perjantai 3. toukokuuta 2013

Pinnan alla

Maan lailla vesi on ruokkinut ihmisten mielikuvitusta, ja kätkenyt aikojen saatossa sisäänsä vaikka minkälaisia olentoja, niin jumalia, haltioita, kuin muitakin porskuttajia. En aio tässä kertoa niinkään jumalista, vaan näistä vähäisemmistä kuuluisuuksista.
Veden olennot olivat erilaisia maan olentoihin nähden, heillä oli usein erilainen ulkomuoto, erilaiset tarpeet ja outoina pidetyt elintavat. Veden haltioiden mainitaan huolehtivan vesistöjen puhtaudesta ja veden eläinten hyvinvoinnista, ja mm. säännöstelevän ihmisten kalansaaliita siinä missä metsän haltiat hoitivat riistaa. Joskus myös veden väki kuitenkin miellettiin, maan väen tavoin, pahansuovaksi tai ilkikuriseksi, etenkin jos veden haltian oli vesistöä häiritsemällä suututtanut. Etenkin Näkki ja Vesihiidet olivat kuuluisia onnettomien syvyyksiin houkuttelussa, ja aaltoihin katosi niin piittaamattomia vedentärvelijöitä kuin viattomia sivullisiakin.

Syö, Näkki, heinii, älä syö minnuu.

Näkki on kenties suomalaisesta vedenväestä kuuluisin. Hän on naisenmuotoinen vedenhaltia, jonka mainitaan usein istuskelevan rantakivillä tai luodoilla kampaamassa pitkiä, mustia hiuksiaan. Näkin mainitaan olevan hahmoltaan kuin pyöreämuotoinen, kauniskin, nainen, jolla on mahdottoman isot rinnat. Muhkean povensa ansiosta Näkki on saanut myös vähemmän mairittelevan liikanimen "Nännisäkki". Näkki on alaston, ja sen huoletonta esiintymistä rannalla pidettiinkin yleisesti riettaana. Mitäpä vedenhaltia välittäisi paikkojaan peitellä?
Näkki voi esiintyä vähän lähteestä riippuen myös vanhana, riippurintaisena naisena, isona kalana tai koirana, ja sen kerrotaan houkuttelevan sekä uimareita että muita veden rajassa liikkuvia syvemmälle veteen. Näkiltä saattoi kuitenkin pelastua jos sen nimen sanoi ääneen:

"Joukko lapsia polskutteli käsipohjaa matalassa rantavedessä, kun aalloista nousi äkkiä iso, ruskeaturkkinen koira, joka alkoi siinä leikkiä ja kisailla lasten kanssa. Aikansa pelmuttuaan koira äkkiä sanoi lapsille: -Nouskaas kaikki mun selkään. Lapset kiipesivät nauraen ison, pörröisen kaverinsa selkään istumaan, vain viimeisenä istuva pieni poika oli pudota kun joutui aivan hännäntyveen. Koira alkoi kahlata syvemmälle uppeluksiin, kun viimein poika parkaisi: -Nikki, Näkki, näpärällä, hännän päällä!! Silloin koira ravisti nopeasti lapset selästään ja katosi aaltojen alle."

Näkki asutti järviä ja isompia vesistöjä, mutta sen saattoi tavata myös niihin virtaavasta vedestä. Näkkiä vastaan tunnettiin ennen wanhaan mm. seuraavanlaiset konstit: Ennen kuin menet uimaan, heitä heiniä veteen ja sano "Syö Näkki heinii, älä minnuu", tai heitä kivi veteen ja sano "Näkki maalle, minä veteen." Tällöin uimasta noustua pitää muistaa sanoa "Minä maalle, Näkki veteen." Ei kuitenkaan täysin ole selvillä, mitä Näkki teki mukaansa houkuttelemilleen ressukoille. Näkin on väitetty tekevän heistä orjiaan, syövän suihinsa, tai vaan huvittavan itseään katsellessaan kun he hukkuivat surkeasti.
 
(Näkki kampaa hiuksiaan rantakivellä. Erkki Tuomen kuvitusta teokseen Myytillisiä Tarinoita)

Vetehinen verkot sotki, pilasi, paha, katiskat..

Vetehinen oli pienempi vedenolento, sellainen vähäisempi haltia, eikä senkään mainita olevan mitenkään erityisen ystävällismielinen. Vetehinen on kuvattu usein mustanaamaiseksi, viiksekkääksi, ja terävähampaiseksi, norpankaltaiseksi olennoksi, jolla oli suomuinen nahka ja silmät kuin kissalla tai vasikalla. Vetehisellä mainitaan olevan myös tulevaisuuteen näkemisen lahja, ja noidat ja tietäjät saattoivatkin talvisina juhlapyhinä manata vetehisen jäälle ja tiedustella tältä tulevia. Vetehistä piti kohdella kunnioittavasti, ja se piti myös osata manata takaisin, tai se hotki suihinsa onnettoman loitsuniekan, tai repi häneltä pään irti mukaansa veteen.
Vetehisen valtakuntaa olivat lammet ja pienemmät järvet, aina etuisampaa, jos k.o. vesistössä oli mutapohja. Mainitaan, että epäkunnioittava käytös vettä kohtaan saattoi vihastuttaa Vetehisen, ja se saattoikin suutuspäissään kaataa ilveilijöiden veneen ja hukuttaa vielä kyseiset öykkäröijätkin sille päälle sattuessaan.
Veden ulkopuolella Vetehinen oli onneton olento, ja avutonkin:

"Kalastajamies koki verkkojaan, ja manaili saalistaan; mitättömiä pikkusinttejä, kun viimeisestä verkosta sattui vastaan outo, kookas pyrstöniekka. Se oli musta ja suomuinen, sillä oli evissä pitkät kynnet ja naama oli karvan peitossa. Miestä alkoi jopa vähän pelottaa veneen pohjalla mötköttävä, vieras elukka, joten hän kaivoi kalapuukkonsa esiin aikomuksenaan tappaa se. Yllättäen olento muljautti mustia silmiään miehen suuntaan, alkoi puhua, ja aneli: -Päästä minut takaisin veteen. Mies ei uskonut korviaan. Vesi purskahti otuksen kiduksista, ja olento toisti asiansa: -Saat palkkion jos päästät minut takaisin veteen hyvä mies. Mies epäröi: -Palkkion?
Kolmannen kerran olento sanoi jo henkeään haukkoen: -Nimeä saaliisi ja sitä tulet saamaan. Päästä minut takaisin veteen hyvä mies.
Kalastaja edelleen hieman epäröi, mutta sanoi sitten: -Annatko minulle sitten tämän järven vanhimpia kaloja? (Kalastaja näet oletti että tietysti isot kalat ovat niitä vanhimpia.) Olento huokaisi henkitoreissaan: -Olkoon niin, ja kalastaja nappasi verkon reunoista kiinni ja keikautti otuksen veneestä. Ison loiskahduksen saattelemana olento pyrstöineen katosi sukkelasti syvyyksiin. Vetehinen kuitenkin piti lupauksensa, vaikkei se kalastajaa tainnut miellyttääkään; Pikkuruisten sinttien sijaan kalastaja alkoi nyt saada verkoillaan ruotoista kiiskiä. Ne kun olivat järven vanhimpia kaloja."

Sihisikö se hississä?

Vetehinen sekoitetaan usein Vesihiisiin, vaikka ovatkin eri väkeä. Vetehinen oli haltia siinä missä hiidet puolestaan ihan oma lukunsa. Vesihiisiä oli monenlaisia, ja niitä asusti vähän kaikenlaisissa vesistöissä. Ne saattoivat liikkua eri vesien välillä jokia ja sen sellaisia uomia pitkin. Vesihiidet asuttivat niin suolammikoita, lampia kuin järviäkin, ja ne ovat jonkinlaista sukua maalla asustaville metsähiisille. Metsäserkuistaan poiketen vesihiidet eivät kuitenkaan koskaan nousseet kuivalle maalle, vaan elivät pelkästään vedessä.
Vesihiisi muistuttaa ulkomuodoltaan Näkin tapaan ihmistä, mutta sen mainitaan olevan kasvoistaan jotenkin Vetehisen tapaan outo, poikkeavan, tai eläimellisen näköinen; Ruma, mustanaamainen, suomuinen, kuonollinen, viiksekäs, huuleton, iso- tai tihrusilmäinen, kalan-, tai kissankasvoinen, tora-, tai piikkihampainen pelätti.

Metsähiisien tavoin myös vesihiidet mainitaan ilkeämieliseksi, kyltymättömäksi saalistajaksi, ja tarinoista riippuen jopa verenhimoiseksi. Niiden kerrotaan tahallaan tekevän vesipyörteitä joihin hukuttaa uimareita, tai huvikseen kaatavan veneitä, ja jopa houkuttelevan lapsia veteen siepatakseen heidät. Mainitaan, että erityisesti huono ja epäkunnioittava käytös, kuten kiroilu, veteen virtsaaminen, roskaaminen, tai muuten vaan ylenpalttinen mekastus esim. laiturilla, vedessä tai veneessä houkutti vesihiiden hyökkäämään. Se haistoi ihmisen vedestä ja suunnisti onnettoman kimppuun.
Vaikka Vesihiisi mainitaankin rumaksi, sen sanotaan olevan sitäkin kaunisäänisempi. Sen mainitaan aaltojen yli huutelevan ihmisiä nimeltä, jotta nämä tulisivat veteen. Vesihiidet ovat siis myös eräänlaisia suomalaisia seireenejä. Kyseessä voi kenties olla myös jonkinlainen, hiisille lajikohtainen käyttäytyminen, sillä houkuttelivathan metsähiidetkin ihmisiä saaliikseen metsään..

"Talvella jääpeitteisen järven ohi kulkiessaan mies kuuli jonkun huutavan nimeään. Huutajaa ei näkynyt, mutta kutsu tuli selvästi järveltä päin. Miestä alkoi vähän kammottaa, hän tihensi askeleitaan, ja käveli pois. Unessa sinä yönä, ja monena sen jälkeen, mies näki unessa järven, ja kuuli taas nimeään huudettavan. Veden lähellä valveilla hän tunsi kuinka vesi veti häntä luokseen. Miestä alkoi pelottaa ja hän alkoi vältellä järveä, vettä, uimista, ja jopa peseytymistä. Lopulta järven kutsu hellitti, mutta mies ei mennyt veteen. Vanhana miehenä hän lopulta sairastui, ja hänelle tuotiin lasi vettä. Ensimmäiseen kulaukseen hän sitten tukehtui. Järvi oli saanut omansa."

Tuona miun lehmäin, Kirjoin, Kelloin, maalle on jäänyt

Järvissä mainitaan asustavan myös ihmisen kaltaista kansaa, vedenhaltioita niinikään, jolla oli kotieläimiä ja työkaluja samoin kuin meilläkin. Vuoren väen tapaan veden väki tuli joskus maihin palveluksia kysymään:

"Rantatorpan oveen koputteli kerran illansuussa vieras emäntä, jolla oli suuri korillinen kerittyä villaa mukanaan. Torpan emännältä hän kysyi, voisiko nainen ne langaksi hänelle karstata ja kehrätä, kun heillä meni rukki rikki. Palkkiotakin vieras muori lupaili. Torpan emäntä otti langat vastaan, ja vieras emäntä sanoi parin päivän päästä palaavansa lankojaan hakemaan. Emäntä alkoi karstata ja kehrätä, ja parin päivän päästä vieras muori palasikin. Vieras katsoi emännän kehräämää korillista ja sanoi, ettei niitä huoli kerran emäntä on ne sydämestään kastellut. Emäntää tämä oudoksutti, mutta sitten hän tajusi mitä vieras tarkoitti; Kehrätessään emäntä oli vanhasta tottumuksestaan kostuttanut sormenpäitä syljellään.
Vieras emäntä sanoi tuovansa uudet villat, väärin kehrätyille emäntä sai tehdä mitä lystäsi. Uudet villat saatuaan emäntä jälleen karstasi ja kehräsi, mutta tällä kertaa kastoi sormiaan viereensä asettamassa vesikipossa. Uudestaan tuli outo kävijä hakemaan lankojaan, ja nyt ne kelpasivat. Työn jälkeä kehuttiin myös. Vieras emäntä sanoi, että palkkioksi nousee teille tästä asti järvestä aina kalaa. Emäntä hämillään kiitteli vierasta, ja ajatteli että johan hänellä on korillinen hyvää villalankaa, olisihan se pakkioksi riittänyt. Kun emäntä nyt katseli vieraan perään tuvan ikkunasta, hän näki kuinka muori villalankakoreineen käveli suoraan alas rantapengertä veteen ja katosi aaltoihin. Mutta hyvin riitti perheellä kalaa aina siitä asti, ja saipa isäntäkin lämpimän villapaidan veden muorin hylkäämistä langoista."

Veden emäntä saattoi myös ajaa karjansa laiduntamaan ruohoa kuivalle maalle, ja illalla lehmät sitten kutsusta palasivat veteen. Tarina kertoo, että mikäli tällaisen veden karjan sai ääneti kierrettyä, tarinoista riippuen, kaksi, kolme, viisi, tai seitsemän kertaa myötä ja/tai vastapäivään, sai naudat itselleen. Veden kansan lehmät olivat lypsyssään vertaisia Maahisten elikoiden kanssa, vaikka maan eläimiä useammin haikailivatkin takaisin veden alle. Yhden laumastaan harhautuneen, ihmisen kiertämän veden hiehon mieli oli niin halajanut takaisin synnyinsijoilleen, että otusparka oli kävellyt suoraan järveen ja hukkunut surkeasti. Maalle sidotut veden eläimet kun unohtivat samalla taitonsa hengittää veden alla. Joskus veden karjalla on mainittu olevan kidukset, suomuja tai evä selässä.

Kuin kala vedessä

Savossa; Kuopion, Iisalmen ja Karttulan seuduilla kerrottiin aikoinaan (1600-1700 -luvulta lähtien) erilaisia tarinoita miehestä nimeltään Lassi (tai Paavo) Niiranen, liikanimeltään Räpylä-Lassi, tai, tunnetummin; Räpylä-Niiranen. Vaikka hän ei ollut haltia tai uskomusolento, niin silti mainittavan mielenkiintoinen, ja vahvasti veteen liittyvä henkilö yhtä kanssa.
Räpylä-Niiranen oli vedessä kuin kotonaan, ja hänellä mainittiin olevan sekä räpylät että kidukset. Lisäksi hän osasi jutustella kalojen kanssa, ja sai näin tietää kaikenlaisia salaisia asioita, myös kanssaihmisistään. Räpylä-Niirasen juurista ei juuri tiedetä muuta kuin että hän oli syntyjään Savolainen. Ei ole tiedossa oliko hänellä sisaruksia. Omia jälkeläisiä hänellä ei tiedettävästi ollut (ainakaan kuivan maan väen kanssa). Räpylä-Niiranen rakasti jo lapsena uimista ja vettä niin paljon että hänelle kasvoi kidukset. Toisen tarinan mukaan hänellä oli kidukset jo syntyessään. Niiranen on yleinen sukunimi Savonmaalla, ja kuuluisuudestaan johtuen useampi savolainen Niiranen väittää mielellään olevansa suoraa sukua vesipedolle suoraan alenevassa polvessa.

Räpylä-Niirasen kerrotaan eläessään suorittaneen kaikenlaisia urotöitä, kuten ajaneen kalaparvia nuottiin, selvittäneen sotkeutuneita verkkoja, ja avustaneen uponneiden, ja upotettujen esineiden, kuten Iisalmen kirkonkellon nostamisessa. Kirkonkelloa ei kuitenkaan ylös saatu, sillä vedenhaltijat olivat sen omineet, luullen sen heille uhriksi annetun. Vedenhaltijat uhkasivatkin tappaa Räpylä-Niirasen jos tämä yrittää enää kellon nostossa avustaa. Niirasen mainitaan myös kovin masentuneen jos hän oli pois vedestä pitkiä aikoja.

*Tarinat Myytillisiä Tarinoita -kokoelmasta. Edit: Site Admin.

6 kommenttia:

Myrika kirjoitti...

Kävin viimevuoden puolella Suomen muinaisusko -kurssilla ja siellä tuli puhetta Näkistä... Luennoitsija sanoi, ettei Näkki ole koskaan ollut kovin tunnettu vedenhaltija (tätä väitettä ihmettelin suuresti, sillä mulla on aina ollut täysin päinvastainen tieto) ja että se tuli tunnetuksi vasta kristinuskon tulon jälkeen, jolloin Näkki yhdistettiin paholaiseen.

Kävi mielessäni, että olisiko luennoitsija sekottanut jotkin vedenhaltijat keskenään, sillä hänen kuvailemansa näkki oli aivan toista maata, mitä itse aina kuvittelin ja mitä sinäkin tässä kirjoituksessa kuvailit...

Vesihiisistä mulle tulee aina mieleeni taulu/valokuva, joka oli mammani keittiön seinällä kun olin lapsi. Kuvassa oli vedestä nouseva omituinen möllykkä, josta mamma ja pappa sanoi, että se on kuva vesihiidestä, joka asuu heidän talonsa vieressä virtaavassa ojassa. Tuon vuoksi en ikinä uskaltanut leikkiä lähelläkään tuota kammottavaa jokea, jossa vesihiisi asuu :DD

Aconitum kirjoitti...

Kiitos, Myrika. Monille nykysuomalaisille monet wanhat olennot, uskomukset ja tavat ovat tuntemattomia, etenkin, jos niistä ei ole pidetty kiinni omassa suvussa vaan seurattu sokeasti uutta uskontoa. Näiden tarina-artikkelieni tiedot perustuvat sekä omilta vanhemmilta ja isovanhemmilta opittuun, että vanhalta kansalta kerättyihin tietoihin ja kokoelmiin. Siis oikein Old school -folkloreen.
Mukana on aina myös jonkin verran omaa kokemusta, eli joskus vaan tuntuu tietävän millainen jokin olento on, josko lie sen vaikka metsässä itse lapsena nähnyt :)

Itseäni kammotti lapsena vetehinen, enkä nykyäänkään juuri vilvoittele jalkojani järvessä ellen voi seistä jalat tukevasti pohjaa vasten.

Sitäpaitsi, kristinuskon tultua maahan kaikki vanhat olennot samaistettiin paholaiseen tavalla tai toisella, jos niitä ei voitu rinnastaa pyhimyksiin, kuten Raunia Neitsyt Mariaan.

malpu kirjoitti...

Kiitos!

Sulla on kyky herättää kansansatujen hahmot henkiin! Jo toista vuotta olen seurannut tätä blogia ja aina kirjoitelmiesi lukemisen jälkeen sitä tuntee taas sivistyneensä ja innostuneensa. Tämä blogi on inspiraatio.

Anonyymi kirjoitti...

Muistinpa tässä tätä lueskellessa, että onhan mullekin pienenä puheltu Näkistä. Sinänsä yllättävää, sillä mun äiti ja äidinpuoleinen suku on tosi kristillistä porukkaa ja isänpuoleinen suku taas ei laita painoa oikein millekään uskonnollisille jutuille puhumattakaan mistään vanhoista uskomuksista.

Kuitenkin, isovanhempani kertoivat juttuja Näkistä. He käyttivät juuri tuota "Minä maalle, Näkki veteen." Ja muistan varsinkin mummun olleen tosi tarkka, että vedestä lähtiessä sanottiin sama toisin päin. Jos en totellut, hän meni melkein hysteeriseksi ja suuttui tosi pahasti. He sanoivat myös, että mökkimme viereisessä lammessa asui näkki ja että se istuskeli toisinaan siinä rannassa olevalla isolla kivellä. Siksi en saanut mennä ikinä yksin lammen lähelle tai syvälle veteen. En koskaan ottanut näitä juttuja oikeen tosissaan, vaikka välillä ainakin kuvittelin näkeväni Näkin siellä kivellä :D

Kerran menin edeltä lammelle uimaan, mulla oli uimarengas. Muistan, että mulle tuli jotenkin pakonomanen tarve päästä syvemmälle ja sitten yhtäkkiä en tuntenutkaan enää pohjaa, vaikka olin aika varma, että siinä piti olla vielä yksi kiviporras. Lähdin heti ajautumaan renkaineni sen kiven suuntaan ja päädyin lammen toiselle puolelle, missä kasvoi tiheälti vesikasveja, mutten sielläkään yltänyt pohjaan, enkä päässyt uimalla eteenpäin. Isä mut sieltä lopuksi pelasti, mutta olin ollut aivan varma että hukun, olin ihan paniikissa enkä koskaan enää mennyt kuin muutaman askeleen syvyyteen siinä lammessa. Tän jälkeen otin kaikki Näkki-jutut harvinaisen tosissani.

Muistan myös perheeni sanoneen, että meidän pihassa olevassa kaivossa on Näkki, eikä sen lähelle missään nimessä saa mennä tai Näkki nappaa mukaansa ja hukuttaa kaivoon. Muistan pelänneeni kaivoa hillittömästi ja kiertäneen sen kaukaa. Kävin myös heittelemässä sinne toisinaan näkkileipää :DD Muistaakseni lauloin sille myös jotain laulua toivoen, etten tulisi syödyksi. Ehkäpä se kiinnostus näihin asioihin kumpuaa sitten jo sieltä. Harmittaa, etten muista sen laulun sanoja.

Aconitum kirjoitti...

Kiitos jännittävästä tarinasta, Anonyymi :) Ottaen huomioon kuinka Suomen wanhat olennot ovat vanhempia kuin kristinusko täälläpäin, ei ole lainkaan outoa, että myös kristin perheissä tunnetaan näitä salaperäisiä olentoja ;)

Cyberian Biohazard kirjoitti...

Vaari säikytteli meitä näkillä, aina mietin miltä Näkki näyttää, sitä pelättiin niin ettei syviin laskuojien lähellekään menty. Harmikseni vaarin on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, monen monta asiaa on mistä olisi mukava hänen kanssaan keskustella.