keskiviikko 29. elokuuta 2012

Maanalaisten Majoilla

Ihmisten maailmaan kuuluu myös runsaasti erilaisia uskomusolentoja, jotka olivat vähän yksilöstä riippuen sekä hyvän-, että pahantahtoista joukkoa. Metsä ja maankuori kätkeekin suomalaisessa folkloressa alleen paitsi jumalolentoja ja henkiä, myös monenmuotoista haltiaväkeä; menninkäisiä, maahisia, hiisiä, peikkoja, ja sen sellaisia mörköjä; Maanalaisia, jotka myös Manalaisina ja Maanväkenä tunnetaan. Maanväkeä saattoi tavata mitä erilaisimmista paikoista, ja yleisimmin näitä maanväen asuinpaikkoja kuvataan myös yleisesti nimellä Hiisi. Hiisi oli suomalaisessa folkloressa paitsi paha, verenhimoinen saalistaja, myös alisenväen, kuten vuorenpeikkojen ja hiisien valtakunta. Monet näistä olennoista siis asustelivat näkymättömissä maan alla, mutta satunnaisilta kohtaamisilta ihmisten ja maan väen kanssa ei tietenkään aina voinut välttyä ;)

(Huomaattehan petollisen louhonkolon keskellä vehreää satumaailmaa?)

Metsänpeitossa

Metsänpeitosta puhutaan yleensä eniten menninkäisten ja maahisten yhteydessä. Metsänpeitolla tarkoitetaan joutumista eksyksiin ja hukkaan. Metsä olentoineen sitoi varomattoman kulkijan omakseen, ja piilotti tämän etsijöiden katseilta. Folkloren mukaan metsänpeitto on todella peitto; kuin eräänlainen näkymättömyysviitta. Sen kerrotaan olevan harsomainen, läpinäkyvä huntu, jonka maahiset tai muu pikkuväki heittävät kadonneen ylle näin kätkien hänet ihmisten katseilta.

Wanhasuomalainen folklore mainitsee että metsänpeittoon joutuneen tulisi kääntää vaatteensa nurin ja kulkea takaperin omia jälkiään löytääkseen takaisin kotiin. Uskomus tunnetaan eri muodoissa. Erään lähteen mukaan riitti jos pelkän päällimmäisen vaatekappaleen, kuten takin tai paidan käänsi nurin. Toisen mukaan vaatteet tuli kääntää nurin kolme kertaa, tai kiertää pihlaja käännetyissä vaatteissa takaperin, ja/tai piti sitoa joku nurinkäännetyistä vaatekappaleista päähänsä. Myös eksynyttä hakevat saattoivat kääntää palttoonsa nurinpäin löytääkseen
kadonneen..

Korpikuusen kannon alla

Menninkäiset ovat suomalaisista metsänhaltioista maahisten ohella kenties tunnetuimpia, eräänsorttisia metsätonttuja, jotka mainitaan hieman peikkoja muistuttaviksi pikku-ukoiksi ja -akoiksi, jotka rakensivat asumuksiaan kaikenlaisiin luonnon muodostamiin koloihin ja onkaloihin, mutta myös ihmisten talojen alle. He liikkuivat pääasiassa öisin tai iltahämärissä. Menninkäiset olivat reviiritietoista väkeä eivätkä juuri perustaneet ihmisistä maillaan. Menninkäiset mainitaan ilkikuriseksi luonteeltaan, he osasivat matkia eläinten ääniä, ja saattoivat huvin vuoksi esim. pelotella marjastajia matkimalla karhua. He myös huijasivat usein ihmisiä, etenkin lapsia, poikkeamaan polulta saadakseen heidät metsänpeittoon.

(Kyyhöttääkö oksan alla joku?)

Menninkäisten valtaansa saamia lapsia kohdeltiin tarinan mukaan kuin lemmikkieläimiä, omistajasta riippuen siis hyvin tai huonosti, ja kun löytölapsi ei enää ollut mielenkiintoinen, menninkäiset vapauttivat onnettoman metsään omiensa löydettäväksi kuten eräskin tarina kertoo:

"Pikkutyttö oli mennyt metsään marjoja poimimaan. Häntä ei kuulunutkaan enää takaisin, sillä Menninkäiset olivat tytön omineet, ja istuttaneet kaatuneen puun kupeeseen metsänpeiton alle. Vuoden päivät menninkäiset ruokkivat häntä marjoilla ja sienillä, siemenillä, jäkälillä ja heinillä. Tyttö paitsi riutui ja laihtui, myös palellutti talvella molemmat jalkansa säärestä alaspäin, sillä metsänpeitto oli liian pieni ja jätti jalat näkyviin. Siitä huolimatta tyttöä ei löydetty etsinnöistä huolimatta ennenkuin menninkäiset poistuivat vieden peittonsa mennessään."

Maan Povessa

Maahiset eli Gufit muistuttavat ihmisiä kaikken eniten, ja folklore mainitseekin ne näöltään ihmisenmuotoiseksi, mutta pienemmäksi kansaksi. Peikkojen tavoin maahiset ovat ihmisistä uteliasta väkeä. Maahisilla on folkloren mukaan tapana houkutella ihmisiä, etenkin lapsia, asumuksiinsa maan alle. Maahiset olivat vaurasta ja vieraanvaraista väkeä, mutta myös ilkikurisia ja petollisia. Maahisille piti olla kohtelias, nauraa tai sylkeä ei saanut, ei myöskään syödä mitään maan alla. Jos varomaton kulkija maahisten sijoille jouduttuaan syö tai juo mitään mitä tarjotaan, hänet on ikuisesti sidottu maahisten hoveihin. Maahiset saattoivat mieltyä ihmisiin, ja olivat suosikilleen suopeita. Maahisten sijoille sidotut lapset maahiset kasvattivat ominaan, ja kohtelivat heitä yleensä hyvin.
Kerrotaanpa maahisten järjestäneen majoilleen eksyneitä onnettomia jopa puolisoiksi sopiville ihmisille. Naimakaupat auttoivat myös maan alle jäänyttä tyttöä tai poikaa pääsemään pois maahisten pauloista ja takaisin oman väkensä pariin:

"Pari vihittiin kirkossa jotta maahisten pitämä tyttö voisi jälleen asua maan päällä, mutta sali oli morsiamen puolella tyhjää täynnä. Seremonian päätyttyä pari käveli kirkon keskikäytävää ulkona odottaviin morsiuskieseihin, ja maahisten tyttö varoitti sulhastaan katsomasta taakseen kotimatkalla vaikka mikä tulisi. Vasta kotikynnyksen sisäpuolella hän voisi katsoa. Sulhasta pyyntö oudoksutti, mutta hän luotti morsiameensa. Kiesit lähtivät hevosten vetäminä kirkon pihasta, ja matka yhteiseen kotiin alkoi läpi kylän. Kirkonkellojen ääneen alkoi sekoittua puheensorinaa, iloista naurua, tiukujen kilinää, lyömäsoitinten kuminaa, pelimannien viuluja,  ja kotieläinten ääniä, koirien haukuntaa, lampaita, hevosten hirnuntaa, ja, kuin monipäisen lehmälauman kaulakellot. Sulhasesta kuulosti, kuin heillä olisi ollut isokin saattue kintereillä, vaikka oma väki tulisi mukaan vasta myöhemmin. Yhä vain yltyi ilakoivan seurueen pauhu, ja saattue tuntui kasvavan kasvamistaan. Kiesit kurvasivat sisään kotipihaan portista, ja morsiuspari nousi vaunuista lähtien kävelemään taloa kohden. Takaa raikaavat äänet kuuluivat yhä vahvempina, ja silmäkulmastaan sulho oli näkevinään pihalla erilaisia kotieläimiä ja muuta liikehdintää,  ja sulhasta alkoi jo vähän hirvittää. Niinpä hän vilkaisi taakseen, ja näki portista sisään pyrkivän, ilakoivan hääkulkueen. Piha täyttyi täyttymistään eläimistä, kutojista, suutareista, soittajista, nikkareista, laulajista, tanssijoista, huonekaluista, ruukkukasveista, astioista, kalliin näköisistä tekstiileistä. Vaikka piha oli jo ääriään myöden täynnä, näki sulhanen kuinka seurue moninaisine taitoniekkoineen, eläimineen ja arvokkaine antimineen ulottui aina kylän halki kirkon pihalle saakka. Sulhanen arvasi, että nämä olivat maahisten tytön väkeä ja omaisuutta. Samalla kun sulhanen katsoi, se kaikki kuitenkin katosi. Mitä oli ehtinyt portista pihaan säilyi entisellään. Samalla kun sulhanen katsoi, putosi morsian järkyttyneenä polvilleen ja puhkesi kyyneliin toruen miestään: -Minä vannotin sinua ettet katsoisi, ja sinä katsoit, ja siksi meiltä hävisi niin paljon hyvää."

Häirityt tai huonosti kohdellut maahiset saattoivat aiheuttaa ihmisille pahaa, kuten vastoinkäymisiä ja sairauksia. Tällöin puhuttiin maannenästä, jolla tarkoitettiin maahisten aiheuttamia vahinkoja. Esimerkiksi erilaisia ihottumia, kuten savipuolta pidettiin maahisten aiheuttamana, samoin venähdyksiä ja sisäloisia. Maahisten vallan alla saattoivat tarvittaessa olla myös yleisimmät taudinaiheuttajat, kuten käärme, sisilisko, ja sammakko. Metsännenällä tarkoitettiin paitsi tautiolentoa, myös metsänpeittoa sekä metsänolentojen valtaan joutumista tai heidän aiheuttamaansa taikaa. Folkore kertoo mm. isännästä, joka rakensi itselleen uuden navetan:

"Isäntä oli saanut jo raivattua navetan paikan, kun hänelle seuraavana yönä unessa ilmestyi pieni ukko joka varotti rakentamasta navettaa isännän kaavailemalle paikalle. Isäntä oudoksui untaan, muttei antanut sen häiritä itseään sen kummemmin ja rakensi navettansa. Unessa pieni ukko ilmestyi jälleen isännälle ja kehotti tätä siirtämään navettansa. Isäntä ei piitannut, ja siirsi eläimet uuteen omettaansa. Yöllä ukko ilmestyi taas ja valitti kuinka isäntä oli rakentanut varoituksista huolimatta navetan hänen kotinsa päälle, ja nyt lehmien virtsa valuu joka ilta katon läpi perheen ruokapöytään. Ukko kehoitti vielä isäntää siirtämään navetan, tai pahoja alkaisi tapahtua. Isäntä ei piitannut, kunnes karhu alkoi verottaa laitumella laiduntavia eläimiä. Joka yö isäntä näki ukosta unta, ja kun ukko lopulta uhkasi polttaa navetan elikoineen, hän myöntyi lopulta siirtämään navetan loitommas maahisukon kodista. Karhu ei enää vienyt eläimiä, eikä ukko kummitellut isännän unissa. Vanhan navetan paikalla isäntä pyysi anteeksi maahan päin, ja seuraavana päivänä oli lehmille tuotu navettaan tuoreita heiniä. Sopu maahisukon kanssa oli syntynyt."

Kalliolle, kukkulalle..

Siinä missä maankuoren reikä, louhonkolo tai juurakon onkalo saattoi olla kulkutie maahisten tupaan, majaili vuorissa, luolissa ja kivien onkaloissa peikkoja, jättiläisiä ja hiisiä.. Etenkin jättiläisten ja hiisien mainitaan folkloressa lopulta saaneensa tarpeekseen ihmisten naapuruudesta, haisevista eläimistä ja vaarallisista työkaluista. Lisäksi alituiseen kumisevat kirkonkellot häiritsivät niitä suuresti. Isoimmat olennot muuttivatkin usein kauas pois ihmisten tietymättömiin, tai kaivautuivat syvemmälle vuoriinsa niin ettei niitä enää koskaan tavattu. Pienemmät olennot, kuten maahiset ja peikot puolestaan saattoivat elellä hyvinkin lähituntumassa ihmisistä piittaamatta, ja muuten ihmisten huomaamatta.

Peikot kuvataan suomalaisessa folkloressa usein karvaisiksi, isonenäisiksi, ja -korvaisiksi olennoiksi, joilla oli isot kädet, pitkä häntä ja suuret jalat. Peikkojen mainitaan olleen uteliaita ihmisten suhteen, ja etenkin ihmisten kotiruoat kiinnostivat Peikkoja, joilla kuitenkin oli vaikeuksia oppia ihmisten työvälineiden hienouksia. Eräänkin tarinan mukaan vuorenpeikot olivat lähitilan ihmisiä aikansa tarkkailtuaan alkaneet himoita perunamuusia:

"Vuoren emäntä, peikkomuori, lähetti poikansa lainaamaan lähitilalta hömpäntömppää. Aikansa ihmeteltyään oudon tulijan vieläkin oudompaa pyyntöä, emäntä vihdoin tajusi että poika kaipasi perunanuijaa. Tarjotessaan perunanuijaa poika tarttuikin emäntää kädestä, ja lähti taluttamaan tätä nuijineen vuoren onkaloihin. Perillä kodikkaassa luolassa odotti peikkoperhe luvattua perunamuusia jo huuliaan lipoen. Muusin teko ei kuitenkaan sujunut mutkattomasti. Saatuaan nuijan hyppysiinsä Peikkomuori asetteli perunat pitkälle penkille, ja alkoi niitä muusinuijalla vimmatusti hutkia. Kaikkein uteliaimmat perheenjäsenet jo sivusta seuratessaan kurottelivat käsillään perunamuusia ja saivat siinä hötäkässä osansa perunanuijasta. Emäntä seurasi kivusta parkuvan peikkoperheen edesottamuksia aikansa, muttei uskaltanut sanoa mitään. Aikansa muusinuijaa paukuteltuaan Peikkomuori tuskastui vaikeaan perunaruokaan, lykkäsi perunanuijan takaisin emännälle, ja haukkui vielä pataluhaksi koska oli kelvotonta nuijaa lainannut. Turhaan emäntä yritti selittää peikkomuorille ettei nuijaa suinkaan noin käytetty. Peikkomuorin jäädessä kiukkuamaan keittiöönsä poika opasti emännän nuijineen ulos vuoresta. Ennenkuin poika ehti kadota takaisin vuoren uumeniin, emäntä uskaltautui sanomaan, että jos poika toisi muorin illalla hänen ikkunansa taakse vakoilemaan, hän näkisi kuinka ihmiset perunamuusia valmistivat. Peikkomuori ilmeisesti suostui ehdotukseen, sillä seuraavana päivänä vuoren poika haki taas lainaksi hömpäntömppää."

Hiisi Vieköön

Suomen folkloreolennot ovat yleensä valtaosin aika harmitonta väkeä, mutta hiidet ovat poikkeus joka vahvistaa säännön. Suomalaisen folkloren hiisi onkin häijy, arvaamaton, ja painajaismaisen pelottava otus, jolla on laajalle alueelle levittäytynyt suku. Hiidet ovat kolkkoa väkeä, ja niiden mainitaankin alkujaan olevan Alisesta lähtöisin. Suomalainen folklore tuntee kahden tyyppisiä hiisiä; Vesi- ja metsähiisiä.
Metsähiisien asuinsijaksi mainitaan usein vain metsä tai vuori, Hiitola tai, jo edellä mainittu, Hiisi, joka alueena sijaitsee jossakinpäin metsänpeittoa, louhikossa tai vuorella. Metsähiisiä oli kahta sorttia; Mahtavampi hiisien suku eleli sivistynyttä elämää vuorten onkaloissa ja luolissa. Heidän mainitaan olevan ihmisen kokoisia tai suurempia, ja väkivahvoja ja he asuivat ja elivät elämäänsä aikalailla samoin kuin ihmiset. Vuorilla elävät hiidet mainitaan vuorenpeikkomaiseksi, suurikasvuiseksi väeksi, joka pysyttelee enimmäkseen omissa oloissaan.

Vuorten lisäksi myös metsät olivat hiiden suvun asuttamia. Metsän puolella majailevat serkut tosin kuuluivat olevan sitä äkäisempää, eläimellisempää sorttia, josta vuorenhiisienkin maine on usein saanut kärsiä.
Vähäisempi hiisien suku asui siis metsissä, vain kivien ja kantojen kolot ja onkalot suojanaan. He olivat suuria korstoja tai pienempiä, lapsenkaltaisia olentoja, jotka elivät liki eläinten tavoin ja pelkäsivät tulta. Muutaman tarinan mukaan Metsähiidet pysyttelivät myös kaukana vedestä. Hiidet ovat salaperäistä porukkaa eikä niiden ulkonäöstä juuri ole tarkan yksityiskohtaisia kuvauksia.
Menninkäisten tapaan hiidet liikkuivat lähinnä iltahämärissä ja öisin, ja välttelivät auringonvaloa. Hiisi liikkuu ketterästi metsässä, ja, kenties parhaana tuntomerkkinä, sillä on punaiset, pimeässä kiiluvat silmät ja hyvä kuulo ja hajuaisti. Ulkosalla oli vaarallista kirota, tai edes leikillään sanoa sanojensa tueksi "Hiisi vieköön", etenkin jos sanoit sen valheen sekaan. Mikäli menit sitten yöllä metsään, oli hiisillä silloin ihan oma lupauksesi antaa niiden viedä mukanaan..

Hiidet, etenkin vähäiset metsähiidet, söivät ihmisiä, ja sieppasivat heitä maan alle talven varalle. Siepattuja ihmislapsia hiidet saattoivat kasvattaa vuosia jotta voisivat syödä heidät myöhemmin, isoina ja pulskina. Folklore kertoo hiisiltä paenneista ihmisistä, jotka kertoivat hiisien antaneen heille sammakoita syötäväksi.

"Talon isosisko ja pikkuveli, 12 ja 8 vuotiaat, viettivät kesän paimentaen lampaita kallion kupeessa ja palasivat aina illansuussa kotiin. Kerran syksymmällä yksi lammas oli jotain pelästynyt, ja lähtenyt omille teilleen niin, että kun lapset lopulta löysivät kadonneen eläimen, alkoi jo hämärtää. Vaikka mummi olikin joskus pirtissä kertonut kummitusjuttuja hiisistä ja maahisista, ei lapsia pelottanut vaikka pimeä laskeutui, olivathan he kulkeneet saman matkan metsän halki joka päivä. Yhtäkkiä lasten edestä, pimeästä kuului selvästi lampaan määkäisy. Lapset luulivat yhden omistaan taas lähteneen omille teilleen, ja isosisko alkoi maanitella karannutta lammasta. Määkäisy kuului jälleen, nyt kauempaa. Isosisko poikkesi polulta tavoittamaan harhailevaa lammasta, ja pikkuveli jäi odottelemaan polulle. Siskoa ei kuulunutkaan takaisin. Veli alkoi lopulta vähän hermostumaan, kaipa häntä pelottikin, ja hän huusi siskoaan nimeltä. Huusi monta kertaa, eikä kukaan vastannut. Vihdoin poika näki pimeydessä palavat punaiset pisteet, kuin silmät, jotka kääntyivät häneen päin. Silloin poika vasta pelästyikin, ja juoksi vikkelästi kotiin ja kyynelsilmin kertoi kaiken vanhemmilleen. Poika sai torujakin kun oli jättänyt arvokkaat lampaat yksin metsään. Seuraavana aamuna lampaat löytyivät metsästä laiduntamasta, mutta isosiskoa ei enää koskaan löydetty."

Etenkin kallioluolissa elelevien vuorihiisien sanotaan ryöväävän uhrejaan, ja heillä kerrotaan olevan varastossa erilaisia kalleuksia, jalokiviä ja kultaa. Erään sotamiehen mainitaan onnistuneen varastamaan vuoren hiisiltä komean, kultaisen pikarin. Raivostuneena julkeudesta hiidet lähtivät tavoittamaan voroa. Sotamies ratsasti suoraan kirkkoon ja laski pikarin alttarille. Hiisien lynkkauspartio tietenkin pysähtyi, koska se ei voinut astua jalallaan kristin kirkon pyhittämälle maalle. Tarinan samainen kultapikari olisi folkloren mukaan nykyään Huittisten kirkossa ehtoolliskalkkina..
Vuoren luolien rikkailla hiisillä kerrotaan myös olevan erilaisia kotieläimiä, ja he olivat kaikinpuolin aikaansaapaa väkeä. Heillä voi olla vesikanavia ja viljelyksiä, he osaavat kalastaa, ommella vaatteita, ja valmistaa leluja jälkeläisilleen. Myös hirven kerrotaan olevan lähtöjään hiisien tekemä eläin; Kuuluisa hiiden hirvi oli myyttinen, voimakas olento joka hiisivoimin valmistettiin kaikenlaisesta metsästä löytyvästä materiaalista, kuten sammalesta ja oksista. Otus lienee kaikille Kalevalansa lukeneelle tuttu, vaikka onkin epävarmaa, oliko hirvi pykätty vuori-, vai metsähiisien voimin.. Btw, yksi Louhen Lemminkäiselle asettamista tehtävistä oli hiiden hirven kaato, missä tämä onnistuikin.

Hiisiltä voi myös olla vaikea suojautua. Kuten mainittu, metsähiidet, pimeän olentoja kun ovat, pelkäävät tulta, mutta kallioluolien serkkuihinsa se ei välttämättä päde. Melodisen musiikin sanotaan myös viehättävän vuoren hiisiä, joilla ei ilmeisestikään ole omaa musiikkia. Yleisesti ottaen kaikki "yliluonnolliset" olennot pelkäävät rautaa tai hopeaa, mutta hiisistä en osaa sanoa. Vahvat hajusteet tietty peittävät ihmisen hajun, ja etenkin mintun tuoksun kerrotaan olevan hiisille vastenmielinen. Muista silti, että koska metsäneläimet harvemmin hajustavat itseään, voi esim. hajuvesi parhaimmillaan jopa houkutella hiisiä metsässä. Hiisien ruokahalua voi myös yrittää tyydyttää tarjoamalla niille nuotiomakkarat tai vodkapaukut, kunhan et pue niitä alkupaloiksi ja aperitiiviksi.. Turvallisin neuvo etenkin metsähiisien suhteen lieneekin, että "älä vaikuta herkulliselta" o_O

Kansantarinat kertovat myös hiiden koirasta, ylivertaisesta metsästyskoirasta jollaisen jokainen metsästäjä halusi itselleen. Hiiden koira liikkui ääneti ja oli näkymätön muuten paitsi leukaluiden osalta. Jos nämä leukaluut sai itselleen, oli hiiden koira oma. Jos metsässä kuului koiran haukuntaa eikä itse koiraa näkynyt lähimaillakaan vaikka haukku olisi vierestä tuntunut kuuluvan, puhuttiin hiiden koirasta.

Lintukotolaiset

Lintukotolaisista ei enää nykyään juurikaan liiku tarinoita, mutta heidätkin on maan väkenä hyvä tässä mainita vaikkeivät maan alla asukaan. Lintukotolaiset mainitaan pieniksi, jopa peukaloisen kokoisiksi ihmisolennoiksi, joskin itse tarinoita lukeneena olettaisin heidän olevan about 10-, tai enintään 15 cm:n pituisia. Eli suunnilleen samankokoisia kuin 1:12 -skaalan nukkekotinuket. Joskus heidän mainitaan olleen alkujaan Lapista kotoisin, mutta juuriksi mainitaan myös taivaanranta, eli ääri. Kauempanahan asiat näyttävät pienemmiltä. Siksi lintukotolaiset tunnetaan myös Ääreläisinä.

Lintukotolaiset saivat nimensä siitä että he asuivat usein tyhjissä lintujen pesäkoloissa, söivät lintujen munia, ja metsästivät hiiriä, myyriä ja sammakoita. Lintukotolaiset myös viihtyvät soiden tuntumassa, koska soilla kasvoi paljon ravintorikkaita marjoja.
Lintukotolaiset eivät olleet ilkeitä tai pahantahtoisia, vaikka ihmisen lähellä elely joskus aiheuttikin ongelmia jos ihmiset eivät katsoneet eteensä. Joskus kohtaamiset taas olivat onnekkaita. Eräs tarina kertoo miehestä, joka osui paikalle lintukotolaisten raivatessa kiviä tieltään:

"Suon reunassa lintukotolaismiehet hiessä päin yrittivät kepeillä vääntäen saada ihmisnyrkin kokoisia murikoita liikkumaan tieltään, kun paikalle siihen osui jokin kulkumies. Aikansa pikkumiesten aherrusta seurattuaan mies astui lähemmäksi, ja kädellään nosteli kivet syrjään lintukotolaisten kulkureitiltä. Hämmästynyt joukko pyysi miestä istumaan seurakseen aterialle urakan päätteeksi, kun naiset toivat tarjolle keitettyjä linnunmunia. Lintukotolaiset söivät munankuoria lautasinaan käyttäen, samalla, kun mies napsi suuhunsa kokonaisia munia syöden näin yhtä paljon kuin 30 lintukotolaista yhteensä. -Kova olet työtä tekemään, mutta kova sinä olet kyllä syömäänkin, totesivat lintukotolaismiehet naureskellen."

Lintukotolaisten sanotaan riidelleen alituiseen kurkien kanssa oikeuksista parhaisiin sammakkomaihin, ja folklore kertookin heidän lopulta koonneen vähäisen kansansa, ja lähteneen purjehtimaan meren yli eikä heistä ole sen koommin kuultu. Toinen tarina mainitsee heidän lentäneen maailman ääriin kurkien selässä.

Kulje siis metsässä avoimin mielin, älä hairahdu polulta, älä sorru petkutettavaksi, ja ole tarkkana. Ehkä ehdit nähdä mikä siellä silmäkulmassa vilahti ;)

2 kommenttia:

Leena kirjoitti...

Voi että nyt tekeekin mieli lähteä mökille vähän vilkuilemaan sinne ja tänne xD

Anonyymi kirjoitti...

Olipa kiehtovasti kirjoitettua!
Olen etsimässä tietoa metsänpeitosta ja löysin tänne :)