perjantai 27. maaliskuuta 2015

Lastentaikuutta ja Virpomaloruja

Höm höm.. minun piti alkujaan liittää tuohon trullien loitsuosioon pieni pätkä virvonnasta, mutta kerran tätä tekstiä taas tuntuu riittävän, niin erittelen tämän omaksi postauksekseen.

Niin, virpominen lienee yksi Pääsiäisen tunnetuimmista tavoista, ja samalla se kuuluisin "noitajuttu" joka tuosta keväisestä juhlasta tunnetaan. Muistan, kuinka kävin lapsena itsekin Palmusunnuntaina kavereiden kanssa virpomassa, ihan hyvällä menestyksellä. Yksinkertaisesti virpominen tarkoittaa sitä, että lapset keräävät pajunoksia (perinteisesti niitä kissaoksia), jotka sitten koristellaan värikkäin nauhoin, silkkipaperein ja höyhenin. Sitten lapset pukeutuvat pikku-noidiksi ja trulleiksi, ja kiertävät vitsojensa kanssa naapurustossa, jossa "virvotaan", eli heilutellaan sitä koristeltua pajunoksaa, eli "virpomavitsaa" kohteen kasvojen edessä, ja luetaan "loitsu" tuomaan hyvää onnea ja vaurautta. Palkakseen loitsustaan pikku noidat saavat joko rahaa tai herkkuja.
Iloiset virpojat on joskus myös samaistettu pahamaineisiin trulleihin, tai heistä puhutaan "pääsiäistrulleina", mutta muistuttaisin että mainitut trullit ovat ihan eri sakkia, eivätkä virpovat pikku noidat ole liikkellä vahingoittaakseen ketään. Mainittakoon myös, ettei tapa myöskään liity mitenkään Halloweenina harrastettavaan "Karkki vai Kepponen" -mörköleikkiin, vaikka muistuttaakin sitä.

Virpominen on alkujaan Karjalasta lähtöisin oleva lastentapa, joka on valtaosiltaan keskittynyt Palmusunnuntaihin (ainakin Etelä- ja Keski Suomessa). Palmusunnuntai puolestaan on kristilliseen kalenteriin kuuluva päivä, josta vitsoilla huiskinnan mainitaan saaneen alkunsa. Palmusunnuntai tunnetaankin Karjalan alueilla myös Virposunnuntaina. Kuitenkin hyvä muistaa, ettei Palmusunnuntai ole se "The Ainoa", oikea virvontapäivä, vaan alueittain pikku noidat liikkuvat myös Pitkäperjantaina, ja Pohjois-Suomessa, Etelä-, ja Keski-Pohjanmaalla sekä paikoin Oulun seudulla jopa Lankalauantaina. Virvontaperinteetkin muuttuvat ajan myötä, ja nykyään Palmusunnuntai on vakiintunut virvontapäiväksi myös useimmissa paikoissa, joissa ennen virvottiin Pitkäperjantaina.
Aikoinaan paikoin on tapana ollut myös, että ensin virvottiin, ja sitten viikon päästä, Lankalauantaina, kierrettiin palkanhaussa. Tapa antoi entisaikaan taloille hyvää aikaa valmistaa ja kerätä kasaan odottamatta paikalle putkahtaneille virpojille heidän ansaitsemansa palkka, kuten pikkusyötävää, kolikoita, tai käsityötarvikkeita, kuten pitsejä, lankoja tai rihmaa. Nykyisin virpojan palkka on lähinnä syötävä/karkki-, ja rahapohjaista. Myös monista virpomaloruista heijastuu tapa noutaa palkka myöhemmin.

Virpominen, kuten kaikki muukin joka voidaan jotenkin yhdistää noitiin, tuntuu jakavan ihmiset kahteen leiriin. Virpominen ja virpojat joko hyväksytään "herttaisena", tai "perinteisenä", tai sitten virpomista vastustetaan, ja perustellaan sen olevan "kerjäämistä" tai "Paholaisen kanssa pelehdintää". Itse näin "Virvontaveteraanina" voin sanoa, ettemme virvontaporukan kanssa ole koskaan kokeneet kerjäävämme. Ensiksikin; Rämmimme kohmeessa lumisessa (tai sohjoisessa) skutsissa pajunkissojen perässä, ja seisoimme jopa toistemme hartioilla saadaksemme parhaat oksat messiin. Toisekseen; Vietimme tuntikausia koristellen yhdessä keräämiämme oksia, suunnitellen virvontakierrosta ja -lorua, sekä hienoja noita-asuja, jotka me sitten vanhempiemme avustuksella toteutimme ennen H-hetkeämme. Kolmanneksi; Kiersimme jalkaisin (usein k.o. vuodenaikana) loskaisessa naapurustossa esittämässä ennalta ulkoa opeteltua virpomalorua oksat heiluen, ja yritimme olla välittämättä reitillemme osuneista, muutamista hapannaamoista.. Virvoimme yleensä läpi pari-kolme pihaa, riippui vähän siitä, monestako pihasta meitä virpojia oli mukana.

Valtaosa virpoessamme tapaamistamme ihmisistä olivat siis ihan asiallista väkeä, jotka ystävällisesti antoivat meidän virpoa, mutta jouduimme tietty kohtaamaan myös niitä yrmeitä ilonpilaajia, jotka halusivat suunnilleen tönäistä meidät portaat alas. Eli joo, kyllä jo yhden pihakierroksen jälkeen tuntui siltä että olemme tehneetkin jotain "palkkamme" eteen..
Ihmiset, jotka puolestaan pitävät virvontaa noituutena ja "paholaisen pelinä" ovat, yllätys yllätys, yleensä kristittyjä. Erikoista sinänsä, sillä ainakin Wikipedian mukaan virpominen olisi alkujaan kristitty tapa.

Virvottelen Vitsasella, Koettelen Palmunoksasella?

Virvonnan mainitaan siis olevan alkujaan wanha, ortodoksinen kirkkoperinne, joka liittyisi palmunoksien siunaamiseen kirkonmenoissa, ja Jeesuksen palmunlehvätervehdykseen; Kristin mytologian mukaan heidän jumalansa poika, Jeesus, ratsasti aasilla Nasaretin kaupunkiin, jossa ihmiset ottivat hänet avosylin vastaan; He laskivat kadulle vaatteita ja palmunlehviä, iloitsivat, ja heiluttivat palmunlehviä käsissään kuin viuhkoja. Tästä syystä päivä tunnetaan kristillisessä perinteessä Palmusunnuntaina, ja sitä vietetään Jeesuksen Nasaretin kaupunkiin saapumisen muistoksi. Eli tarinassa selitetään ainakin se "palmu" -nimike siinä Sunnuntaissa, mutta entäs paju sitten?

Kristin kirkoissa Palmusunnuntain jumalanpalveluksen runkona on tietysti käytetty mainittua kertomusta, ja etenkin ortodoksisissa kirkoissa seurakuntalaisia saatetaan huiskutella samoin palmunoksilla, kuin Jeesusta tarinassa. Täällä pohjoisen oloissa kirkkokansaa on palmujen sijaan kuitenkin huiskittu joko paperisilla palmunoksilla, tai erityisesti pyhitetyillä pajunoksilla. Tavan tarkoitus on siunata ja suojella ihmisiä pahalta. Palmunoksat palmunoksina vaikkei niitä Suomessa kasvakaan, mutta miksi paju? Tai siis, miksi se kevättalvinen, rankainen ja lehdetön, karu paju? Eivätkö vaikka ikivihreät kuusenoksat olisi, öhm.. lehvämäisempiä kuin keväisenpaljaat pajunoksat?

Tässä välissä on hyvä muistaa, että ennen wanhaan useimmissa kristityissä kodeissa oli myös tapana piiskata perheen lapset Pitkäperjantaina, eli ei ne lehdettömät pajunoksat enää vaikutakaan niin kaukaa haetuilta.. Oikeasti, ilman tuota selkäsaunaperinnettä on aika mahdotonta nähdä loogista yhteyttä Palmusunnuntain palmun ja pajun oksien välillä (paitsi joo, nuo alkukirjaimet). Pitkäperjantaisen piiskauksen oli tarkoitus alkujaan muistuttaa myös lapsia Jeesuksen kärsimyksistä, ja jopa kannustaa heitä käyttäytymään hyvin ennen piiskauspäivää. Sanottiin, että jos ette ole kiltisti, saatte "Pääsiäisporsaita". Pääsiäisporsaat on käännösvirhe ruotsinkielen sanasta "Påskris" eli "Pääsiäisvitsa", kun taas sika tai possu on ruotsiksi "Gris". Myös vitsoilla piiskattuja lapsia joskus surkuhupaisasti nimitettiin "Pääsiäisporsaiksi". Myöhemmin, virvontaperinteen yleistyttyä,  piiskauksella päästiin myös rankaisemaan lapsia, jos he olivat harjoittaneet noituutta (eli virpomista) Palmusunnuntaina. Mainittakoon, että myös näiden lapsenpiiskausvitsojen on mainittu symboloivan niitä Jeesuksen palmunoksia..
 
Sulle Vitsa, Mulle Esiintymispalkkio

En siis missän nimessä pidä kristittyjen palmunoksaesityksen osuutta syntyneesen virpomatapaan mitenkään tuulestatemmattuna, etenkin kun pitää mielessä että virpominen on lähtöjään juuri lasten tapa. Ajatelkaa nyt; Vanhemmat  raahaavat lapset kirkkoon, jossa on aikoinaan ollut lapsille paljon kaikenlaista prameutta ja arjesta poikkeavia erikoisuuksia katseltavaksi, ja myös ennen wanhaan lapset ovat keksineet paljon "omia" juttujaan seuraamalla aikuisten toimia sivusta. Ajatellaan vaikka Tiernapoikia; Juhla-aikana, jolloin ihmiset ovat anteliaimmillaan, lapset keksivät jonkin pienen esityksen ja saivat mahdollisuuden ansaita vähän taskurahaa. Tällaisia "lasten esityksiä" versoi etenkin köyhemmistä talouksista, joissa kaikki lisäraha oli tarpeen aikana, jolloin pienetkin lapset olivat omatoimisempia auttamaan perhettään kuin mitä nykyisin. Itse uskoisinkin (Huom, ei uskonnollinen viittaus vaikka lauseessa esiintyykin sana "usko") että virvontatapa on Tiernapoikaperinteen tavoin kehittynyt lasten keskuudessa olosuhteisiin sopivaksi tai niiden pakosta.

Kirkossakävijät saivat nimittäin myös kotiin vietäviksi näitä edellämainittuja, pyhitettyjä pajunoksia, joiden kanssa aikuiset sitten kotosalla kiersivät ulkorakennuksissa ja siunasivat kotieläimiä, hevosia ja karjaa, samalla tavoin virpoen kuin papin oli nähty tekevän seurakuntalaisilleen kirkossa. Lopuksi lapset sitten koristelivat nämä oksat ja lähtivät virpomaan niillä hyvää onnea naapurustoon. Nyt on myös hyvä muistaa, että aikana jolloin kirkko valvoi ja suojeli kansalaisten vakaumuksia pakanuuksilta valtion taustatuella, oli jopa lastenkulttuuri hyväksyttävämpää jos se pystyttiin jotenkin yhdistämään kirkkoon.

Ehkä virpomiseen yhdistetty "noituus" on taas puoleltaan selitettävissä niillä vähävaraisemmilla talouksilla, joissa lapset tekivät myös parhaansa yhteisen leivän eteen. Kyseiset, köyhemmät talot saattoivat hyvin olla kyläyhteisönsä sosiaalisessa hierarkiassa suhteellisen pohjalla, eikä heihin aina kiinnitetty huomiota samoin kuin silmäätekevien ja varakkaiden perheisiin joilla oli aina vara antaa rutkasti kristinkolehtiin ja pokkuroida pastoria. Sillä siinä missä wanhat pakanatavat kirkon edesauttamana hävisivät ensimmäisenä näiden uudistusmielisten porvarien perheistä, säilyivät ne parhaiten näiden vähempivaraisten keskuudessa juuri tämän mahdollisen sosiaalisen syrjäytyneisyyden suojaamana. Tämä voisi osaltaan selittää miksi virpominen muistuttaa niin paljon noituutta taikavälineineen ja loitsusanoineen, eli jotain kansantaikuuden kaltaista voidaan löytää virvonnasta. Nämä ovat olleet ehkä perus kotiasioita/kansanmagiaa jota lapset ovat kirkon sijaan oppineet vain asumalla kotona. En ole lisäksi vielä törmänyt yhteenkään virpomaloruun, josta tulisi jotenkin ne kristin palmunlehväsiunaukset mieleen.

Liru Laru Loru..

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tunnetuin virpomaloru lienee "Virvon varvon tuoreeks' terveeks', (tulevaks' vuojeks',) sulle vitsa, mulle palkka." Nykyisinkin lapset (ainakin toivoakseni) paikoin luottavat siihen, että mitä värikkäämpi tai hauskempi värssy on, sitä anteliammiksi ihmiset heittäytyivät. Pieni imartelu ei myöskään pahentanut asiaa. Muutamia muita virpomaloruja mainitakseni:

-Virpana varpana, Sutjana putjana,
Vitsat käyvät, Hyvvee lyövät,
Rikkaaks' rakkaaks', Tulevaks' vuojeks',
Niivis naavis naatseproo.

- Virvon varvon vaaputtelen,
tuoreeks' terveeks' toivottelen,
ison talon emännäksi,
viiden piian pitäjäksi,
sulle paju, mulle palkka.

- Virvon varvon vuojeks' parhaaks;
Nuoreks', tuoreeks', terveeks elämäks'.
Palkka mulle, lykky sulle.

- Virvon varvon, tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuojeks'.
Onnen oksan ojennan, elämän iloa toivotan.

-Mie se virvon viisahasti, taputtelen taitavasti.
rikkahaksi rakkahaksi, ison talon isännäksi/emännäksi,
viien piian pitäjäksi, neljän lehmän kaitsijaksi!

-Mie se virvon viiksuttelen,
palkkain eestä heiskuttelen,
tuoreeks' terveeks' tulevaks' vuojeks,
vitsa sulle, palkka mulle,
annat sie munan vai kanan?

Emmää puhu ulukomuata

Onko virpominen loitsuineen sitten suoranaista noituutta? No ei se kyllä ole. Se on vain lastentaikuutta. Miettikää nyt, emme yleisestikään puhu "Virvontaloitsuista", vaan "Virvontaloruista". Lastentaikuus-, tai lastenkulttuuriteoriaa vahvistaa myös postauksessani toisena mainitun virvontalorun kummallinen loppusäe. Niivis naavis naatseproo ei nimittäin ole mikään noidan loitsu tai kansanhokema, eikä siansaksaakaan. Se on todennäköisemmin lastenruotsia; Ennen wanhaan, kun suomalaislapset leikkivät maahanmuuttaneiden ruotsalaislasten kanssa, ja muutenkin altistuivat kotikulmillaan tälle uudelle, vieraalle kielelle, he oppivat väistämättäkin kielellisesti uusia sanontoja ja hokemia kuitenkaan ymmärtämättä niitä kieliopillisesti. Samalla tavoin opittiin tietysti myös leikkiloruja; Niiden alkuperäinen kirjoitusasu taipui lasten suussa kotioloissa "ymmärrettävämpään", eli lapsille helpommin toistettavaan muotoon.

Kielitaidottomien suomalaislasten suussa alkuperäiset lorut lopulta muuttuivatkin vain hupsuiksi, tottumuksesta hoettaviksi värssyiksi, kuten "Ruut ruut rekarekarellaa" tai "Ulle dulle doff-kinkkelaade koff", jotka elävät edelleenkin lasten suissa vaikka niiden alkuperäinen merkitys olisikin jo unohtunut. Jos kysyt leikkivältä lapselta mitä se lorussa hoettu "appas tippas kallista löörää" oikein tarkoittaa, on vastaus todennäköisimmin "Se on vain sellainen loru, ei se tarkoita mitään" -tyylinen.
Lapsille virpomaloru ei siis välttämättä ole sen kummemmin loitsu kuin leikkilorukaan, mutta sillä on silti oma voimansa, kuten kaikissa hokemissa. Lapset rallattavat hyviksi havaittuja virpomaloruja positiivisella asenteella, palkan toivossa ja hyvää tarkoittaen. Iloinen loitsuloru viattomien lapsosten suusta toivotettuna ei siis voi tuoda muuta kuin hyvää talolle, etenkin jos lapset todella saavat sovitun palkkansa eivätkä pahoita mieltään.
Koska noidat ja trullit yhdistetään suomalaisessa loressa juuri pääsiäiseen, lieneekin aikuisten ollut loogisinta ajatella, että loitsuja loruilisivat pääsiäisenä juuri noidat? Ja noidiksihan pikkulapset pääsiäisen alla muuttuvatkin, loruillakseen iloa naapurustoonsa :)
 
Virvon Varvon Vaikeat ajat

Vaikka virpomisen juuret voitaisiinkin jäljittää kristin palmunlehviin lastenperinteen synnyttäjänä, ei virpominen itsessään ole mitenkään kristillinen tapa. Vähän samoin, kuin kaikki me suomalaiset pakanat saamme oikeastaan kiittää kristittyjä Kynttilöidenpäivän rantauttamisesta Suomeen.
Ottaen huomioon, kuinka monet kristityt (myös ortodoksit itse) nykyäänkin todella paheksuvat virpomista ja lasten loitsurunoja, on todella vaikeaa nähdä virpomista mitenkään kristittynä kirkkotapana. Muutenkin, voidaan miettiä, että jos virpominen kerran olisi ortodoksiseen kirkkoperinteeseen kuuluva tapa, ja pajunoksat on loogisesti yhdistetty Jeesukseen, miksei virpomista sitten esiinny muissa ortodoksisissa maissa? Ehkä siksi, että tapa on kuitenkin suomalainen. Se myös vähän pudottaa pohjaa tuolta "wanhalta kirkkoperinteeltä", eikö?

Kristin merkityksestä virpomisen synnyssä halutaan kuitenkin pitää kiinni, olihan se, jos ei muuta niin ainakin lasten perinteeseen alkujaan ihastuneiden aikuisten selitelmä säilyttää harmiton lastentapa ankaran kirkon otteesta huolimatta. Muistettakoon nyt myös, ettei ortodoksinen kirkko ole meillä Suomessa koskaan ollut niin hanakasti tuomitsemassa kansan taikauskoisia tapoja Paholaisen kanssa pelehtimisenä kuin esim. katolinen vastaava. Puhumattakaan, että virpomisen tarkoitus oli tuoda vaurautta ja onnea, eikä trullaamisen tavoin varastaa sitä itselle. Siksi ennen wanhaan monissa kristityissä perheissä nämä lasten virpomavitsat (jotka juuri kirkko oli usein jo etukäteen siunannut) asetettiin kunniapaikalle ikonia koristamaan, ja ne saatettiin myöhemmin polttaa pakanatyyliin juhannuskokossa onnen vahvistamiseksi.

Tuoreeks', Terveeks', Turvalliseks'

Mielestäni on hienoa, jos lapset nykyäänkin jaksavat harrastaa wanhoja perinnetapoja, enkä itse mitenkään vastusta virpomista. Entisenä virpojana otan mahdolliset virpojat aina hyvin vastaan, tietenkin sen halutun koristevitsan toivossa, itsekäs kun olen, ei kai onnea voi olla liikaa vuoden varoiksi ;D
Ikävää tietenkin, etteivät kaikki osaa suhtautua lasten juttuihin lasten juttuina. Kun noituutta ja pakanuutta henkeen ja vereen vastustava hapannaama alkaa kortteli raikuen syyttämään pieniä lapsia saatananpalvonnasta ja lyö oven kiinni vasten kasvoja, menee varmasti pieniltä noidilta päivä pilalle, ja ajatellaan, että seuraavan oven takana on varmasti samanlainen mörkö. Eli virpojankin tiellä on vaaroja, kuten kaikenmaailman viiripäitä, kiusaajia ja perverssejä. Valitettavan usein unohdamme, etteivät sekalaiset creepsterit kuitenkaan ole mikään nykyajan ilmiö, vaan niitä on kyllä ollut iät ja ajat. Nykyisin ilmiö vain tiedostetaan paremmin ja asioista puhutaan avoimemmin.

Hyvä pitää mielessä, että virpojilla on aina turvallisempaa, jos he soolovirvonnan sijaan liikkuvat ryhmässä kavereiden kanssa. Muistuttakaa virpojia, ettei kenenkään tuntemattoman kotiin pidä koskaan mennä, vaikka kuinka mukava setä tai täti siellä houkuttelisi piparkakkutalonsa herkuilla. Kun virpojat pitävät taukoa, ja käyvät vaikka kaverin luona haukkaamassa välipalaa, on kaikkien hyvä esim. soittaa vanhemmille, ja ilmoittaa että missä mennään, niin eivät turhaan huolehdi. Tarvittaessa myös joku tuttu aikuinen voidaan valkata esiliinaksi virpojille. Eihän hänen tarvitse lasten niskaan hengittää, kunhan pysyy piilon vieressä kuulomatkan päässä, jotta apua saadaan tarvittaessa. Kun mukana on aikuinen, eivät kiusaajatkaan ole niin helposti tyrkkimässä lapsia lumihankeen ja ryöstämässä näiden virvontapalkkioita.

Mutta lystiä virpoma-aikaa kaikille entisille pikkunoidille, tai virvontaa harkitseville, takaan ettei jokainen kohtaamanne henkilö halua polttaa teitä roviolla :)

*Muistuttaisin vielä kaikkia pajunkissoista kiinnostuneita, ettei pajunoksien kerääminen kuulu Jokamiehenoikeuksiin. Maahan pudonneita oksia saa poimia, mutta elävien, kaatuneiden, ja jopa kelottuneiden puiden oksistaminen on luvatonta. Omalta maalta saat tietysti poimia pajunkissoja, mutta ulkopuoliset tarvitsevat keräämiseen maanomistajan luvan, niin maalla kuin kaupungissa.
Tässä kannattaa olla tarkkana etenkin, jos ostat pajunkissaoksasi esim. torikauppiaalta. Voi olla vaikea todistaa, onko oksat kerätty rehellisesti vai ovatko ne, no, varastettuja.

2 kommenttia:

Niina FairychamberArtist kirjoitti...

Kirjoitin samasta aiheesta blogiini pääsiäisen aikaan. Itsestä tuntuu ihan hassulta, kun virpomista pidetään lähinnä kristittyjen juttuna. Koko suomalainen pääsiäisen vietto on sekoitus pakanallisia ja kristillisiä perinteitä. Lapsuuteni parhaat pääsiäismuistot liittyvät trullinapukeutumiseen ja virvontaan. Oon itse Oulun seudulta lähtoisin. Sen verran korjaisin tekstiäsi, että meilläpäin noidat liikkuvat yleensä palmusunnuntaina eivätkä pääsiäispäivänä, mutta se kait riippuu siitä missä päin pohjois-pohjanmaata asustaa.

Aconitum kirjoitti...

Mukava kuulla että täällä on muitakin virvontaveteraaneja paikalla :)
Kiitos myös tarkkasilmäisyydestä, vaikka tuossa pitikin lukea että Lankalauantai ;( Korjasin sen tuonne tekstiin. Vaikka Palmusunnuntai siis on se "virallisin" virpomapäivä, olen etenkin Pohjanmaan alueen suhteen törmännyt hyvin erikoisiinkin virvontatietoihin, esim, eräs vanhempi tuttavani kertoi että lapsuudessaan virpoivat Lankalauantaina, ja sitten Pääsiäissunnuntaina keräsivät palkat, en tosin sattunut kysymään että missäpäin Oulua hän silloin asui.. Tieto poikkeaa sen verran tuosta totutusta virpomiskäytännöstä, että ajattelin vertailun vuoksi mainita sen tekstissäni.