisuuksia katseltavaksi, ja myös ennen wanhaan lapset ovat keksineet paljon "omia" juttujaan seuraamalla aikuisten toimia sivusta. Ajatellaan vaikka Tiernapoikia; Juhla-aikana, jolloin ihmiset ovat anteliaimmillaan, lapset keksivät jonkin pienen esityksen ja saivat mahdollisuuden ansaita vähän taskurahaa. Tällaisia "lasten esityksiä" versoi etenkin köyhemmistä talouksista, joissa kaikki lisäraha oli tarpeen aikana, jolloin pienetkin lapset olivat omatoimisempia auttamaan perhettään kuin mitä nykyisin. Itse uskoisinkin (Huom, ei uskonnollinen viittaus vaikka lauseessa esiintyykin sana "usko") että virvontatapa on Tiernapoikaperinteen tavoin kehittynyt lasten keskuudessa olosuhteisiin sopivaksi tai niiden pakosta.

Kirkossakävijät saivat nimittäin myös kotiin vietäviksi näitä edellämainittuja, pyhitettyjä pajunoksia, joiden kanssa aikuiset sitten kotosalla kiersivät ulkorakennuksissa ja siunasivat kotieläimiä, hevosia ja karjaa, samalla tavoin virpoen kuin papin oli nähty tekevän seurakuntalaisilleen kirkossa. Lopuksi lapset sitten koristelivat nämä oksat ja lähtivät virpomaan niillä hyvää onnea naapurustoon. Nyt on myös hyvä muistaa, että aikana jolloin kirkko valvoi ja suojeli kansalaisten vakaumuksia pakanuuksilta valtion taustatuella, oli jopa lastenkulttuuri hyväksyttävämpää jos se pystyttiin jotenkin yhdistämään kirkkoon.

Ehkä virpomiseen yhdistetty "noituus" on taas puoleltaan selitettävissä niillä vähävaraisemmilla talouksilla, joissa lapset tekivät myös parhaansa yhteisen leivän eteen. Kyseiset, köyhemmät talot saattoivat hyvin olla kyläyhteisönsä sosiaalisessa hierarkiassa suhteellisen pohjalla, eikä heihin aina kiinnitetty huomiota samoin kuin silmäätekevien ja varakkaiden perheisiin joilla oli aina vara antaa rutkasti kristinkolehtiin ja pokkuroida pastoria. Sillä siinä missä wanhat pakanatavat kirkon edesauttamana hävisivät ensimmäisenä näiden uudistusmielisten porvarien perheistä, säilyivät ne parhaiten näiden vähempivaraisten keskuudessa juuri tämän mahdollisen sosiaalisen syrjäytyneisyyden suojaamana. Tämä voisi osaltaan selittää miksi virpominen muistuttaa niin paljon noituutta taikavälineineen ja loitsusanoineen, eli jotain kansantaikuuden kaltaista voidaan löytää virvonnasta. Nämä ovat olleet ehkä perus kotiasioita/kansanmagiaa jota lapset ovat kirkon sijaan oppineet vain asumalla kotona. En ole lisäksi vielä törmänyt yhteenkään virpomaloruun, josta tulisi jotenkin ne kristin palmunlehväsiunaukset mieleen.

Liru Laru Loru..

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tunnetuin virpomaloru lienee "Virvon varvon tuoreeks' terveeks', (tulevaks' vuojeks',) sulle vitsa, mulle palkka." Nykyisinkin lapset (ainakin toivoakseni) paikoin luottavat siihen, että mitä värikkäämpi tai hauskempi värssy on, sitä anteliammiksi ihmiset heittäytyivät. Pieni imartelu ei myöskään pahentanut asiaa. Muutamia muita virpomaloruja mainitakseni:

-Virpana varpana, Sutjana putjana,
Vitsat käyvät, Hyvvee lyövät,
Rikkaaks' rakkaaks', Tulevaks' vuojeks',
Niivis naavis naatseproo.

- Virvon varvon vaaputtelen,
tuoreeks' terveeks' toivottelen,
ison talon emännäksi,
viiden piian pitäjäksi,
sulle paju, mulle palkka.

- Virvon varvon vuojeks' parhaaks;
Nuoreks', tuoreeks', terveeks elämäks'.
Palkka mulle, lykky sulle.

- Virvon varvon, tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuojeks'.
Onnen oksan ojennan, elämän iloa toivotan.

-Mie se virvon viisahasti, taputtelen taitavasti.
rikkahaksi rakkahaksi, ison talon isännäksi/emännäksi,
viien piian pitäjäksi, neljän lehmän kaitsijaksi!

-Mie se virvon viiksuttelen,
palkkain eestä heiskuttelen,
tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuojeks,
vitsa sulle, palkka mulle,
annat sie munan vai kanan?

Emmää puhu ulukomuata

Onko virpominen loitsuineen sitten suoranaista noituutta? No ei se kyllä ole. Se on vain lastentaikuutta. Miettikää nyt, emme yleisestikään puhu "Virvontaloitsuista", vaan "Virvontaloruista". Lastentaikuus-, tai lastenkulttuuriteoriaa vahvistaa myös postauksessani toisena mainitun virvontalorun kummallinen loppusäe. Niivis naavis naatseproo ei nimittäin ole mikään noidan loitsu tai kansanhokema, eikä siansaksaakaan. Se on todennäköisemmin lastenruotsia; Ennen wanhaan, kun suomalaislapset leikkivät maahanmuuttaneiden ruotsalaislasten kanssa, ja muutenkin altistuivat kotikulmillaan tälle uudelle, vieraalle kielelle, he oppivat väistämättäkin kielellisesti uusia sanontoja ja hokemia kuitenkaan ymmärtämättä niitä kieliopillisesti. Samalla tavoin opittiin tietysti myös leikkiloruja; Niiden alkuperäinen kirjoitusasu taipui lasten suussa kotioloissa "ymmärrettävämpään", eli lapsille helpommin toistettavaan muotoon.

Kielitaidottomien suomalaislasten suussa alkuperäiset lorut lopulta muuttuivatkin vain hupsuiksi, tottumuksesta hoettaviksi värssyiksi, kuten "Ruut ruut rekarekarellaa" tai "Ulle dulle doff-kinkkelaade koff", jotka elävät edelleenkin lasten suissa vaikka niiden alkuperäinen merkitys olisikin jo unohtunut. Jos kysyt leikkivältä lapselta mitä se lorussa hoettu "appas tippas kallista löörää" oikein tarkoittaa, on vastaus todennäköisimmin "Se on vain sellainen loru, ei se tarkoita mitään" -tyylinen.
Lapsille virpomaloru ei siis välttämättä ole sen kummemmin loitsu kuin leikkilorukaan, mutta sillä on silti oma voimansa, kuten kaikissa hokemissa. Lapset rallattavat hyviksi havaittuja virpomaloruja positiivisella asenteella, palkan toivossa ja hyvää tarkoittaen. Iloinen loitsuloru viattomien lapsosten suusta toivotettuna ei siis voi tuoda muuta kuin hyvää talolle, etenkin jos lapset todella saavat sovitun palkkansa eivätkä pahoita mieltään.
Koska noidat ja trullit yhdistetään suomalaisessa loressa juuri pääsiäiseen, lieneekin aikuisten ollut loogisinta ajatella, että loitsuja loruilisivat pääsiäisenä juuri noidat? Ja noidiksihan pikkulapset pääsiäisen alla muuttuvatkin, loruillakseen iloa naapurustoonsa :)
 
Virvon Varvon Vaikeat ajat

Vaikka virpomisen juuret voitaisiinkin jäljittää kristin palmunlehviin lastenperinteen synnyttäjänä, ei virpominen itsessään ole mitenkään kristillinen tapa. Vähän samoin, kuin kaikki me suomalaiset pakanat saamme oikeastaan kiittää kristittyjä Kynttilöidenpäivän rantauttamisesta Suomeen.
Ottaen huomioon, kuinka monet kristityt (myös ortodoksit itse) nykyäänkin todella paheksuvat virpomista ja lasten loitsurunoja, on todella vaikeaa nähdä virpomista mitenkään kristittynä kirkkotapana. Muutenkin, voidaan miettiä, että jos virpominen kerran olisi ortodoksiseen kirkkoperinteeseen kuuluva tapa, ja pajunoksat on loogisesti yhdistetty Jeesukseen, miksei virpomista sitten esiinny muissa ortodoksisissa maissa? Ehkä siksi, että tapa on kuitenkin suomalainen. Se myös vähän pudottaa pohjaa tuolta "wanhalta kirkkoperinteeltä", eikö?

Kristin merkityksestä virpomisen synnyssä halutaan kuitenkin pitää kiinni, olihan se, jos ei muuta niin ainakin lasten perinteeseen alkujaan ihastuneiden aikuisten selitelmä säilyttää harmiton lastentapa ankaran kirkon otteesta huolimatta. Muistettakoon nyt myös, ettei ortodoksinen kirkko ole meillä Suomessa koskaan ollut niin hanakasti tuomitsemassa kansan taikauskoisia tapoja Paholaisen kanssa pelehtimisenä kuin esim. katolinen vastaava. Puhumattakaan, että virpomisen tarkoitus oli tuoda vaurautta ja onnea, eikä trullaamisen tavoin varastaa sitä itselle. Siksi ennen wanhaan monissa kristityissä perheissä nämä lasten virpomavitsat (jotka juuri kirkko oli usein jo etukäteen siunannut) asetettiin kunniapaikalle ikonia koristamaan, ja ne saatettiin myöhemmin polttaa pakanatyyliin juhannuskokossa onnen vahvistamiseksi.

Tuoreeks', Terveeks', Turvalliseks'

Mielestäni on hienoa, jos lapset nykyäänkin jaksavat harrastaa wanhoja perinnetapoja, enkä itse mitenkään vastusta virpomista. Entisenä virpojana otan mahdolliset virpojat aina hyvin vastaan, tietenkin sen halutun koristevitsan toivossa, itsekäs kun olen, ei kai onnea voi olla liikaa vuoden varoiksi ;D
Ikävää tietenkin, etteivät kaikki osaa suhtautua lasten juttuihin lasten juttuina. Kun noituutta ja pakanuutta henkeen ja vereen vastustava hapannaama alkaa kortteli raikuen syyttämään pieniä lapsia saatananpalvonnasta ja lyö oven kiinni vasten kasvoja, menee varmasti pieniltä noidilta päivä pilalle, ja ajatellaan, että seuraavan oven takana on varmasti samanlainen mörkö. Eli virpojankin tiellä on vaaroja, kuten kaikenmaailman viiripäitä, kiusaajia ja perverssejä. Valitettavan usein unohdamme, etteivät sekalaiset creepsterit kuitenkaan ole mikään nykyajan ilmiö, vaan niitä on kyllä ollut iät ja ajat. Nykyisin ilmiö vain tiedostetaan paremmin ja asioista puhutaan avoimemmin.

Hyvä pitää mielessä, että virpojilla on aina turvallisempaa, jos he soolovirvonnan sijaan liikkuvat ryhmässä kavereiden kanssa. Muistuttakaa virpojia, ettei kenenkään tuntemattoman kotiin pidä koskaan mennä, vaikka kuinka mukava setä tai täti siellä houkuttelisi piparkakkutalonsa herkuilla. Kun virpojat pitävät taukoa, ja käyvät vaikka kaverin luona haukkaamassa välipalaa, on kaikkien hyvä esim. soittaa vanhemmille, ja ilmoittaa että missä mennään, niin eivät turhaan huolehdi. Tarvittaessa myös joku tuttu aikuinen voidaan valkata esiliinaksi virpojille. Eihän hänen tarvitse lasten niskaan hengittää, kunhan pysyy piilon vieressä kuulomatkan päässä, jotta apua saadaan tarvittaessa. Kun mukana on aikuinen, eivät kiusaajatkaan ole niin helposti tyrkkimässä lapsia lumihankeen ja ryöstämässä näiden virvontapalkkioita.

Mutta lystiä virpoma-aikaa kaikille entisille pikkunoidille, tai virvontaa harkitseville, takaan ettei jokainen kohtaamanne henkilö halua polttaa teitä roviolla :)

*Muistuttaisin vielä kaikkia pajunkissoista kiinnostuneita, ettei pajunoksien kerääminen kuulu Jokamiehenoikeuksiin. Maahan pudonneita oksia saa poimia, mutta elävien, kaatuneiden, ja jopa kelottuneiden puiden oksistaminen on luvatonta. Omalta maalta saat tietysti poimia pajunkissoja, mutta ulkopuoliset tarvitsevat keräämiseen maanomistajan luvan, niin maalla kuin kaupungissa.
Tässä kannattaa olla tarkkana etenkin, jos ostat pajunkissaoksasi esim. torikauppiaalta. Voi olla vaikea todistaa, onko oksat kerätty rehellisesti vai ovatko ne, no, varastettuja.

Pinnan alla

Maan lailla vesi on ruokkinut ihmisten mielikuvitusta, ja kätkenyt aikojen saatossa sisäänsä vaikka minkälaisia olentoja, niin jumalia, haltioita, kuin muitakin porskuttajia. En aio tässä kertoa niinkään jumalista, vaan näistä vähäisemmistä kuuluisuuksista.
Veden olennot olivat erilaisia maan olentoihin nähden, heillä oli usein erilainen ulkomuoto, erilaiset tarpeet ja outoina pidetyt elintavat. Veden haltioiden mainitaan huolehtivan vesistöjen puhtaudesta ja veden eläinten hyvinvoinnista, ja mm. säännöstelevän ihmisten kalansaaliita siinä missä metsän haltiat hoitivat riistaa. Joskus myös veden väki kuitenkin miellettiin, maan väen tavoin, pahansuovaksi tai ilkikuriseksi, etenkin jos veden haltian oli vesistöä häiritsemällä suututtanut. Etenkin Näkki ja Vesihiidet olivat kuuluisia onnettomien syvyyksiin houkuttelussa, ja aaltoihin katosi niin piittaamattomia vedentärvelijöitä kuin viattomia sivullisiakin.

Syö, Näkki, heinii, älä syö minnuu.

Näkki on kenties suomalaisesta vedenväestä kuuluisin. Hän on naisenmuotoinen vedenhaltia, jonka mainitaan usein istuskelevan rantakivillä tai luodoilla kampaamassa pitkiä, mustia hiuksiaan. Näkin mainitaan olevan hahmoltaan kuin pyöreämuotoinen, kauniskin, nainen, jolla on mahdottoman isot rinnat. Muhkean povensa ansiosta Näkki on saanut myös vähemmän mairittelevan liikanimen "Nännisäkki". Näkki on alaston, ja sen huoletonta esiintymistä rannalla pidettiinkin yleisesti riettaana. Mitäpä vedenhaltia välittäisi paikkojaan peitellä?
Näkki voi esiintyä vähän lähteestä riippuen myös vanhana, riippurintaisena naisena, isona kalana tai koirana, ja sen kerrotaan houkuttelevan sekä uimareita että muita veden rajassa liikkuvia syvemmälle veteen. Näkiltä saattoi kuitenkin pelastua jos sen nimen sanoi ääneen:

"Joukko lapsia polskutteli käsipohjaa matalassa rantavedessä, kun aalloista nousi äkkiä iso, ruskeaturkkinen koira, joka alkoi siinä leikkiä ja kisailla lasten kanssa. Aikansa pelmuttuaan koira äkkiä sanoi lapsille: -Nouskaas kaikki mun selkään. Lapset kiipesivät nauraen ison, pörröisen kaverinsa selkään istumaan, vain viimeisenä istuva pieni poika oli pudota kun joutui aivan hännäntyveen. Koira alkoi kahlata syvemmälle uppeluksiin, kun viimein poika parkaisi: -Nikki, Näkki, näpärällä, hännän päällä!! Silloin koira ravisti nopeasti lapset selästään ja katosi aaltojen alle."

Näkki asutti järviä ja isompia vesistöjä, mutta sen saattoi tavata myös niihin virtaavasta vedestä. Näkkiä vastaan tunnettiin ennen wanhaan mm. seuraavanlaiset konstit: Ennen kuin menet uimaan, heitä heiniä veteen ja sano "Syö Näkki heinii, älä minnuu", tai heitä kivi veteen ja sano "Näkki maalle, minä veteen." Tällöin uimasta noustua pitää muistaa sanoa "Minä maalle, Näkki veteen." Ei kuitenkaan täysin ole selvillä, mitä Näkki teki mukaansa houkuttelemilleen ressukoille. Näkin on väitetty tekevän heistä orjiaan, syövän suihinsa, tai vaan huvittavan itseään katsellessaan kun he hukkuivat surkeasti.
 
(Näkki kampaa hiuksiaan rantakivellä. Erkki Tuomen kuvitusta teokseen Myytillisiä Tarinoita)

Vetehinen verkot sotki, pilasi, paha, katiskat..

Vetehinen oli pienempi vedenolento, sellainen vähäisempi haltia, eikä senkään mainita olevan mitenkään erityisen ystävällismielinen. Vetehinen on kuvattu usein mustanaamaiseksi, viiksekkääksi, ja terävähampaiseksi, norpankaltaiseksi olennoksi, jolla oli suomuinen nahka ja silmät kuin kissalla tai vasikalla. Vetehisellä mainitaan olevan myös tulevaisuuteen näkemisen lahja, ja noidat ja tietäjät saattoivatkin talvisina juhlapyhinä manata vetehisen jäälle ja tiedustella tältä tulevia. Vetehistä piti kohdella kunnioittavasti, ja se piti myös osata manata takaisin, tai se hotki suihinsa onnettoman loitsuniekan, tai repi häneltä pään irti mukaansa veteen.
Vetehisen valtakuntaa olivat lammet ja pienemmät järvet, aina etuisampaa, jos k.o. vesistössä oli mutapohja. Mainitaan, että epäkunnioittava käytös vettä kohtaan saattoi vihastuttaa Vetehisen, ja se saattoikin suutuspäissään kaataa ilveilijöiden veneen ja hukuttaa vielä kyseiset öykkäröijätkin sille päälle sattuessaan.
Veden ulkopuolella Vetehinen oli onneton olento, ja avutonkin:

"Kalastajamies koki verkkojaan, ja manaili saalistaan; mitättömiä pikkusinttejä, kun viimeisestä verkosta sattui vastaan outo, kookas pyrstöniekka. Se oli musta ja suomuinen, sillä oli evissä pitkät kynnet ja naama oli karvan peitossa. Miestä alkoi jopa vähän pelottaa veneen pohjalla mötköttävä, vieras elukka, joten hän kaivoi kalapuukkonsa esiin aikomuksenaan tappaa se. Yllättäen olento muljautti mustia silmiään miehen suuntaan, alkoi puhua, ja aneli: -Päästä minut takaisin veteen. Mies ei uskonut korviaan. Vesi purskahti otuksen kiduksista, ja olento toisti asiansa: -Saat palkkion jos päästät minut takaisin veteen hyvä mies. Mies epäröi: -Palkkion?
Kolmannen kerran olento sanoi jo henkeään haukkoen: -Nimeä saaliisi ja sitä tulet saamaan. Päästä minut takaisin veteen hyvä mies.
Kalastaja edelleen hieman epäröi, mutta sanoi sitten: -Annatko minulle sitten tämän järven vanhimpia kaloja? (Kalastaja näet oletti että tietysti isot kalat ovat niitä vanhimpia.) Olento huokaisi henkitoreissaan: -Olkoon niin, ja kalastaja nappasi verkon reunoista kiinni ja keikautti otuksen veneestä. Ison loiskahduksen saattelemana olento pyrstöineen katosi sukkelasti syvyyksiin. Vetehinen kuitenkin piti lupauksensa, vaikkei se kalastajaa tainnut miellyttääkään; Pikkuruisten sinttien sijaan kalastaja alkoi nyt saada verkoillaan ruotoista kiiskiä. Ne kun olivat järven vanhimpia kaloja."

Sihisikö se hississä?

Vetehinen sekoitetaan usein Vesihiisiin, vaikka ovatkin eri väkeä. Vetehinen oli haltia siinä missä hiidet puolestaan ihan oma lukunsa. Vesihiisiä oli monenlaisia, ja niitä asusti vähän kaikenlaisissa vesistöissä. Ne saattoivat liikkua eri vesien välillä jokia ja sen sellaisia uomia pitkin. Vesihiidet asuttivat niin suolammikoita, lampia kuin järviäkin, ja ne ovat jonkinlaista sukua maalla asustaville metsähiisille. Metsäserkuistaan poiketen vesihiidet eivät kuitenkaan koskaan nousseet kuivalle maalle, vaan elivät pelkästään vedessä.
Vesihiisi muistuttaa ulkomuodoltaan Näkin tapaan ihmistä, mutta sen mainitaan olevan kasvoistaan jotenkin Vetehisen tapaan outo, poikkeavan, tai eläimellisen näköinen; Ruma, mustanaamainen, suomuinen, kuonollinen, viiksekäs, huuleton, iso- tai tihrusilmäinen, kalan-, tai kissankasvoinen, tora-, tai piikkihampainen pelätti.

Metsähiisien tavoin myös vesihiidet mainitaan ilkeämieliseksi, kyltymättömäksi saalistajaksi, ja tarinoista riippuen jopa verenhimoiseksi. Niiden kerrotaan tahallaan tekevän vesipyörteitä joihin hukuttaa uimareita, tai huvikseen kaatavan veneitä, ja jopa houkuttelevan lapsia veteen siepatakseen heidät. Mainitaan, että erityisesti huono ja epäkunnioittava käytös, kuten kiroilu, veteen virtsaaminen, roskaaminen, tai muuten vaan ylenpalttinen mekastus esim. laiturilla, vedessä tai veneessä houkutti vesihiiden hyökkäämään. Se haistoi ihmisen vedestä ja suunnisti onnettoman kimppuun.
Vaikka Vesihiisi mainitaankin ulkomuodoltaan rumaksi, sen sanotaan olevan sitäkin kaunisäänisempi. Sen mainitaan aaltojen yli huutelevan ihmisiä nimeltä, jotta nämä tulisivat veteen. Vesihiidet ovat siis myös eräänlaisia suomalaisia seireenejä. Kyseessä voi kenties olla myös jonkinlainen, hiisille lajikohtainen käyttäytyminen, sillä houkuttelivathan metsähiidetkin ihmisiä saaliikseen metsään..

"Talvella jääpeitteisen järven ohi kulkiessaan mies kuuli jonkun huutavan nimeään. Huutajaa ei näkynyt, mutta kutsu tuli selvästi järveltä päin. Miestä alkoi vähän kammottaa, hän tihensi askeleitaan, ja käveli pois. Unessa sinä yönä, ja monena sen jälkeen, mies näki unessa järven, ja kuuli taas nimeään huudettavan. Veden lähellä valveilla hän tunsi kuinka vesi veti häntä luokseen. Miestä alkoi pelottaa ja hän alkoi vältellä järveä, vettä, uimista, ja jopa peseytymistä. Lopulta järven kutsu hellitti, mutta mies ei mennyt veteen. Vanhana miehenä hän lopulta sairastui, ja hänelle tuotiin lasi vettä. Ensimmäiseen kulaukseen hän sitten tukehtui. Järvi oli saanut omansa."

Tuona miun lehmäin, Kirjoin, Kelloin, maalle on jäänyt

Järvissä mainitaan asustavan myös ihmisen kaltaista kansaa, vedenhaltioita niinikään, jolla oli kotieläimiä ja työkaluja samoin kuin meilläkin. Vuoren väen tapaan veden väki tuli joskus maihin palveluksia kysymään:

"Rantatorpan oveen koputteli kerran illansuussa vieras emäntä, jolla oli suuri korillinen kerittyä villaa mukanaan. Torpan emännältä hän kysyi, voisiko nainen ne langaksi hänelle karstata ja kehrätä, kun heillä meni rukki rikki. Palkkiotakin vieras muori lupaili. Torpan emäntä otti langat vastaan, ja vieras emäntä sanoi parin päivän päästä palaavansa lankojaan hakemaan. Emäntä alkoi karstata ja kehrätä, ja parin päivän päästä vieras muori palasikin. Vieras katsoi emännän kehräämää korillista ja sanoi, ettei niitä huoli kerran emäntä on ne sydämestään kastellut. Emäntää tämä oudoksutti, mutta sitten hän tajusi mitä vieras tarkoitti; Kehrätessään emäntä oli vanhasta tottumuksestaan kostuttanut sormenpäitä syljellään.
Vieras emäntä sanoi tuovansa uudet villat, väärin kehrätyille emäntä sai tehdä mitä lystäsi. Uudet villat saatuaan emäntä jälleen karstasi ja kehräsi, mutta tällä kertaa kastoi sormiaan viereensä asettamassa vesikipossa. Uudestaan tuli outo kävijä hakemaan lankojaan, ja nyt ne kelpasivat. Työn jälkeä kehuttiin myös. Vieras emäntä sanoi, että palkkioksi nousee teille tästä asti järvestä aina kalaa. Emäntä hämillään kiitteli vierasta, ja ajatteli että johan hänellä on korillinen hyvää villalankaa, olisihan se pakkioksi riittänyt. Kun emäntä nyt katseli vieraan perään tuvan ikkunasta, hän näki kuinka muori villalankakoreineen käveli suoraan alas rantapengertä veteen ja katosi aaltoihin. Mutta hyvin riitti perheellä kalaa aina siitä asti, ja saipa isäntäkin lämpimän villapaidan veden muorin hylkäämistä langoista."

Veden emäntä saattoi myös ajaa karjansa laiduntamaan ruohoa kuivalle maalle, ja illalla lehmät sitten kutsusta palasivat veteen. Tarina kertoo, että mikäli tällaisen veden karjan sai ääneti kierrettyä, tarinoista riippuen, kaksi, kolme, viisi, tai seitsemän kertaa myötä ja/tai vastapäivään, sai naudat itselleen. Veden kansan lehmät olivat lypsyssään vertaisia Maahisten elikoiden kanssa, vaikka maan eläimiä useammin haikailivatkin takaisin veden alle. Yhden laumastaan harhautuneen, ihmisen kiertämän veden hiehon mieli oli niin halajanut takaisin synnyinsijoilleen, että otusparka oli kävellyt suoraan järveen ja hukkunut surkeasti. Maalle sidotut veden eläimet kun unohtivat samalla taitonsa hengittää veden alla. Joskus veden karjalla on mainittu olevan kidukset, suomuja tai evä selässä.

Kuin kala vedessä

Savossa; Kuopion, Iisalmen ja Karttulan seuduilla kerrottiin aikoinaan (1600-1700 -luvulta lähtien) erilaisia tarinoita miehestä nimeltään Lassi (tai Paavo) Niiranen, liikanimeltään Räpylä-Lassi, tai, tunnetummin; Räpylä-Niiranen. Vaikka hän ei ollut haltia tai uskomusolento, niin silti mainittavan mielenkiintoinen, ja vahvasti veteen liittyvä henkilö yhtä kanssa.
Räpylä-Niiranen oli vedessä kuin kotonaan, ja hänellä mainittiin olevan sekä räpylät että kidukset. Lisäksi hän osasi jutustella kalojen kanssa, ja sai näin tietää kaikenlaisia salaisia asioita, myös kanssaihmisistään. Räpylä-Niirasen juurista ei juuri tiedetä muuta kuin että hän oli syntyjään Savolainen. Ei ole tiedossa oliko hänellä sisaruksia. Omia jälkeläisiä hänellä ei tiedettävästi ollut (ainakaan kuivan maan väen kanssa). Räpylä-Niiranen rakasti jo lapsena uimista ja vettä niin paljon että hänelle kasvoi kidukset. Toisen tarinan mukaan hänellä oli kidukset jo syntyessään. Niiranen on yleinen sukunimi Savonmaalla, ja kuuluisuudestaan johtuen useampi savolainen Niiranen väittää mielellään olevansa suoraa sukua vesipedolle suoraan alenevassa polvessa.

Räpylä-Niirasen kerrotaan eläessään suorittaneen kaikenlaisia urotöitä, kuten ajaneen kalaparvia nuottiin, selvittäneen sotkeutuneita verkkoja, ja avustaneen uponneiden, ja upotettujen esineiden, kuten Iisalmen kirkonkellon nostamisessa. Kirkonkelloa ei kuitenkaan ylös saatu, sillä vedenhaltijat olivat sen omineet, luullen sen heille uhriksi annetun. Vedenhaltijat uhkasivatkin tappaa Räpylä-Niirasen jos tämä yrittää enää kellon nostossa avustaa. Niirasen mainitaan myös kovin masentuneen jos hän oli pois vedestä pitkiä aikoja.

*Tarinat Myytillisiä Tarinoita -kokoelmasta. Edit: Site Admin.

Maanalaisten Majoilla

Ihmisten maailmaan kuuluu myös runsaasti erilaisia uskomusolentoja, jotka olivat vähän yksilöstä riippuen sekä hyvän-, että pahantahtoista joukkoa. Metsä ja maankuori kätkeekin suomalaisessa folkloressa alleen paitsi jumalolentoja ja henkiä, myös monenmuotoista haltiaväkeä; menninkäisiä, maahisia, hiisiä, peikkoja, ja sen sellaisia mörköjä; Maanalaisia, jotka myös Manalaisina ja Maanväkenä tunnetaan. Maanväkeä saattoi tavata mitä erilaisimmista paikoista, ja yleisimmin näitä maanväen asuinpaikkoja kuvataan myös yleisesti nimellä Hiisi. Hiisi oli suomalaisessa folkloressa paitsi paha, verenhimoinen saalistaja, myös alisenväen, kuten vuorenpeikkojen ja hiisien valtakunta. Monet näistä olennoista siis asustelivat näkymättömissä maan alla, mutta satunnaisilta kohtaamisilta ihmisten ja maan väen kanssa ei tietenkään aina voinut välttyä ;)

(Huomaattehan petollisen louhonkolon keskellä vehreää satumaailmaa?)

Metsänpeitossa

Metsänpeitosta puhutaan yleensä eniten menninkäisten ja maahisten yhteydessä. Metsänpeitolla tarkoitetaan joutumista eksyksiin ja hukkaan. Metsä olentoineen sitoi varomattoman kulkijan omakseen, ja piilotti tämän etsijöiden katseilta. Folkloren mukaan metsänpeitto on todella peitto; kuin eräänlainen näkymättömyysviitta. Sen kerrotaan olevan harsomainen, läpinäkyvä huntu, jonka maahiset tai muu pikkuväki heittävät kadonneen ylle näin kätkien hänet ihmisten katseilta.

Wanhasuomalainen folklore mainitsee että metsänpeittoon joutuneen tulisi kääntää vaatteensa nurin ja kulkea takaperin omia jälkiään löytääkseen takaisin kotiin. Uskomus tunnetaan eri muodoissa. Erään lähteen mukaan riitti jos pelkän päällimmäisen vaatekappaleen, kuten takin tai paidan käänsi nurin. Toisen mukaan vaatteet tuli kääntää nurin kolme kertaa, tai kiertää pihlaja käännetyissä vaatteissa takaperin, ja/tai piti sitoa joku nurinkäännetyistä vaatekappaleista päähänsä. Myös eksynyttä hakevat saattoivat kääntää palttoonsa nurinpäin löytääkseen
kadonneen..

Korpikuusen kannon alla

Menninkäiset ovat suomalaisista metsänhaltioista maahisten ohella kenties tunnetuimpia, eräänsorttisia metsätonttuja, jotka mainitaan hieman peikkoja muistuttaviksi pikku-ukoiksi ja -akoiksi, jotka rakensivat asumuksiaan kaikenlaisiin luonnon muodostamiin koloihin ja onkaloihin, mutta myös ihmisten talojen alle. He liikkuivat pääasiassa öisin tai iltahämärissä. Menninkäiset olivat reviiritietoista väkeä eivätkä juuri perustaneet ihmisistä maillaan. Menninkäiset mainitaan ilkikuriseksi luonteeltaan, he osasivat matkia eläinten ääniä, ja saattoivat huvin vuoksi esim. pelotella marjastajia matkimalla karhua. He myös huijasivat usein ihmisiä, etenkin lapsia, poikkeamaan polulta saadakseen heidät metsänpeittoon.

(Kyyhöttääkö oksan alla joku?)

Menninkäisten valtaansa saamia lapsia kohdeltiin tarinan mukaan kuin lemmikkieläimiä, omistajasta riippuen siis hyvin tai huonosti, ja kun löytölapsi ei enää ollut mielenkiintoinen, menninkäiset vapauttivat onnettoman metsään omiensa löydettäväksi kuten eräskin tarina kertoo:

"Pikkutyttö oli mennyt metsään marjoja poimimaan. Häntä ei kuulunutkaan enää takaisin, sillä Menninkäiset olivat tytön omineet, ja istuttaneet kaatuneen puun kupeeseen metsänpeiton alle. Vuoden päivät menninkäiset ruokkivat häntä marjoilla ja sienillä, siemenillä, jäkälillä ja heinillä. Tyttö paitsi riutui ja laihtui, myös palellutti talvella molemmat jalkansa säärestä alaspäin, sillä metsänpeitto oli liian pieni ja jätti jalat näkyviin. Siitä huolimatta tyttöä ei löydetty etsinnöistä huolimatta ennenkuin menninkäiset poistuivat vieden peittonsa mennessään."

Maan Povessa

Maahiset eli Gufit muistuttavat ihmisiä kaikken eniten, ja folklore mainitseekin ne näöltään ihmisenmuotoiseksi, mutta pienemmäksi kansaksi. Peikkojen tavoin maahiset ovat ihmisistä uteliasta väkeä. Maahisilla on folkloren mukaan tapana houkutella ihmisiä, etenkin lapsia, asumuksiinsa maan alle. Maahiset olivat vaurasta ja vieraanvaraista väkeä, mutta myös ilkikurisia ja petollisia. Maahisille piti olla kohtelias, nauraa tai sylkeä ei saanut, ei myöskään syödä mitään maan alla. Jos varomaton kulkija maahisten sijoille jouduttuaan syö tai juo mitään mitä tarjotaan, hänet on ikuisesti sidottu maahisten hoveihin. Maahiset saattoivat mieltyä ihmisiin, ja olivat suosikilleen suopeita. Maahisten sijoille sidotut lapset maahiset kasvattivat ominaan, ja kohtelivat heitä yleensä hyvin.
Kerrotaanpa maahisten järjestäneen majoilleen eksyneitä onnettomia jopa puolisoiksi sopiville ihmisille. Naimakaupat auttoivat myös maan alle jäänyttä tyttöä tai poikaa pääsemään pois maahisten pauloista ja takaisin oman väkensä pariin:

"Pari vihittiin kirkossa jotta maahisten pitämä tyttö voisi jälleen asua maan päällä, mutta sali oli morsiamen puolella tyhjää täynnä. Seremonian päätyttyä pari käveli kirkon keskikäytävää ulkona odottaviin morsiuskieseihin, ja maahisten tyttö varoitti sulhastaan katsomasta taakseen kotimatkalla vaikka mikä tulisi. Vasta kotikynnyksen sisäpuolella hän voisi katsoa. Sulhasta pyyntö oudoksutti, mutta hän luotti morsiameensa. Kiesit lähtivät hevosten vetäminä kirkon pihasta, ja matka yhteiseen kotiin alkoi läpi kylän. Kirkonkellojen ääneen alkoi sekoittua puheensorinaa, iloista naurua, tiukujen kilinää, lyömäsoitinten kuminaa, pelimannien viuluja,  ja kotieläinten ääniä, koirien haukuntaa, lampaita, hevosten hirnuntaa, ja, kuin monipäisen lehmälauman kaulakellot. Sulhasesta kuulosti, kuin heillä olisi ollut isokin saattue kintereillä, vaikka oma väki tulisi mukaan vasta myöhemmin. Yhä vain yltyi ilakoivan seurueen pauhu, ja saattue tuntui kasvavan kasvamistaan. Kiesit kurvasivat sisään kotipihaan portista, ja morsiuspari nousi vaunuista lähtien kävelemään taloa kohden. Takaa raikaavat äänet kuuluivat yhä vahvempina, ja silmäkulmastaan sulho oli näkevinään pihalla erilaisia kotieläimiä ja muuta liikehdintää,  ja sulhasta alkoi jo vähän hirvittää. Niinpä hän vilkaisi taakseen, ja näki portista sisään pyrkivän, ilakoivan hääkulkueen. Piha täyttyi täyttymistään eläimistä, kutojista, suutareista, soittajista, nikkareista, laulajista, tanssijoista, huonekaluista, ruukkukasveista, astioista, kalliin näköisistä tekstiileistä. Vaikka piha oli jo ääriään myöden täynnä, näki sulhanen kuinka seurue moninaisine taitoniekkoineen, eläimineen ja arvokkaine antimineen ulottui aina kylän halki kirkon pihalle saakka. Sulhanen arvasi, että nämä olivat maahisten tytön väkeä ja omaisuutta. Samalla kun sulhanen katsoi, se kaikki kuitenkin katosi. Mitä oli ehtinyt portista pihaan säilyi entisellään. Samalla kun sulhanen katsoi, putosi morsian järkyttyneenä polvilleen ja puhkesi kyyneliin toruen miestään: -Minä vannotin sinua ettet katsoisi, ja sinä katsoit, ja siksi meiltä hävisi niin paljon hyvää."

Häirityt tai huonosti kohdellut maahiset saattoivat aiheuttaa ihmisille pahaa, kuten vastoinkäymisiä ja sairauksia. Tällöin puhuttiin maannenästä, jolla tarkoitettiin maahisten aiheuttamia vahinkoja. Esimerkiksi erilaisia ihottumia, kuten savipuolta pidettiin maahisten aiheuttamana, samoin venähdyksiä ja sisäloisia. Maahisten vallan alla saattoivat tarvittaessa olla myös yleisimmät taudinaiheuttajat, kuten käärme, sisilisko, ja sammakko. Metsännenällä tarkoitettiin paitsi tautiolentoa, myös metsänpeittoa sekä metsänolentojen valtaan joutumista tai heidän aiheuttamaansa taikaa. Folkore kertoo mm. isännästä, joka rakensi itselleen uuden navetan:

"Isäntä oli saanut jo raivattua navetan paikan, kun hänelle seuraavana yönä unessa ilmestyi pieni ukko joka varotti rakentamasta navettaa isännän kaavailemalle paikalle. Isäntä oudoksui untaan, muttei antanut sen häiritä itseään sen kummemmin ja rakensi navettansa. Unessa pieni ukko ilmestyi jälleen isännälle ja kehotti tätä siirtämään navettansa. Isäntä ei piitannut, ja siirsi eläimet uuteen omettaansa. Yöllä ukko ilmestyi taas ja valitti kuinka isäntä oli rakentanut varoituksista huolimatta navetan hänen kotinsa päälle, ja nyt lehmien virtsa valuu joka ilta katon läpi perheen ruokapöytään. Ukko kehoitti vielä isäntää siirtämään navetan, tai pahoja alkaisi tapahtua. Isäntä ei piitannut, kunnes karhu alkoi verottaa laitumella laiduntavia eläimiä. Joka yö isäntä näki ukosta unta, ja kun ukko lopulta uhkasi polttaa navetan elikoineen, hän myöntyi lopulta siirtämään navetan loitommas maahisukon kodista. Karhu ei enää vienyt eläimiä, eikä ukko kummitellut isännän unissa. Vanhan navetan paikalla isäntä pyysi anteeksi maahan päin, ja seuraavana päivänä oli lehmille tuotu navettaan tuoreita heiniä. Sopu maahisukon kanssa oli syntynyt."

Kalliolle, kukkulalle..

Siinä missä maankuoren reikä, louhonkolo tai juurakon onkalo saattoi olla kulkutie maahisten tupaan, majaili vuorissa, luolissa ja kivien onkaloissa peikkoja, jättiläisiä ja hiisiä.. Etenkin jättiläisten ja hiisien mainitaan folkloressa lopulta saaneensa tarpeekseen ihmisten naapuruudesta, haisevista eläimistä ja vaarallisista työkaluista. Lisäksi alituiseen kumisevat kirkonkellot häiritsivät niitä suuresti. Isoimmat olennot muuttivatkin usein kauas pois ihmisten tietymättömiin, tai kaivautuivat syvemmälle vuoriinsa niin ettei niitä enää koskaan tavattu. Pienemmät olennot, kuten maahiset ja peikot puolestaan saattoivat elellä hyvinkin lähituntumassa ihmisistä piittaamatta, ja muuten ihmisten huomaamatta.

Peikot kuvataan suomalaisessa folkloressa usein karvaisiksi, isonenäisiksi, ja -korvaisiksi olennoiksi, joilla oli isot kädet, pitkä häntä ja suuret jalat. Peikkojen mainitaan olleen uteliaita ihmisten suhteen, ja etenkin ihmisten kotiruoat kiinnostivat Peikkoja, joilla kuitenkin oli vaikeuksia oppia ihmisten työvälineiden hienouksia. Eräänkin tarinan mukaan vuorenpeikot olivat lähitilan ihmisiä aikansa tarkkailtuaan alkaneet himoita perunamuusia:

"Vuoren emäntä, peikkomuori, lähetti poikansa lainaamaan lähitilalta hömpäntömppää. Aikansa ihmeteltyään oudon tulijan vieläkin oudompaa pyyntöä, emäntä vihdoin tajusi että poika kaipasi perunanuijaa. Tarjotessaan perunanuijaa poika tarttuikin emäntää kädestä, ja lähti taluttamaan tätä nuijineen vuoren onkaloihin. Perillä kodikkaassa luolassa odotti peikkoperhe luvattua perunamuusia jo huuliaan lipoen. Muusin teko ei kuitenkaan sujunut mutkattomasti. Saatuaan nuijan hyppysiinsä Peikkomuori asetteli perunat pitkälle penkille, ja alkoi niitä muusinuijalla vimmatusti hutkia. Kaikkein uteliaimmat perheenjäsenet jo sivusta seuratessaan kurottelivat käsillään perunamuusia ja saivat siinä hötäkässä osansa perunanuijasta. Emäntä seurasi kivusta parkuvan peikkoperheen edesottamuksia aikansa, muttei uskaltanut sanoa mitään. Aikansa muusinuijaa paukuteltuaan Peikkomuori tuskastui vaikeaan perunaruokaan, lykkäsi perunanuijan takaisin emännälle, ja haukkui vielä pataluhaksi koska oli kelvotonta nuijaa lainannut. Turhaan emäntä yritti selittää peikkomuorille ettei nuijaa suinkaan noin käytetty. Peikkomuorin jäädessä kiukkuamaan keittiöönsä poika opasti emännän nuijineen ulos vuoresta. Ennenkuin poika ehti kadota takaisin vuoren uumeniin, emäntä uskaltautui sanomaan, että jos poika toisi muorin illalla hänen ikkunansa taakse vakoilemaan, hän näkisi kuinka ihmiset perunamuusia valmistivat. Peikkomuori ilmeisesti suostui ehdotukseen, sillä seuraavana päivänä vuoren poika haki taas lainaksi hömpäntömppää."

Hiisi Vieköön

Suomen folkloreolennot ovat yleensä valtaosin aika harmitonta väkeä, mutta hiidet ovat poikkeus joka vahvistaa säännön. Suomalaisen folkloren hiisi onkin häijy, arvaamaton, ja painajaismaisen pelottava otus, jolla on laajalle alueelle levittäytynyt suku. Hiidet ovat kolkkoa väkeä, ja niiden mainitaankin alkujaan olevan Alisesta lähtöisin. Suomalainen folklore tuntee kahden tyyppisiä hiisiä; Vesi- ja metsähiisiä.
Metsähiisien asuinsijaksi mainitaan usein vain metsä tai vuori, Hiitola tai, jo edellä mainittu, Hiisi, joka alueena sijaitsee jossakinpäin metsänpeittoa, louhikossa tai vuorella. Metsähiisiä oli kahta sorttia; Mahtavampi hiisien suku eleli sivistynyttä elämää vuorten onkaloissa ja luolissa. Heidän mainitaan olevan ihmisen kokoisia tai suurempia, ja väkivahvoja ja he asuivat ja elivät elämäänsä aikalailla samoin kuin ihmiset. Vuorilla elävät hiidet mainitaan vuorenpeikkomaiseksi, suurikasvuiseksi väeksi, joka pysyttelee enimmäkseen omissa oloissaan.

Vuorten lisäksi myös metsät olivat hiiden suvun asuttamia. Metsän puolella majailevat serkut tosin kuuluivat olevan sitä äkäisempää, eläimellisempää sorttia, josta vuorenhiisienkin maine on usein saanut kärsiä.
Vähäisempi hiisien suku asui siis metsissä, vain kivien ja kantojen kolot ja onkalot suojanaan. He olivat suuria korstoja tai pienempiä, lapsenkaltaisia olentoja, jotka elivät liki eläinten tavoin ja pelkäsivät tulta. Muutaman tarinan mukaan Metsähiidet pysyttelivät myös kaukana vedestä. Hiidet ovat salaperäistä porukkaa eikä niiden ulkonäöstä juuri ole tarkan yksityiskohtaisia kuvauksia.
Menninkäisten tapaan hiidet liikkuivat lähinnä iltahämärissä ja öisin, ja välttelivät auringonvaloa. Hiisi liikkuu ketterästi metsässä, ja, kenties parhaana tuntomerkkinä, sillä on punaiset, pimeässä kiiluvat silmät ja hyvä kuulo ja hajuaisti. Ulkosalla oli vaarallista kirota, tai edes leikillään sanoa sanojensa tueksi "Hiisi vieköön", etenkin jos sanoit sen valheen sekaan. Mikäli menit sitten yöllä metsään, oli hiisillä silloin ihan oma lupauksesi antaa niiden viedä mukanaan..

Hiidet, etenkin vähäiset metsähiidet, söivät ihmisiä, ja sieppasivat heitä maan alle talven varalle. Siepattuja ihmislapsia hiidet saattoivat kasvattaa vuosia jotta voisivat syödä heidät myöhemmin, isoina ja pulskina. Folklore kertoo hiisiltä paenneista ihmisistä, jotka kertoivat hiisien antaneen heille sammakoita syötäväksi.

"Talon isosisko ja pikkuveli, 12 ja 8 vuotiaat, viettivät kesän paimentaen lampaita kallion kupeessa ja palasivat aina illansuussa kotiin. Kerran syksymmällä yksi lammas oli jotain pelästynyt, ja lähtenyt omille teilleen niin, että kun lapset lopulta löysivät kadonneen eläimen, alkoi jo hämärtää. Vaikka mummi olikin joskus pirtissä kertonut kummitusjuttuja hiisistä ja maahisista, ei lapsia pelottanut vaikka pimeä laskeutui, olivathan he kulkeneet saman matkan metsän halki joka päivä. Yhtäkkiä lasten edestä, pimeästä kuului selvästi lampaan määkäisy. Lapset luulivat yhden omistaan taas lähteneen omille teilleen, ja isosisko alkoi maanitella karannutta lammasta. Määkäisy kuului jälleen, nyt kauempaa. Isosisko poikkesi polulta tavoittamaan harhailevaa lammasta, ja pikkuveli jäi odottelemaan polulle. Siskoa ei kuulunutkaan takaisin. Veli alkoi lopulta vähän hermostumaan, kaipa häntä pelottikin, ja hän huusi siskoaan nimeltä. Huusi monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Vihdoin poika näki pimeydessä palavat punaiset pisteet, kuin silmät, jotka kääntyivät häneen päin. Silloin poika vasta pelästyikin, ja juoksi vikkelästi kotiin ja kyynelsilmin kertoi kaiken vanhemmilleen. Poika sai torujakin kun oli jättänyt arvokkaat lampaat yksin metsään. Seuraavana aamuna lampaat löytyivät metsästä laiduntamasta, mutta isosiskoa ei enää koskaan löydetty."

Etenkin kallioluolissa elelevien vuorihiisien sanotaan ryöväävän uhrejaan, ja heillä kerrotaan olevan varastossa erilaisia kalleuksia, jalokiviä ja kultaa. Erään sotamiehen mainitaan onnistuneen varastamaan vuoren hiisiltä komean, kultaisen pikarin. Raivostuneena julkeudesta hiidet lähtivät tavoittamaan voroa. Sotamies ratsasti suoraan kirkkoon ja laski pikarin alttarille. Hiisien lynkkauspartio tietenkin pysähtyi, koska se ei voinut astua jalallaan kristin kirkon pyhittämälle maalle. Tarinan samainen kultapikari olisi folkloren mukaan nykyään Huittisten kirkossa ehtoolliskalkkina..
Vuoren luolien rikkailla hiisillä kerrotaan myös olevan erilaisia kotieläimiä, ja he olivat kaikinpuolin aikaansaapaa väkeä. Heillä voi olla vesikanavia ja viljelyksiä, he osaavat kalastaa, ommella vaatteita, ja valmistaa leluja jälkeläisilleen. Myös hirven kerrotaan olevan lähtöjään hiisien tekemä eläin; Kuuluisa hiiden hirvi oli myyttinen, voimakas olento joka hiisivoimin valmistettiin kaikenlaisesta metsästä löytyvästä materiaalista, kuten sammalesta ja oksista. Otus lienee kaikille Kalevalansa lukeneelle tuttu, vaikka onkin epävarmaa, oliko hirvi pykätty vuori-, vai metsähiisien voimin.. Btw, yksi Louhen Lemminkäiselle asettamista tehtävistä oli hiiden hirven kaato, missä tämä onnistuikin.

Hiisiltä voi myös olla vaikea suojautua. Kuten mainittu, metsähiidet, pimeän olentoja kun ovat, pelkäävät tulta, mutta kallioluolien serkkuihinsa se ei välttämättä päde. Melodisen musiikin sanotaan myös viehättävän vuoren hiisiä, joilla ei ilmeisestikään ole omaa musiikkia. Yleisesti ottaen kaikki "yliluonnolliset" olennot pelkäävät rautaa tai hopeaa, mutta hiisistä en osaa sanoa. Vahvat hajusteet tietty peittävät ihmisen hajun, ja etenkin mintun tuoksun kerrotaan olevan hiisille vastenmielinen. Muista silti, että koska metsäneläimet harvemmin hajustavat itseään, voi esim. hajuvesi parhaimmillaan jopa houkutella hiisiä metsässä. Hiisien ruokahalua voi myös yrittää tyydyttää tarjoamalla niille nuotiomakkarat tai vodkapaukut, kunhan et pue niitä alkupaloiksi ja aperitiiviksi.. Turvallisin neuvo etenkin metsähiisien suhteen lieneekin, että "älä vaikuta herkulliselta" o_O

Kansantarinat kertovat myös hiiden koirasta, ylivertaisesta metsästyskoirasta jollaisen jokainen metsästäjä halusi itselleen. Hiiden koira liikkui ääneti ja oli näkymätön muuten paitsi leukaluiden osalta. Jos nämä leukaluut sai itselleen, oli hiiden koira oma. Jos metsässä kuului koiran haukuntaa eikä itse koiraa näkynyt lähimaillakaan vaikka haukku olisi vierestä tuntunut kuuluvan, puhuttiin hiiden koirasta.

Lintukotolaiset

Lintukotolaisista ei enää nykyään juurikaan liiku tarinoita, mutta heidätkin on maan väkenä hyvä tässä mainita vaikkeivät maan alla asukaan. Lintukotolaiset mainitaan pieniksi, jopa peukaloisen kokoisiksi ihmisolennoiksi, joskin itse tarinoita lukeneena olettaisin heidän olevan about 10-, tai enintään 15 cm:n pituisia. Eli suunnilleen samankokoisia kuin 1:12 -skaalan nukkekotinuket. Joskus heidän mainitaan olleen alkujaan Lapista kotoisin, mutta juuriksi mainitaan myös taivaanranta, eli ääri. Kauempanahan asiat näyttävät pienemmiltä. Siksi lintukotolaiset tunnetaan myös Ääreläisinä.

Lintukotolaiset saivat nimensä siitä että he asuivat usein tyhjissä lintujen pesäkoloissa, söivät lintujen munia, ja metsästivät hiiriä, myyriä ja sammakoita. Lintukotolaiset myös viihtyvät soiden tuntumassa, koska soilla kasvoi paljon ravintorikkaita marjoja.
Lintukotolaiset eivät olleet ilkeitä tai pahantahtoisia, vaikka ihmisen lähellä elely joskus aiheuttikin ongelmia jos ihmiset eivät katsoneet eteensä. Joskus kohtaamiset taas olivat onnekkaita. Eräs tarina kertoo miehestä, joka osui paikalle lintukotolaisten raivatessa kiviä tieltään:

"Suon reunassa lintukotolaismiehet hiessä päin yrittivät kepeillä vääntäen saada ihmisnyrkin kokoisia murikoita liikkumaan tieltään, kun paikalle siihen osui jokin kulkumies. Aikansa pikkumiesten aherrusta seurattuaan mies astui lähemmäksi, ja kädellään nosteli kivet syrjään lintukotolaisten kulkureitiltä. Hämmästynyt joukko pyysi miestä istumaan seurakseen aterialle urakan päätteeksi, kun naiset toivat tarjolle keitettyjä linnunmunia. Lintukotolaiset söivät munankuoria lautasinaan käyttäen, samalla, kun mies napsi suuhunsa kokonaisia munia syöden näin yhtä paljon kuin 30 lintukotolaista yhteensä. -Kova olet työtä tekemään, mutta kova sinä olet kyllä syömäänkin, totesivat lintukotolaismiehet naureskellen."

Lintukotolaisten sanotaan riidelleen alituiseen kurkien kanssa oikeuksista parhaisiin sammakkomaihin, ja folklore kertookin heidän lopulta koonneen vähäisen kansansa, ja lähteneen purjehtimaan meren yli eikä heistä ole sen koommin kuultu. Toinen tarina mainitsee heidän lentäneen maailman ääriin kurkien selässä.

Kulje siis metsässä avoimin mielin, älä hairahdu polulta, älä sorru petkutettavaksi, ja ole tarkkana. Ehkä ehdit nähdä mikä siellä silmäkulmassa vilahti ;)

Kolme Maailmaa

Monissa mytologioissa maailma kuvataan moniulotteiseksi paikaksi jossa esim. jumalilla ja kuolleilla on omat paikkansa. Suomalainen maailmankuva perustuu myös tälle käsitykselle. Maailman eri tasot kerrostuvat päällekkäin, ja niiden määrä vaihtelee vähän tarustosta riippuen. Esimerkiksi skandinaavinen maailmankuva perustuu yhdeksälle tasolle. Muinaissuomalainen maailmankatsomus puolestaan tunnustaa kolme vallitsevaa tilaa; Ylisen, Keskisen ja Alisen maailman. Kolmen maailman konsepti yhdistetään myös shamanismiin, sillä shamaanin henkimaailma käsittää nämä kolme tasoa joista apua ja neuvoa voi etsiä.
Mainittakoon ensiksi, etteivät Ylinen ja Alinen vastaa käsitteinä monien uskontojen Paratiisi/Taivas ja Helvetti asetelmaa, jossa hyvät ja pyynteettömät ihmiset kuoltuaan pääsevät paratiisin autuuteen, ja synnintekijät heitetään Helvetin kadotukseen. Suomalainen Ylinen on jumaluuksien ja taivaisten olentojen kotisija, kun taas Alinen on paitsi alisten ja mustamuotoisten olentojen, myös kuolleiden paikka.
Mutta asiaan:

Tasmatammi, Rutimoraita

Suomalainen mytologiakokoelma, Kalevala, kertoo suuresta Maailmanpuusta, Tasmatammesta, joka yhdistää maan ja taivaan. Maailmanpuun laji vaihtelee vähän tarustosta ja lähteestä riippuen, esim. Saamelaisessa mytologiassa maailmaanpuu, eli Tuuru, on Lehtikuusi. Maailmanpuu tunnetaan paikoin myös Elämänpuuna. Se on maailman napa, pylväs, joka kuvastaa maailman rakennetta. Maailman eri tasot sijaitsevat päällekkäin, ja maailmanpuun tarkoitus on sitoa ne yhteen, vähän kuin teräsrakenteet sitovat kerrostalon jossa on sekä kattoterassi että kellari. Puun latvus kohoaa taivaisiin samalla kun sen juuret pureutuvat syvälle maan uumeniin. Kalevalan kertomuksessa suomalainen maailmanpuu kaadetaan kirveellä taivaankannen rakentamisen jälkeen luomisajan lopussa, jolloin kuu ja aurinko vapautuvat sen oksistosta kiertämään maailmaa, ja taivas tähtineen paljastuu ihmisille.

Kaadetun maailmanpuun energia vapautuu maailmaan, ja ihmisetkin saavat osansa. Puuta kaadettaessa lastut sen kyljestä lentelivät mereen. Lopulta osa lastuista ajautui rantaan, jossa Alisen väki ja erinäiset, pahantahtoiset olennot löysivät ne, ja muovasivat niistä tarinan mukaan kaikenlaista kiusaa ihmisille; naispuoliset olennot askartelivat kipuja, vaivoja ja noidannuolia ja miespuoliset ilkeitä välineitä, kuten aseita. Tasmatammen latvuksen osien mainitaan hajonneen ilmansuuntiin, mutta niiden puolestaan kerrotaan antavan haltijalleen tietäjän voimat. Tasmatammen lehdet soivat ottajalleen lempeä ja rakkautta.

Katson Sineen Taivaan

Ylinen, taivainen maailma levittyy kokonaisuudessaan Keskisen maailman ylle. Suomalaisen mytologian Ylinen maailma ei ollut millään tapaa kuolevaisten/ihmisten paikka, vaan ainoastaan jumalolentojen, luonnonvoimien, ja taivaankappaleiden tyyssija. Suomalaisen mytologian mukaan lähes kaikilla ihmiskuntaa palvelevilla hyödykkeillä on syntysijansa Ylisessä. Tällaisia ovat mm. Tuli, Rauta ja Suola. Tulivathan elämän välttämättömyydet, kuten auringonpaiste ja sadekin taivaalta. Ylistä maailmaa hallitsi Ukko Ylijumala, ja hänen puolisonsa Akka. Ylisen tunnnetuimmat jumalat ovatkin luoja-, ja vaalijajumalia (kuten Tuuletar, Ilmatar ja Karhu) jotka sekä siunaavat ihmisiä antimillaan, mutta voivat myös ottaa nämä antimet pois.

Taivaankappaleiden liikkeitä tulkiten ihminen on luonut kalenterin ja kellon, ja öisin taivaan tähdet opastivat merenkävijöitä heidän retkillään. Onko siis ihmekään että olemme kautta aikojen kunnioittaneet ja palvoneet Ylisen taivaisia olentoja. Suomessa Ukon vakat tai Karhun peijaiset olivat tästä hyviä esimerkkejä. Kaadetun karhun kallo nostettiin maailmanpuuta symboloivan peijaispetäjän latvaan, jonka jälkeen shamaani messusi ja karhulle laulettiin läksiäiset Keskisestä maailmasta, jotta Karhun sielu pääsisi takaisin syntysijoilleen taivaiseen tähtitarhaan josta se oli maan päälle tullut.
Ilman olennot, kuten linnut olivat yhteydessä yliseen ihmistä paremmin, ja ihmisen hengen uskottiin voivan lentää linnun hahmossa. Tällöin puhutaan henki- tai sielulinnusta. Paitsi shamaanin, myös sairaan tai kuolevan sielu saattoi linnun hahmossa matkata maailmassa. Matkaava shamaani tai tietäjä pystyi myös lennättämään sieluaan eri maailmoissa ja eri hahmoina, lintuna, saukkona, tai peurana. Myös nukkuvalla ihmisellä sanottiin olevan kyky moiseen. Kun ihminen lopulta kuoli, uskottiin että henkilintukin näin vapautui, ja palasi maailmaan oikeana lintuna, kun taas ihmisen sielu, ego ja minuus, laskeutui alas Vainajalaan omiensa tykö. Ihminen ei siis kuoltuaankaan voinut päästä Yliseen maailmaan sillä se oli ihmisten tavoittamattomissa.

Ei laaksoa ei kukkulaa..

Keskinen, kuolevaisten maailma, vallitsi Ylisen ja Alisen välissä, ja antoi kodin sekä ihmisille että maallisemmille jumalolennoille, hengille ja haltijoille. Tunnetuin heistä on luoja- ja säilyttäjäjumalatar Luontoäiti, joka myös maaäitinä ja Äiti Maana tunnetaan. Hän on kaikenkattava luonnonhenki, jolla ei varsinaisesti ole omaa hahmoaan, kuten muilla jumaluuksilla (esim. Ukko, Vellamo tai Karhu saattoivat ilmestyä ihmiselle ihmisenmuotoisina). Maaäiti ikäänkuin Keskisen maailman muoto, joka on kaikkialla ympärillämme. Tuuli on hänen hengityksensä, vesi hänen verensä, maa hänen lihansa ja kivet hänen luitaan. Maaäiti ei kuitenkaan ole synonyymi Keskiselle maailmalle. Itse asiassa, voimme ajatella Keskistä maailmaa ja Äiti Maata kukoistavana kasvihuoneena; Seinät ja katto muodostavat tilan (Keskisen), jota hallitsevat elävät olennot, eli tässä tapauksessa kasvavat kasvit. Puutarha kasvihuoneessa voidaan tässä käsittää siis Luontoäidiksi. Jos puutarha kuolee, kasvihuone on yhä paikallaan, mutta se on eloton, ja tyhjä. Heh, tässä esimerkissä kasvihuoneen ulkopuolelle luonnollisesti jäävät auringonvalo ja komposti :)
Keskinen ei siis laajuudessaan vedä vertoja Yliselle ja Aliselle, mutta monenkirjava se on. Keskiseen maailmaan sisältyy laaja eläimistö ja kasvisto (eli flora ja fauna), sekä liuta erilaisia luonnonhenkiä ja yliluonnollisia olentoja. Se on ihmisen lisäksi myös metsän-, maan-, ja vedenväen sija, jossa ihminen ja mytologiset olennot elelevät rinta rinnan. Ihmisillä on tupansa, tonttinsa ja peltonsa, maanväellä omansa, kuten metsät, vuoret ja vedet. Yliluonnollisen väen, etenkin maahisten, sijat Keskisessä tunnetaan myös Kesämaana, tai Kesänmaana (samaa termiä on käytetty myös Vainajalasta), joka nähdään inhimillisempänä, ja maallisempana vastineena mytologista taukoa/talvehdintaa/talviunta edustavalle Talvimaalle eli lintukodolle*. Maahisten tuvissa elettiin, kuhistiin, ja ilveiltiin, ja ihmisen käsityskyvyn ylittävien olentojen elämänmeno oli yleensäkin riemukkaampaa ja iloisempaa kuin ihmisten ankea arki.
*Mainittakoon myös, ettei k.o. nimityksellä kuitenkaan ole mitään tekemistä Wicca-uskonnon kuolemanjälkeisen paratiisin kanssa, vaikka nimitys "Kesänmaa" onkin sama.

Metsä on salaperäinen ja kiehtova paikka nykyäänkin, ja voidaan melkein sanoa, että se kätkee sisäänsä rinnakkaismaailman. Asuvathan siellä esim. hiidet ja maahiset.

Keskinen maailma on runsas antimissaan, ja maa on antanut aikojen saatossa ihmiselle paljon kaikenlaisia hyödykkeitä; kiveä, puuta, tervaa, turvetta, savea, metallia, vettä, marjoja, sieniä, kasviksia, leipää, lihaa, kalaa, sarvia, hampaita, turkiksia ja nahkaa. Maasta tulevat myös lääkkeet ja rohdot, parannukset moneen vaivaan, joten pohu-ukkojen tai shamaanien ei tarvinnut langeta loveen vieraillakseen Keskisessä. Maalla on ihmiselle paljon annettavaa, jos ihminen vain jaksaisi yhä opetella ja kuunnella.

Keskisen maailman alapuolella sijaitsi Alinen. Koska kuolema on osa elämää ja luonnonkiertoa, Keskinen maailma ja Alinen ovat väistämättä yhteydessä toisiinsa kuten Keskinen ja Ylinenkin. Siinä missä Ylinen levittyi taivaana Keskisen ylle, oli Alisen maailma vähän vaikeammin tavoitettavissa. Kulkutietä Alisen ja Keskisen maailman välillä kutsuttiin nimellä Lovi; portti kahden maailman välillä. Taidokas loitsuniekka tai shamaani saattoi taitojensa turvin vierailla Alisessa myös astraalitasolla, hakemassa Manan majoilta tietoja tai rohtoja niitä tarvitseville, mutta hänenkin henkensä kulki Aliseen loven kautta. Termi "Langeta loveen", lienee kaikille tuttu. Lovi tarkoittaa myös hedelmällistä luomisvoimaa jumalatar-käsitteessä, ja näin ollen Lovi viittaa myös naisen voimapaikkaan; Vittuun. Onhan sekin portti kahden maailman välillä, ja koska sielu on kuolematon, se saattoi näin syntyä uudelleen.

Meitä odotetaan mullan alla

Kuoltuaan ihmisellä oli pääsy Aliseen, johon myös kuolleiden maailmat, Vainajala ja Tuonela kuuluivat. Kuolema kuuluikin tärkeänä osana Aliseen, maatuihan kuollut materia maahan jossa hyönteiset ja toukat nakersivat sen mullaksi. Alinen on haudan tavoin kostea, kylmä, ja pimeä maailma jonne ylinen auringon valo ei yllä. Alinen muistuttaa luolaa, siellä on kiveä ja kalliota, Tuonelan joki, ja sitä kansoittaa sekalainen joukko erilaisia, maan päällä syöpäläisinä ja muuten epäilyttävinä pidettyjä olentoja.
Siinä missä hyvien asioiden uskottiin olevan Ylistä ja jumalaista perua, kaiken inhottavan ja kiusaavan syntysijana pidettiin siis Alista. Alisen maailmaa pelättiin, vaikka se pitikin sisällään yhtä lailla luonnollisia, ihmisen elämään vahvasti kuuluvia asioita. Alisen maailmaa asuttivat vähemmän pidetyt, ja karsastetut olennot, kuten Kalma, Susi, Halla, sekä erilaiset taudit ja vahingontekijät ilmenemismuotoineen. Myös kipujen, kirojen, ja kademielen lähteet löytyivät jalkaimme alta. Puhumattakaan vainajien hengistä, kummituksista, valvottajista, ja levottomista sieluista..

Vainajala on ensimmäinen tila johon lepoon lasketut, haudatut kuolleet päätyvät. Vainajala matkii elävien maailmaa; Vainajalasta löytyi kaupunkeja, kauppoja ja puistoja kuten maan päältä. Vainajalan tarkoitus oli ilmeisesti hellävaraisesti totuttaa edesmenneet kuolemaan. Suurimpana erona mainittakoon kirkot, tms. uskonnolliset paikat, joita ei Vainajalassa ollut, vaan esim. jouluna kaikki "hurskaat" kuolleet joutuivat nousemaan jumalanpalveluksiin kylänsä kirkkoon maan päälle. Tällaisissa vainajien messuissa myös pastori itse oli vainaja, oman seurakuntansa edesmennyt kirkonmies, kuinkas muuten. Elävän ei myöskään ole hyvä päätyä kirkonväen joulumessuun, tai vainajat repivät kappaleiksi kun pastori lopettaa saarnansa. Moni tarina mainitsee että erheensä huomanneen piti, papin vielä saarnatessa, lähteä kävelemään keskikäytävää pitkin, tavalliseen tapaan, muina miehinä ovelle päin, ja siitä tasajalkaa hypätä kynnyksen yli ja nopeasti juosta kotiin taakseen vilkuilematta.

Kulkutie ihmisen rajantakaiseen tilaan, Vainajalaan, oli, kuinkas muutenkaan, hautausmaalla eli kalmistossa. Vainajalan portit olivat kalmistoon haudattujen hautoja, joista loitsutaitoinen tietäjä tai noita saattoi tarvittaessa nostaa kirkonväen avukseen sopivilla sanoilla. Noidan piti tietää myös palautussanat, jotta vainajat voitiin laskea takaisin lepoon. Muuten ne veivät mukanaan.

Luonnossa myös suonsilmiä ja metsälampia pidettiin portteina Vainajalaan/Tuonelaan/Aliseen, lähinnä siksi että niihin oli upottavan pohjan ansiosta helppo hukkua. Petollisten vesipaikkojen oletettiin olevan jotenkin yhteydessä maan alaiseen Tuonelan Jokeen. Elävänä ihminen ei siis voinut astua Vainajalaan, ainakaan tullakseen sieltä elävänä takaisin.

Tuonela eli Tuoni eli Mana eli Manala, oli paitsi koti Alisen jumalille ja olennoille, myös lopullinen sija vainajille; Siellä ihminen pääsi kuoltuaan nukkumaan ikiunta tai jatkamaan vaellustaan niin halutessaan. Tuonelan Musta joki mainitaan eräänlaiseksi rajatilaksi elävien maailman ja Tuonen, kuolleiden maailman, välillä. Tuonelan joen lautturina toimii Tuonen tytär, jonka kyytiin myös kuolleiksi tekeytyvät elävät voivat päästä. Toisin kuin varsinainen Vainajala, Tuonela olikin eläville ihmisille avoimempi paikka vaikka loitsutietoa ja oveluutta sekin vaati. Shamaani saattoi vierailla Tuonelassa astraalikehossa tai sielulintuna, ja Kalevala kertoo mm. Lemminkäisen pistäytyneen Tuonelassa suorittaessaan Pohjolan emännän antamia tehtäviä.

Tällaiset ovat kolme maailmaa, joihin me kaikki kuulumme. Eläkää, havainnoikaa, ja tuntekaa niiden läsnäolo. Taivasta katsellessamme tunnemme itsemme pieniksi ja mitättömiksi, etenkin öisen tähtiääriön alla. Metsässä vaellellessamme voimme tuntea kuuluvamme yhä johonkin, nauttia luonnosta ja nähdä kasveja ja eläimiä, puhumattakaan että silmäkulmassa häilyy uteliaita olentoja jotka katoavat juuri kun käännämme päätämme.. Kun työnnämme kädet syvälle multaan, tunnemme juuret, kosteuden ja kylmyyden, ja tiedämme kuolleiden olevan siellä. Kun multa ulottuu kyynerpäihin, tuntuu, kuin voisimme koskettaa heidän sormenpäitään. Kylmässä yötuulessa, elämänsä eläneiden lehtien kahistessa jaloissamme, kuullessamme öisiä lintuja, lahoamisen ääniä ja hyönteisten rapinaa..

-Kaikkea Hyvää-

Sympathy for the Devil

Kirjoitetaanpas vaihteeksi jotain Vanhasta Kehnosta, joka on kerrassaan värikäs hahmo sekä vanhassa että uudemmassa folkloressa. Aihetta on ohimennen blogillani sivuttukin, mutta katsotaan mitä pirua siitä saadaan irti. Pahoittelen jo etukäteen mikäli tekstissäni vilahtaa sanoja jotka herkimmät lukijani ehkä tulkitsevat loukkaaviksi. Niin käy aina homonyymejä käsiteltäessä. Olihan piru suomalaisille tuttu ja läsnä jokapäiväisissä töissä ja askareissa, vaikkei sitä aina huomannutkaan.

"Emäntä oli tuvassa ompelemassa, kun neula äkkiä lipesi hänen käsistään ja kieri lattian rakoseen. Emäntä haki kädellään neulaa lattialta ja manasi: -Pirukos sen neulan vei?
Silloin kuului lattian alta rauhallinen ääni: -En minä sitä vienyt, tuossa se on lattian raossa."
-Myytillisiä Tarinoita -kokoelma-

Saatana Meni Korvasta Sisään

Jokainen kristinuskoon perehtynyt tuntee pahuutta edustavan hahmon; Paholaisen. Suomessakin Paholainen on tullut tutuksi kirkon piiristä ja Raamatun tarinoista. Paholainen eli Saatana esitetään usein kristityn jumalan pahana vastahahmona, vaikka ilmestyikin kuvioihin vasta kristittyjen jumalan jälkeen. Paholainen on tuttu pahuutta tai viettelystä edustava hahmo, mutta ennen kaikkea, kuten lapsia syövä Mörkö tai metsän ilkeä noita-akka, eräänlainen moraalinen pelätti, jonka tarkoitus oli pitää ihmiset kaidalla tiellä ja herran nuhteessa.

Kun pidetään mielessä, että wanhan raamatun mukaan samainen kristittyjen Jumala mm. tappoi joukon viattomia lapsia egyptissä, tuhosi kokonaisia kaupunkeja ihmisineen tulisateilla, hukutti aikoinaan maailman ihmiset, antaa raamatussaan luvan myydä oman tyttäresi tarvittaessa orjaksi, kivittää kaikki jotka työskentelevät Sunnuntaina, ja lyödä maahan väärät profeetat, niin millainen pelätti paholainen sitten edes loppujen lopuksi on?
Tarinoissa Paholainen kärkkyi ihmisiltä sieluja houkuttelemalla näitä syntiin ja pahoille teille, kuten uhkapeliin, henkirikoksiin ja lihallisiin iloihin, esim. avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin.. Näin langenneet ressukat saivat sitten kuoltuaan katua tekojaan eivätkä päässeet taivaaseen jumalansa tykö. Erikoista että tällaiset teot ovat kristin piireissä kuitenkin ihan hyväksyttäviä jos ne on suoritettu mainitun Jumalan yllytyksestä, kuten "Jumala käski minua tappamaan lapseni" vs. "Saatana käski minua ampumaan vaimoni" o_O

(Kirkonmies tekee sopimuksen Saatanan kanssa. Yksityiskohta psalmipiirroksesta v.1195)

Mikäli siis Paholainen edustaa kristinuskon tuhoisana pitämää vastakohtaa, eikö Pirun reviirille kuuluisi näin ollen kyky ajatella omilla aivoillaan ja päättää itse elämästään?
Aikana, jolloin kirkollista kuria opetettiin yleisesti ehdottomana hyveenä ja velvollisuutena, Paholaisen pääasiallinen tehtävä tuntuikin olevan pelkästään ihmisten elämän manipulointi. Kuuliainen Saatana vaani jatkuvasti selän takana ja odotti tilaisuutta sielunriistoon. Klassisimpia esimerkkejä moisesta lienee Paholaisen tarjoama sopimus, eli kontrahti, joka takasi sielunsa myyneelle kaikenlaista maallista hyvää. Noidat lupautuvat tarinoissa paholaiselle saaden maagisia kykyjä ihmisten kiusaamiseen, mutta myös kirkonmiesten on mainittu harrastavan sielunkauppaa saaden voimia demonien manaamiseen ihmisistä. Käytännössä pappi siis vain leikki manaamista samalla kun Saatana kutsui demoninsa pois. Pappi sai mainetta, ja Saatana papin sielun ikuisesti kidutettavaksi. Tämä on hieman ristiriidassa niiden tietojen kanssa, jonka mukaan kaikki pahalaiset tietysti kavahtavat kristin jumalan nimeä, eikä pappi tarvitsisi avukseen ketään vastapuolelta o_O

Ruma Kuin Perkele

Paholaisen ulkomuoto on lähteistä riippuen moninainen. Yleisesti Paholaisen mainitaan olevan oikealta olemukseltaan sarvipäinen, kavio-, tai sorkkajalkainen olento, jolla on pitkä häntä. Enkelien tavoin myös Paholaisella tai demoneilla on usein siivet selässään. Paholaisen sarvien pituus vaihtelee lähteittäin, ja joskus vain Pirun toinen jalka on kavio tai sorkka toisen näyttäessä normaalilta ihmisjalalta. Joskus Paholaisella on kreikkalaisen metsänjumala Panin tapaan pukinhäntä, ja keskiaikaisten piirosten mukaan hännällä, samoin kuin Paholaisen takapuolella, voi olla jopa hampaat tai kasvot. Paholaisen ihon kerrotaan olevan kirkuvan punainen, pikimusta, harmaa tai myrkynvihreä. Paholainen voi myös hyvin olla karvainen tai karvaton, lihava tai laiha, suuri jättiläinen tai pieni peukaloinen.

Paholaisen sukupuoli esitetään usein maskuliinisena, usein jopa hienona herrasmiehenä, mutta modernissa maailmassa sukupuoleton henkiolento kuvataan usein myös naisen muotoisena.
Paholaisen vakiovarusteisiin kuuluu tietenkin hiilihanko jolla helvetin lieskoja kohennettiin. Joskus Paholaisella on yllään viitta, mutta muuten Piru tuntuu suosivan vaatteita ainoastaan ihmishahmossa esiintyessään.
Ovela Paholainen pystyy siis muuntautumaan ihmisen- tai eläimenhahmoiseksi niin halutessan, mutta näissä valheellisissa hahmoissa mainitaan aina olevan jokin pikkuvika, kuten sarventyngät, housunlahkeesta pilkottava hännänpää tai se mainittu, väärännäköinen jalka.

Enkeli taivaan.. painui Helvettiin

Kristillisessä mytologiassa Paholaisen, eli tuttavammin Saatanan, on alkujaan mainittu olevan Lucifer-niminen enkeli. Luciferin nimi tarkoittaa valontuojaa, ja hänen mainitaan olleen kauniskasvoisin kaikista luojan luomista, ja myös Jumalan suosikkienkeli. Enkelit luotuaan Jumala loi Raamatun tarinassa maan, ja muovasi maan tomusta ensimmäisen ihmisen, Aatamin. Hän oli niin ylpeä luomuksestaan, että pyysi enkelinsäkin paikalle, ja heidän oli kaikkien kumarrettava ihmisenkuvaa. Lucifer ei muiden enkelien tavoin suostunut kumartamaan isänsä luomusta, sillä hänen mielestään Jumala itse, enkelten luoja, oli ainoa kumartamisen, ja näin kunnioituksen ansaitseva olento. Tästä Jumala tarinan mukaan suuttui hirmuisesti, ja karkotti Lucifer-paran taivaasta Helvettiin. Syöksyessään alas taivaasta Luciferin enkelihahmo paloi ja hän sai paholaismaisen, suomuisen ja irvokkaan ulkomuodon niinikään rangaistukseksi röyhkeydestään.

(Kahlittu Lucifer. Kuva Wikipedia)

"Helvetti" -niminen paikka keksittiin kuitenkin vasta varsinaisen Paholaisen jälkeen, kun kansa ei enää kavahtanut vanhaa sarvipäätä samaan malliin. Helvetti on siis paikkana verrattaen uusi, ja sen tarkoitus oli toimia pelotteena ihmisille; Paikkana, jonne nämä jumalanpalvonnastaan harhautuneet sielut joutuisivat elleivät he jaksaisi kuluttaa ahkerasti kirkonpenkkiä.
Helvetistä muodostui lopulta kristillisessä mytologiassa paikka jonne passitettiin vääryyttä tehneiden (ja kirkon tapoja väheksyneiden) ihmispolojen sielut, ja jossa demoniarmeija piinasi heitä sanoinkuvaamattomin epäinhimillisin keinoin täältä ikuisuuteen.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että tuossa Lucifer-myytissä Helvetin mainitaan olevan Luciferin vankila, eikä suinkaan koti. Runoilija Danten mukaan Lucifer on kahlehdittu jäähän Helvetin pohjimmaiseen sopukkaan. Saatanalla on kolme suuta ja hän itkee kohtaloaan Helvetissä.
Ehkä ihmisten viettelystä sitten vastaavatkin demonit? No, ainakin suomessa Lucifer lienee tuttu nimi useimmille grillinomistajille ;)

Sielunvihollisesta veijariksi

Kristillisen kirkon saavuttua tyrkyttämään uutta uskontoaan sanat menivät sananmukaisesti sekaisin. Uusi kirkko toi tietenkin mukanaan uusia yliluonnollisia hahmoja. Vaikka koko Suomi ei sopeutunutkaan täydellä sydämellään uuteen uskontoon, oli lopulta helpompi hyväksyä uudet, väkivalloinkin tyrkytetyt tavat kuin menettää päänsä pyövelin pölkyllä. Kansa vaelsi näennäisesti jumalanpalveluksiin, mutta kansantaikoja ja loitsuja harrastettiin kirkonmiehistä välittämättä ja oman väen kesken. Hyvä muistaa että monet kristilliset hahmot kokivat muutoksia suomen kansan keskuudessa, ja näin, kirkon vallan alla uskonpuhdistuksen syövereissä liuta kristittyjen pyhimyksiä vakiinnutti paikkansa suomalaisten loitsurunoihin. Tällöin esim. Raunista tuli neitsyt Maaria, ja Tahvanuksesta Pyhä Stephanos.
Suomessa sitä paitsi tunnettiin jo ennen kristin saapumista koko joukkio omiakin enemmän tai vähemmän pahoja henkiolentoja; valvottajat, tautiolennot, menninkäiset, hiidet, vetehisen ja liudan sen sekalaisia pahalaisia. Uusi kirkko toi mukanaan vain yhden uuden pahan jonon jatkoksi; Saatanan.

(Vuohenpäinen paholainen)

Helvetin ikuisella piinalla uhkaava Saatana petollisine viettelyksineen ei kuitenkaan ollut kovaluontoiselle Pohjolan kansalle mitenkään erityisen vakuuttava pelote, ja ajan myötä sarvipää kokikin muutoksen. Suomessa Saatanan asema Pääpiruna ja paholaisena säilyi, mutta hänestä tuli myös eräänlainen syntipukki jonka huomaan huonot asiat kirottiin. Uuden uskonnon tarjoama paha siis sulautui suomalaiseen folkloreen saaden rutkasti inhimillisiä piirteitä. Kristityiltä opittu käsite sulautui vanhaan lainasanaan, Perkeleeseen, ja yhteys kristin jumalaan unohtui. Uusi, paikoin koominenkin, hahmo oli syntynyt suomalaiseen kulttuuriin. Hänen nimensä on Perkele, tuttavallisemmin Piru vaan.

Piru Perkele

Mutta hyvällä lapsellahan on tunnetusti monta nimeä: Piru, Paholainen, Perkele, Sielunvihollinen, Saatana, Vihulainen, Vanha Vihtahousu, Vanha-Erkki (Norjassa ja Ruotsissa Gammel-Erik), Kehno, Lempo.. Monet näistä ovat alkujaan olleet wanhoja suomalaisen mytologian hahmoja, kuten Alisesta tuttu Lempo, mutta nimet ovat sulautuneet yhteen Suomalaisten hyväksyessä pirun perinteisiinsä. Monelle nykysuomalaiselle esimerkiksi Hiisi ja piru ovat yksi ja sama asia. Nimityksenä piru on kuitenkin Agricolan peruja, ja hän käytti termiä raamatunkäännöksessään tarkoittaen Saatanaa/Paholaista.
Piru suomalaisena käsitteenä on vakiintunut tarkoittamaan myös kaikenlaisia pikkukiusanhenkiä, pahantahtoisia olentoja jotka kutistavat vaatekaappiin jätetyt vaatteet kahdella numerolla, syövät nukkuessasi toisen sukkasi, ja niitä pannahisia jotka hakkaavat ohimoasi vasaralla baari-illan jälkeen. Piru tarkoittaa myös tuota nykyistä veijariolentoa, Perkelettä.

"Isännän heinärattaista irtosi pyörä kesken matkan, ja isäntä kiroili ettei Pirukaan ole paikalla kun tarvittaisiin. Kuinka ollakkaan, piru osui paikalle aika haipakkaa, ja nosti rattaita jotta isäntä saattoi korjata pyörän. Hetken aikaa isännän työskentelyä seurattuaan Piru tuumasi että: -Pistähän vauhtia tuohon touhuun, minulla on kiire Seinäjoen markkinoille tappeluttamaan humalaisia."
-Myytillisiä Tarinoita -kokoelma-

Perkele on alkujaan suomalainen muoto latvialaisen Perkunas -jumalan nimestä. Perkunas on wanha, latvialainen ukkosenjumala, ja suomalaisen Ukon kollega. Lieneekö siis outoa, että muinaissuomalaisten suussa Perkele tarkoitti myös ukkoa. Wanhassa Suomessa ei siis koskaan ole ollut kysymys paholaisesta, vaan jumalasta, vaikka nykypakanat väittävätkin kivenkovaan Perkeleen olevan erillinen jumala tai henkiolento. Osittain he ovat oikeassa, olettaen siis että he tarkoittavat nykyperkelettä. Muinainen Perkele on jumala Ukko, uusi on henkiolento Piru.
Vertailun vuoksi myös Mies ja Salamaa eli Ukonvasamaa tarkoittava Pitkäinen olivat Ukon kutsumanimiä.

(Paholainen Rider-Waite -Tarokkipakasta vuodelta 1910)

Helv, kele, ja tana!

Syventääkseni sanoja minun lienee paras kertoa jotain suomalaisten jumalien ja henkiolentojen vaikutuksesta keskuudessamme. Tarkoitukseni ei siis ole kirota kuin torimuija, vaan tarkastella asioita niiden oikeilla nimillä sen kummemmin kiertelemättä. Me suomalaisethan olemme sanaseppoina jo kiroilustamme kuuluja, mutta emme enää nykyaikana niinkään ajattele kirouksia; että jonkun onnettoman päälle heitettäisiin kirous tai hänelle toivottaisiin suoraan jotain pahaa. Emme ehkä toivo naapurin koiran oikeasti hukkuvan, tai emmehän oikeasti halua että metsähiisi tulee ja vie lähikaupan nyrpeän myyjän? Kuitenkin, suoran kiroilun korvataksemme haistattelemme paljon, esim. Parhaana esimerkkinä hyvin tunnettu "Haista paska", jonka tarkkaa merkitystä minun ei varmaankaan tarvitse erikseen kenellekään selittää, ja kaikki ymmärtävät, mitä toivotuksella halutaan sanoa.. Toivotuksesta haistattelussa siis todellakin on kysymys, onhan varsinainen kiroilu tuomittu, paitsi hyvien tapojen, myös kirkon vastaisena toimintana. Silti unohdamme usein, että haistattelu on myös kiroamista, joskin sen lievimpiä muotoja.

Koska jumalia ja muita yliluonnollisia olentoja on nostettu ihmisten avuksi niin loitsuilla kuin virsillä, nopean avun saattoi saada myös pyytämällä vain k.o. jumalaa nimeltä. Yliluonnollisten olentojen nimet olivat vahvoja voimasanoja, jotka elävät nykyäänkin mm. sanonnoissa, kuten "Anna, Ahti ahvenia", tai "Näkki maalle, minä veteen". Myös kirouksissa "Lempo soikoon" (Puhekielen muunnos toivotuksesta "suokoon"), tai "Hiisi vieköön". Varsinaiset, pahaa aikovat kiroukset olivat toki juuri haistatteluja ja toivotuksia, joissa useimmissa selkeästi manataan jokin alisen olento (kuten Hiisi tai Lempo) aiheuttamaan toiselle jotain onnettomuutta, viemään mukanaan tai aiheuttamaan pahoja.
Kiroilusta puhuttaessa tarkoitetaan wanhasuomalaisittain voimasanoja; "Kiroja", joilla pyydettiin apua ja väkeä voimasanan sanojalle. Vertailun vuoksi mainittakoon, että jos ei halunnut vaivata jumalia, väkeä voitiin manata myös henkilökohtaisista voimapaikoista (Vittu, Kyrpä).

Harva meistä kuitenkaan ajattelee kiroillessaan mitenkään erityisesti "manaavansa" haistatuksen kohteelle mitään aktuaalia pahaa, tai muuten pyytävänsä apua muinaisilta pakanajumaloilta. Perkele on kuitenkin puhekielessämme yksi tunnetuimpia sanoja joilla jumalista suurinta; Ylijumala Ukkoa, on kutsuttu (ja kutsutaan edelleen) apuun antamaan voimia/sisua. Siinä on myös enemmän särmää kuin uudemmassa "saatana" -sanassa, joka kuulostaa lähinnä kevyeltä sadattelulta. Vertailun vuoksi mainittakoon myös kristityt juuret omaava, hartaampi rukous "Jumal, auta", josta muotoutui monille tunnetumpi manaus "Jumalauta". Sukua tälle on "Jukolauta", mutta en ole varma sen yhteyksistä kansanrunouteen (Aleksis Kiven kuuluisat Seitsemän veljestähän asuivat Jukolassa).

Piru merrassa

Suomalainen peruspiru ei ole enää samanlainen Helvetin päähahmo kuin kristillisessä mytologiassa. Sen sijaan Piru kuului ennen wanhaan liikkuvan ajoittain ihmisten keskuudessa, milloin autellen, milloin kiusaten kansalaisia. Piruun saattoi ottaa yhteyttä kun halusi vaurastua kepulikonstein, tai vaikka lainata rahaa. Piru on monin tavoin muiden veijarihahmojen kaltainen, ovela, mutta myös narrattavissa. Eräässäkin tarinassa pirun häntä jäi oven saranoihin, jonka jälkeen se ompeli housuistaan hännänreiän umpeen. Siksi pirua alettiin kutsua Vihtahousuksi. Eniten pirun mainittiin pelkäävän vanhoja, ilkeitä ämmiä, sillä niillä oli niin kieroja juonia ettei niihin pirukaan pystynyt. Juoppolallit olivat myös pirulta turvassa, niiden mainitaan haisevan niin pahalle ettei piru moisista huolinut.

"Eräs isäntä oli lainannut pirulta kukkupäisen kapan hopearahoja. Mikäli isäntä ei pystyisi maksamaan, saisi piru hänen sielunsa. Sopimusta tehdessä isäntä ehdotti, että jos hän maksaakin takaisin vain tasapäisen kapan, näin olisi köyhällä talonpojalla edes vähän paremmat mahdollisuudet selviytyä pirun kynsistä. Aikansa vastusteltuaan piru kuitenkin myöntyi isännän ehdotukseen, sen verran varma se oli ettei isäntä saisi rahoja kasaan.
Sovittiin siis että isäntä lainaa kukkupäisen, mutta maksaa takaisin vain tasapäisen kapan rahoja. Niinpä isäntä lainarahat saatuaan tasoitti kapasta kukun pois, ja ojensi loput pirulle päästen näin pälkähästä."
-Myytillisiä Tarinoita -kokoelma-

Piru on myös omalla tavallaan huumorintajuinen veikko. Hän näpäyttää kujeilijoita ja rankaisee vakavilla asioilla leikkijöitä. Nuorison keskuudessa liikkuu nykyäänkin kaupunkitarinoita, kuinka piru ilmestyy selän taakse jos sanoo sen nimen kylpyhuoneessa kynttilänvalossa peilille. Tämän jälkeen onneton löydetään hyytävän kauhunkiljahduksen jälkeen kylpyhuoneen lattialta joko kuolleena, tai hänet passitetaan mielisairaalaan. Loppuiäkseen. Pöö.
Piru on suomalaisessa folkloressa vakiintunut samanlaiseksi veijarihahmoksi, kuten esimerkiksi Skandinaavinen Loki, Kreikkalainen Pan, tai Hopi-intiaanien iloinen huilunsoittajahenki, Kokopelli.
Piru on vakiintunut myös useimpiin sanontoihin ja lausahduksiin, joita viljelemme tänäkin päivänä suomatta niille sen kummempia ajatuksia. Kun lanka menee ommeltaessa solmuun/sotkuun jota on mahdoton avata, totesi jo äitinikin että "Piru hirtti siihen poikansa". Olen huomannut itse käyttäväni samaa sanontaa. Pirunpelloksi kutsumme hakkuuaukeata tai kenttää täynnä kiviä =Mahdoton kyntää, Pirullisena pidämme kaksinaamaista ihmistä joka esittää yhtä ja tekee toista, ja kun Piru on merrassa, ei hyvä seuraa ja voimme odottaa pahinta. Viinapiru lienee myös monelle tuttu ja kukapa ei tuntisi palikoista koottua pulmapeliä; Pirun nyrkkiä :)

Jokapäiväinen pirumme:
(Wanhoja ja uudempia sanontoja)

"Piru merrassa"
(Jokin enteilee pahaa/jostakin on huonot seuraukset. Esim, jos jokin asia tuntuu liian hyvälle ollakseen totta, siinä on yleensä joku ikävämpi puoli)

"Laiska ihminen on pirun päänalunen."
(Eli hyödytön yksilö)

"Kyllähän piru perijöitä antaa, kun herra hengen ottaa."
(Viittaa ahneuteen ja muihin puliveivareihin jotka valuvat paikalle kuin taikaiskusta jos on vähänkään rahansaannista puhe)

"Mitäpä piru kirkossa tekisi."
(Turha tuhlata aikaansa paikoissa joista ei ole mitään iloa itselle)

"Piru paatissa ja toinen partaalla."
(Menee huonosti ja pahempaa on tulossa)

"Nättinä pirukin poikaansa pitää."
(Eli tekijänsä mielestä huonompikin kyhäelmä on aina parempi kuin jonkun toisen vastaava)

"Kärkkyy kuin piru sielua."
(Ahnehtia. Vongata itsepintaisesti jotakin)

"Turha maalata piruja seinälle."
(Ei ole syytä pahentaa tilannetta entisestään)

"Ei vanhakaan mikään saatana ole"
(Erilaisuus, kuten vaikka korkeampi ikä ei pahenna ihmistä)

"Anna pirulle pikkusormi ja se vie koko käden."
(Älä ryhdy mihinkään mikä voi myöhemmin kostautua)

"Pirusta pääsee siunaamalla, anopista ei manaamallakaan."
(Aina on olemassa jokin pahana pidettyä pahempi vaihtoehto, ja joskus ikävien asioiden kanssa on vain elettävä)

"Juoksee kuin piru kintereillä."
(Kova kiire)

"Koskaan ei tiedä millä oksalla se piru istuu."
(Muistuttaa tilanteeseen vaikuttavista yllätystekijöistä, joista voi olla hyötyäkin)

"Kun pirun heittää ovesta ulos, se tulee takaisin savupiipusta entistä mustempana."
(Liian helppo ratkaisu voi pahentaa ongelmaa)

"-Hyve keskellä, sanoi Piru kun kahden vanhan huoran väliin istui."
(Tarkoitus on kristilliseen sävyyn muistuttaa että ihmisillä on paheita ilman piruakin)

"Lapset on herran lahjoja, mutta pirun pidettäviä."
(Muistuttaa lapsen saannin ilosta ja kasvatuksen vaikeudesta)

"Lukeehan pirukin raamattua, mutta sieltä täältä." / "Lukee kuin piru raamattua."
(Eli tulkitsee jotain omaksi edukseen. Vääristellä asioita)

"Piru peluria neuvoo" / "Piru humalaista neuvoo."
(Tehdä huonoja päätöksiä/ elää itsetuhoisesti)

"Ei tuota tiedä pirukaan/Erkkikään."
(Kun jokin vastaus on niin vaikea ettei viisaana pidetty pirukaan osaisi vastata)

"Ei tätä kestä pirukaan/Erkkikään."
(Jokin todella vahvuutta kysyvä koettelemus, esimerkiksi kipakat löylyt tai urheiluharjoitus)

"Kaikkeen tottuu, Helvettiinkin."
(Venäläinen sananlasku)

Pakko vielä mainita eräs satakuntalainen hokema:
"Porista kun tuut niin piru oot, Kokemäeltä niin Perkele."
(Sukua edelliselle. Viitataan k.o. paikkoihin sietämättöminä vierailla, sekä erityisesti henkistä kanttia vaativina alueina käydä)

*Okei, selitän: Kappa eli nelikko on vanha mitta-astia, puinen laatikko, jolla mitattiin mm. jyviä ja perunoita. Tilavuudeltaan kappa oli vajaa viisi litraa. Kappoja oli eri kokoisia, yhdestä about viiteen kappaan. Erkillä puolestaan viitataan yhteen pirun monista nimistä, "Vanha-Erkki" :)