(Susi, Canis Lupus, Kuva: Wikimedia Commons)
Minä tunnustan Alisen ja Suden (ja Tuo oli uskonnollinen viittaus vaikkei lauseessa esiintynytkään sana "usko"). Mytologisesti suomalainen susi on Loviattaren poika, vaikkei kuulukaan saman veljeskatraaseen yhdeksän taudin kanssa. Loviatar synnytti suden suolla, mutta koska poika oli luonnoltan villi ja kesytön, eikä kotiutunut neljän seinän sisälle, neuvoi Väinämöinen Loviatarta päästämään pojan metsään. Suden syntyloitsu kertoo sudesta seuraavaa:
Suden synty
"Tietähän su'enki synty,
Saanto hallin harmaapäisen.
Missä hukka synnytelty,
Manan koira kasvateltu?
Loviatar vaimo vankka,
Portto, Pohjolan emäntä,
Tuo kun lapsia lateli,
Poikiansa synnytteli,
Hyisen hettehen malossa,
Jäisen järven kainalossa,
Eipä synny syntyminen,
sikiä sikiäminen.
Paneutti toisen paikan,
Poikiansa synnytteli,
Hyllyvillä hettehillä,
Läikkyvillä lähtehillä
Suomailla surullisilla,
Valkopursujen seassa,
Siellä syntyi syntyminen,
Sikesi sikiäminen;
Sai siellä pojan, mokoma,
Luun syöjän, lihan purijan,
Veren uuelta vetäjän,
Sanoi tuo on saatuuansa:
-Voi poloinen poikaseni,
Konsa poikani poloinen
Luun syöjä, lihan purija,
Veren uuelta vetäjä!
Tuon jos ma tupahan veisin,
Tuo tupain turmeleisi,
Tuolle jos ma saunan saatan,
Saapi saunani hajalle!
Virkkoi Vanha Väinämöinen:
-Anna olla onnellansa,
Metsän sankan kainalossa,
Ohessa oravikorven."
Suden synty #2
"Miss' on hukka synnytelty,
harvahammas kasvateltu?
Maan tyttö, manalan neito,
ulappalan umpisilmä,
Astui maita, astui soita
Poimi kukkia kulosta,
poimi helmen heinän päästä,
Heilimöisen halmehesta
Maan tyttö, manalan neito,
pani helmen helmahansa,
helmi helmasta putosi,
Siitäpä susia sikesi.
Niin on sykkö syntynynnä,
karvajalka kasvanunna,
viihtynynnä villahäntä,
Si'innynnä suen sikiö."
Koska sutta pidetään pahana hahmona, samoin kuin Alisen väkeä nyt yleensäkin, ei Sudella ole meillä Suomessa nimettyä juhlapäivää toisin kuin Ylisellä Karhulla. Kaikkialla maailmassa ei susi kuitenkaan ole niin karsastettu pahuuden sikiö, vaan eläin muiden joukossa. Esimerkiksi monille alkuperäiskansoille, kuten Amerikan natiiveille ja inuiiteille Susi oli jalo eläin, ja yksi seremoniallisten rituaalinäytelmien päätähdistä kotkan, karhun, lohen ja hirven ohella. Shamanistinen susi puolestaan edusti perhettä, älyä ja vahvuuksia.
Pohjolassa susi on kuitenkin synkkä ja pelottava hahmo. Pohjoismaisittain tunnetuin lienee Eddan jumalrunojen Aasa-tarustosta tuttu, mytologinen susihahmo Fenrir/Fenris eli Fenrisúlfr. Nimenä Fenrir tarkoittaa vapaasti käännettynä lettosuon asukkia. Fenrir tunnetaan myös nimellä Hróðvitnir (Kuuluisa Susi). Tarustossa Fenrir oli Loki-jumalan poika, jolla on tärkeä rooli pohjoismaisessa maailmanlopussa; Ragnarökissä. Jumalat kasvattivat Fenririn Asgårdissa, ja kun susi kasvoi liian isoksi, Aasat kahlehtivat hänet kallioon. Taruston mukaan Fenrir murtaa kahleensa Ragnarökin koittaessa, ja syö ylijumala Odinin. Fenrir-suden pojat, Sköll (Hän-joka-pilkkaa) ja Hati (Hän-joka-vihaa) Hróðvitnisson (Kuuluisan suden poika) juoksevat taivaankannelle, jossa Sköll syö auringon ja Hati kuun, langettaen pimeyden maailmaan.
Varsinaisen susijuhlan juuret löytyvät kuitenkin Välimeren rannoilta.
Vaikka sudelta Suomessa puuttuu oma juhlapäivä, useimmat vuotuisjuhlatietomme sisältävät monia suteen liittyviä tapoja ja loitsuja joilla suojautua susilta etteivät ne aiheuttaisi vahinkoa (=etenkään omaisuusvahinkoa) ihmisille. Susia pyrittiin karkottamaan erityisesti Pääsiäisen ja Vapunaikaan sekä Jyrin-, eli Yrjönpäivänä (23.4).
Talvipäivän Seisaus on kenties suomalaisen vuodenkierron ainoa päivä/yö, jolloin ihmiset ovat muistaneet myös metsän petoja, joista pelätyin oli tietenkin susi. Talvipäivänseisauksen yönä jätettiin erityisesti Harmaaturkeille uhrattu lammas tai vuohi tienristeykseen, etteivät pedot verottaisi karjaa kesällä. Alueittain uhrieläin saattoi olla myös porsas tai lintu. Tästä poikii sanontakin, "Nälkäinen kuin susi jouluaamuna".
Itse juhlin Sutta; Jumalaani, muinaisten roomalaisten Sudenpäivänä, Lupercalian aikaan 15.2. Koska olen yksityishenkilö, ja oman tietämykseni mukaan ainoa "sudenpalvoja" (eli en tunne ketään muita), minulla on omia, niin muinaissuomalaiseen, -kreikkalaiseen, sekä -roomalaiseen juhlaperinteeseen pohjaavia tapoja ja rituaaleja kyseiselle päivälle, enkä henkilökohtaisista syistä kerro kaikista täällä. Haluan, että kaikki Sudenseuraajat voivat löytää omat tapanne kunnioittaa ja juhlia tuota upeaa eläintä joka on valinnut teidät. Susi kun ei ole vallitsevan näkemyksen mukaan se mustavalkoinen, raakalaismainen olento, vaan jalo yksilö joka ansaitsee itselleen kauniin juhlapäivän, kuten kaikki Alisen seuraajat jo tietänevätkin.
Sudennahan alla
Kuten olen kirjoittanut jo mm.eläinyhteydestä ja ihmissusista, lienee jo tullut selväksi kuinka länsimainen susiperinne rajoittuu pääasiassa irrationaalisiin pelkoihin ja oletettuihin kirouksiin. Sudeksi muuttuva ihminen olikin joko noidan uhri tai noituja itse, joka muutti itsensä pedoksi voidakseen tehdä pahaa. Toisaalta, suomalaisissa tarinoissa inhimillisyys löytyy usein juuri ihmissusitarinoista. Wanha, kristillispainotteinen kansantarina kertoo pastorista, joka kohtasi ihmissuden metsässä:
"Kylän pastori oli jalkaisin menossa toimittamaan jotain papintöitä kylälle, ja oikaisi pappilasta totuttuun tapaansa metsän halki. Oli talvisaika, kirpeä pakkanen ja iltakin alkoi hämärtyä, joten pastori kiirehti kinttupolulla ripeästi eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi, kun huomasi kookkaan suden katkaisseen polkunsa. Pastori epäröi, lähteäkö juoksemaan karkuun vai ehtisikö vaikka siepata oksan turvakseen. Eläin ei kuitenkaan näyttänyt uhkaavalta, vaan päinvastoin, jopa nöyrältä. Yllätys olikin sitä suurempi, kun eläin alkoi äkkiä puhua ja lausui: -Hyvä pastori, älkää pelätkö, vaan tulkaa mukaani, vaimoni on sairaana ja kuolee kohta.
Pastori siunasi peloissaan mutta näky ei kadonnut minnekään. Susi katsoi anovasti ja toisti pyyntönsä: -Minä rukoilen teitä. Ette tunnista minua tässä noidutussa hahmossa, mutta vetoan sydämenne rakkauteen; Tulkaa mukaani, eikä teille tapahdu mitään pahaa.
Peloissaan ja raamattuaan sydäntään vasten puristaen pastori poikkesi eläimen kanssa polulta ja seurasi sutta läheiselle kalliolouhikolle. Siellä pienen kallionulkoneman alla, suojassa lumelta ja tuulelta, makasi hiljaisena naarassusi virttyneen huovan alla. Urossusi istahti maahan ja kertoi pastorille ihmeellisen tarinan: -Olemme molemmat talollisia tuosta naapurikylästä. Nimiämme ei enää kukaan tunne, mutta olimme itsekkäitä ja annoimme juhlissa leipää vain rikkaille ja jätimme köyhät aina nälkäisiksi. Pohu-äijä muutti meidät silloin määräajaksi sudenhahmoon, josta muuttuisimme takaisin ihmisiksi jos emme vuodattaisi verta sinä aikana. Elimme vuosia marjoilla, sienillä ja haaskoilla, mutta kun vaimoni sairastui, minä tapoin hänelle jäniksen, ja myöhemmin kissan jotta hän vahvistuisi. Määräaikamme päättyy nyt vuoden lopussa. Minä en voi enää muuttua ihmiseksi, koska olen tappanut, eikä vaimoni ehdi, sillä hän on heikko ja kuolee pian. Siksi toin herra pastorin tänne; Pyydän, antakaa vaimolleni viimeinen voitelu ja siunatkaa häntä, jotta hän voi kuolla kuten kristityn kuuluu ja hänen sielunsa pääsee taivaaseen.
Pastori kuunteli tarinaa ihmeissään, tunsi jopa sääliä näitä olentoja kohtaan, mutta hänestä tuntui silti vastenmieliseltä antaa viimeinen voitelu eläimelle. Niinpä pastori kieltäytyi. Silloin susi tarttui hampaillaan huovan reunaan ja nosti hieman peittoa. Pastori näki, että peiton alla olikin alaston, aivan ihmisenmuotoinen vanha nainen, jolla oli sudenpää. Susi peitteli taas vaimonsa hellästi ja siveästi, ja niin pastori luki rukouksen kuolevalle naiselle ja antoi ehtoollisleivänkin naarassuden kitaan. Susi kiitti nöyrästi, ja saattoi sitten pastorin takaisin metsäpolulle. Sen jälkeen se katosi metsään sanaakaan sanomatta, eikä ole tiedossa mitä noidutulle pariskunnalle lopulta tapahtui."
Antiikin susimiehet
Ensimmäiset merkinnät ihmissusista on löydetty antiikin kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen teoksista. Herodotos kirjoitti eräässä historianteoksessaan skyyttien uskovan naapurikansansa; neurien, muuttuvan kerran vuodessa susiksi. Myöhemmät historioitsijat ovat epäilleet ihmissusitarinan juontuvan yleisesti pohjoisessa asuneiden kansojen käyttämistä turkisvaatteista, joita antiikin kreikkalaisten keskuudessa pidettiin kummallisina. Samankaltaiseen tuntemattoman pelkoon pohjautuvat myös suomalaiset tarinat pelätyistä koirankuonolaisista.
Esimerkiksi roomalaisen kirjailijan, Petronius Arbiterin, kirjoittamassa romaanissa Satyriconissa ensimmäiseltä vuosisadalta kerrotaan jo ihmissusitarina.
Tunnetuin antiikin Kreikan ihmissusimyyteistä lienee kuningas Lycaonin tarina. Lycaon (joskus Lycaion, Lykaion tai Lukaion) oli raakalaismaisessa maineessa olevan muinaisen Arkadian valtakunnan kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Nyctimus ja Arcas.
Eräässä versiossa muodonmuutoksistaan tunnettu ylijumala Zeus kerran matkamieheksi tekeytyneenä etsii vieraanvaraisuutta ihmisten parista, ja lopulta myös tämän julmaksi mainitun Arkadian kuninkaan hovista. Kuningas Lycaon kuitenkin tunnisti Zeus-jumalan, ja teurasti nuorimman poikansa, Arcasin, tarjoillakseen hänet päivällisellä uhrina Zeulle. Zeus tietenkin huomaa kauhistuneena petoksen eikä syö tarjottua ruokaa. Sen sijaan ylijumala raivostuu ja ajaa Lycaonin maanpakoon, tuomiten onnettoman kuninkaan elämään loppuikänsä sutena, jota tämä Zeun mielestä eniten muistuttaa. Zeus herättää Arcusin henkiin ja tuhoaa salamalla kuninkaan palatsin.
Ovidius, Roomalainen runoilija kirjoitti Lycaonin muodonmuutoksesta aikoinaan seuraavanlaisen kuvauksen:
”Lycaonin vaatteet muuttuivat karheiksi karvoiksi, käsivarret jaloiksi. Villi luonto näkyi hänen kuolaavista leuoistaan, ja hän suuntasi nyt myötäsyntyneen tappamishimonsa lammaskatraisiin.
Hänellä oli verenvuodattamisen mania, mutta vaikka hän oli susi, hänelle jäi jotain alkuperäisiä piirteitä; Tukan harmaus oli ennallaan, kasvoiltaan näkyi entinen väkivaltaisuus, ja hän oli entiseen tapaan julmuuden perikuva.”
Myös myöhempien aikojen kristillinen mytologia tuntee samantapaisen tarinan, siinä jumala muuttaa Babylonian kuninkaan, Nebukadnessar II:n, eläimeksi seitsemän vuoden ajaksi, aikomuksenaan opettaa sotaisalle kuninkaalle että kaikki valta oli jumalista lähtöisin, ja jumala yksin valitsi kuninkaat, mutta aiheeseen palatakseni; Vanhemmissa kreikkalaisissa taruissa Lycaonilla mainitaan olleen myös Callisto-niminen tytär. Tällöin Arcasin mainitaan olleen Calliston ja ylijumala Zeun avioton poika. Zeus muutti Calliston karhuksi jottei raskaus tulisi ilmi. Tällöin voidaan olettaa ettei julma kuningas teurastanut poikaa uhriksi jumalan kunniaksi, vaan kostoksi tyttären tahraamisesta. Keinot ovat antiikin tarinoissa usein äärimmäisiä, mutta inhimillisiä. Vääryyttä kokenut hahmo tuntee tuskaa ja raivoa väärintekijää kohtaan siinä määrin että järki sumenee. Mainittakoon, ettei tarina pääty pojan pelastumiseen. Kun poika kasvaa nuorukaiseksi, hän kohtaa karhun hahmoisen äitinsä metsässä, ja tappaa tämän. Antiikin tarinoissa oikeutta tuntuvat saavan vain ihmiset jotka eivät yritä kostoaan jumalia vastaan. Jumalat kun tuntuivat saavan tehdä mitä tahtoivat.
Onnettoman Lycaoninkin tarinassakin susi siis mainitaan pahan ja väkivallan ruumiillistumaksi, ja sudenhahmoon joutuminen nähdään rangaistuksena; eläinhahmo koetaan luonnonvastaisena; Ihmishahmon irvokkaana pilakuvana.
Kuningas Lycaonilla oli maineestaan huolimatta myös seuraajansa, ja Lycaonin hahmonvaihdos antoi kuninkaalle jumalan leiman heidän silmissään. Lycaonin palvonta keskittyi muinaisen Arkadian alueelle. Tällä, nykyisin utopistisenakin nähdyllä, alueella on kuitenkin historiallinen ja verinen paikkansa suden kotina; Paikallinen Lykaeus-vuori on nimetty juuri mainitun Lycaon-kuninkaan mukaan, ja vuorella oli temppeli, jossa Lycaonin seuraajat viettivät kerran vuodessa Lykaia-nimistä juhlaa. Nämä kyseiset seuraajat pitivät Lycaonia itseään jumalana, tai vähintäänkin jumalten veroisena hahmona.
Lykaia-juhla sijoittui nykykalenterissa suunnilleen Toukokuun alkuun, Vapun paikkeille. Juhlassa suoritettiin öisin muodonmuutoksiin keskittyviä rituaaleja joihin sisältyi paitsi hallusinogeenisiä yrttejä, ja ihmisuhreja, myös silvontaa ja kannibalismia. Uhraus oli keino, jolla palvojat saattoivat lopulta muuttua susiksi. Muodonmuutoksen sanottiin kestävän yhdeksän vuotta, edellyttäen, ettei hän syönyt tuona aikana ihmislihaa. Muutoin ihmissusi oli tuomittu elämään loppuikänsä suden hahmossa. Lycaonin temppelin aluetta pidettiin lisäksi niin pyhänä, ettei sille yhdenkään miehen eikä naisen varjo saanut langeta ellei hän halunnut kuolla vuoden kuluessa.
(Wanhassa puupiirroksessa ylijumala Zeus muuttaa Lycaonin sudeksi ja karkottaa tämän hovista)
Lupercalia
Antiikin Kreikassa juhlittiin siis sutta, tai pikemminkin, juuri ihmissutta, julmana tai ilkeänä olentona. Veri virtasi ja inhimillisyys riisuttiin päältä julmissa bakkanaaleissa joissa haluttiin saavuttaa kirotun eläimen voimat. Suden hengen yhdistyminen ihmiseen nähtiin voiman ja vapauden ilmentymänä, jonka hartaimmat uskovaiset saattoivat saavuttaa.
Paitsi antiikin Kreikassa, myös muinaisessa Roomassa juhlittiin sutta, tosin heidän sutensa oli oikea eläin, ja luonnollinen metsän olento, ja myös suden hyvä puolisko tiedostettiin. Liittyihän susi olennaisesti kaupungin väitettyjen perustaveljesten, Romuluksen ja Remuksen, tarinaan:
Tarun mukaan Romulus ja Remus olivat tulos sodanjumala Marsin ja Vestan neitsytpapittaren, Rhea Silvian, suhteesta. Koska papittaren harha-askel piti salata ja oletettu neitsyys säilyttää, lapset laitettiin koriin, ja heidät laskettiin virran vietäviksi. Kun kori ajautui rantaan, pojat löysi yksinäinen susiemo, Lupa, ja otti huostaansa hylätyt kaksoset kasvattaen heitä omina poikasinaan Lupercal -nimisessä luolassa.
Tarinan mukaan sudenhahmoinen Lupercus (=roomalainen paimenten jumala) ohjasi lopulta muuan vuohipaimenen luolalle. Paimen löysi alastomat lapset, puki heidät vuohennahkoihin ja adoptoi heidät vaimonsa kanssa.
Roomalaisen paimenjumalan nimi pohjaa suteen (lupus), ja hänet onkin usein samaistettu sarvekkaaseen Faunukseen (=roomalainen vastine Pan-jumalle, joka oli puoliksi vuohi, puoliksi mies). Mainittakoon kuitenkin, että Faunus ja Pan olivat molemmat tahoillaan metsän ja luonnon, ja myös metsän eläinten, jumalia.
Muinaisessa Roomassa vietettiin Lupercalia-nimistä juhlaa 15. helmikuuta. Lupercalian nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna Suden Juhlaa. Lupercaliaa vietettiinkin paitsi Lupercus-jumalan, myös Lupa-suden kunniaksi. Juhlissa vuohennahkoihin pukeutunut papisto nimeltään Luperci, eli "Suden Veljet", uhrasi jumalalle vuohen tai vuohipariskunnan, ja koiran, joka edusti sutta. Juhlissa mm. pukeuduttiin susinaamareihin ja uhrattiin tuleen Vestan neitsyiden leipomia kakkusia. Symboliikka sudenhahmoiseen jumalaan, susiemoon sekä veljesten alkuperään lienee ilmeinen.
Lupercalia herätti myös pahennusta, Suden Veljien papisto yhdistettiin lopulta Lykaionin pappeihin, ja Kristityt näkivät vuohiin ja susiin liitetyn juhlan tietenkin turmiollisena, ja kielsivät lopulta susien juhlimisen. Sen sijalle pykättiin juhlapäivä 14. Helmikuuta, ja alettiin viettämään kristityn Valentinuksen; karjaeläinten suojeluspyhimyksen päivää, joka myöhemmin jalostui tuntemaksemme Ystävänpäiväksi.
Vaikka susi tunnettiin petoeläimenä jo muinaisessa roomassa, ei eläin käsitteenä ollut mitenkään yliluonnollisen pelottava. Sudella oli nimittäin myös toinen puoli, jota kunnioitettiin.
Lupercus-jumalakin kuvataan usein, jos nyt ei susi-sutena, niin sudenkasvoisena tai muuten susimaisena. Ehkä paimenia suojeleva jumala halusi näin pelotella petoeläimet pois paimenen lauman kimpusta? Lupercus myös ihmishahmossaan pukeutui paimennettavien eläinten, kuten vuohen-, tai lampaannahkoihin. Ehkä sanonta "sudesta lampaiden vaatteissa" pohjaakin Lupercus-jumalan väärinymmärrettyyn susihahmoon?
(Imettävää Lupa-sutta ja kaksosia esittävä patsas)
Hukka Rukka
Karhua kunnioitettiin, Sutta pelättiin. Karhu oli hyvä hahmo, Susi taas paha, jota haluttiin välttää keinolla millä hyvänsä. Uskottiin, että jos Susi kuulisi nimensä mainittavan, se saapuisi ihmisten kiusaksi. Siksi oli tärkeää kutsua sutta muuksi kuin Sudeksi. Sudella, kuten Karhulla, olikin monia lempinimiä, kenties jopa enemmän kuin Karhulla. Susi tunnettiin mm. nimillä Hukka, Hukkanen, Harmaaturkki, Hallavaturkki/Hallaturkki, Metsän lellu, Lellu, Harahammas, Villahäntä, Riimusilmä, Vesakko-Vilhelmi, Tuhkaturkki, Tuhkakoira, Pirun koira, Kalman koira, Hallakoira, Metsän koira, ja Metsän setä (,jota nimitystä joskus käytettiin myös karhusta).
Toisaalta, siinä missä karhu edusti voimaa, susi edusti oveluutta ja ajattelukykyä. Sanottiin, että "Karhulla on kymmenen miehen voimat", ja että "Sudella on miehen voimat, mutta kymmenen mieli". Eli kyllä aivoilla aina pärjää.
Monet wanhat tavat ovat painuneet unhoon kristin saapumisen jälkeen, ja toisin kuin Karhun kunnioittamisesta, ei sudenpalvonnasta ole jäänyt juurikaan todisteita. Alisen Susi on ollut helppo yhdistää paholaiseen, toisin kuin taivaista lähetetty Karhu. Kuten siis olen monissa aikaisemmissa teksteissäni maininnut, Susi ei ole koskaan oikein onnistunut ansaitsemaan kunnioitustaan samoin kuin metsäveljensä, ja sutta pidetään nykyäänkin vaarallisena petona jolla ei ole oikeutta elää maan päällä.
Tänäkin päivänä puhekielessä ja sanonnoissa viittaamme huonoihin, tai muuten epämiellyttäviin asioihin jos susi lipsahtaa lauseeseen. Esimerkiksi, jokin asia on "täysi susi" jos se on huono, hukkakappale (Susi taas!). Kun jokin esine tai asia katoaa, se "joutuu hukkaan", tai "hukkuu". Jälkimmäinen ei siis aina liity kuolemaan veden varassa, vaan sanonnalla on todennäköisemmin juurensa Karjalan alueilla, sillä, kuten tiedämme, susi on karjalan murteella hukku. Toisaalta, jos jotain "heitetään hukkaan", tarkoittaa se yleensä että asia olisi ollut vielä käyttökelpoinen, ja heitettiin pois turhaan. Suden suuhun menee puolestaan ihminen joka on huonoilla teillä tai tietää odottaa pahinta. Hukkareissu on turha ja hyödytön matka, ja Susipari asuu yhdessä muttei ole naimisissa (=kristillisen perheajattelun vastaista). Sudenhymyä hymyilee petollinen ihminen, joka valehtelee sinulle. Petollinen ihminen on myös "Susi lammasten vaatteissa", ja kun ihminen on toista kohtaan paha, sanotaan että "ihminen on ihmiselle susi", eli ihminen kohtelee toistaan kuin julma peto; Susi.
Susi ei juuri näy eikä kuulu ainakaan hyvin jokapäiväisessä elämässämme, ellei lukuun oteta Hukka Desingn-vuolukivituotteita, Susi-tähdistöä tai Suomen koripallomaajoukkueen (lempinimeltään Susijengin,) susi-tunnusta, jonka on tarkoitus kuvastaa laumahenkeä ja sisukkuutta. Vaakunaeläimenä sutta käyttävät ainakin Valtimo ja Sipoo :)
Susi-termistö kummittelee myös tiettyjä fyysisiä piirteitä kuvaavissa nimissä; Sudensilmät ovat keltaiset, ja sudenhampaat tarkoittavat muun hammasrivistön päällä kasvavia kulmahampaita. Tällaisia "sudenhampaita" on myös omassa suvussa :)
“Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia, hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä. Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.”
-Aino Kallas, Sudenmorsian-
(Kesykoira, Canis Familiaris, on suden sukua)
Metsän Hallava Herra
Oikea susi (Canis Lupus) (eng. Gray Wolf, eli Harmaasusi) on tietenkin villieläin, muistakaa se. Susi elää omiensa kanssa lauma -nimisessä yhteisössä, jonka jäsenet huolehtivat kaikki toisistaan. Lauman johtava naaras synnyttää kesällä 3-5 pentua, joista pidetään hyvää huolta. Pentuja myös puolustetaan hanakasti, joten innokkaimmatkin bongarit pysykööt poissa sudenpesiltä.
Toisin kuin ehkä kuvitellaan, susi ei hyökkää syyttä suotta ihmisen kimppuun yhtä usein kuin maamme muut suurpedot, kuten vaikkapa karhu tai ilves. Vaahtosuisten metsästyshullujen ansiosta Suomen yli 200-vuotias susiviha kuitenkin elää tänäkin päivänä, ja unohdamme susivihan lähteiltä aikansa puutteellisen eläintuntemuksen ja ihmismieliä hallitsevan taikauskoisen pelon. Entisaikaan useimmissa ihmisiin kohdistuneissa hyökkäyksissä syynä on ollut vesikauhu eli Rabies, jonka vähentyessä myös hyökkäykset ovat vähentyneet.
Suden luonnolliseen ravintoon kuuluvat peurat, porot ja hirvet, mutta myös pienemmät vipeltäjät, kuten jänikset ja jopa myyrät. Susi tappaa ja syö myös reviirilleen eksyneet muut, pienemmät petoeläimet, kuten ketut. Nykyään unohdammekin, että susi on sosiaalinen eläin joka metsästää laumassa ja pysyttelee poissa ihmisen tieltä. Ongelmia ilmenee kun laumoistaan poissuljetut, sairaat tai muuten raihnaiset omegayksilöt, jotka eivät ole enää kykeneväisiä metsästämään itseään vahvempia eläimiä, saattavat helpon saaliin toivossa viipyillä asutuksen liepeillä, ja nälissään lähestyä ulos kytkettyjä koiria tai muita lemmikkieläimiä. Tästä syystä myös muut ihmisten ulkosalla pitämät kotieläimet, kuten siat, lampaat ja näiden poikaset ovat aitauksissaan helppo pala nälässään epätoivoiselle omegasudelle. Ihmisasutuksen levitessä, ja susien reviireiden pienentyessä tällaiset yksittäistapaukset ovat nykyään mitä mainiointa antia ruokkimaan epäluuloisen nykyihmismielen muuten järjetöntä susivihaa.
Myös susilaumojen aikuistuvat pennut, joista osa erkanee päälaumasta perustamaan omaa laumaa (eräänlainen aikuistumisriitti, siis), voivat ajoittain eksyä asutuksen liepeille, ja nuoruuden kokemattomuudella myös ihmisten pihoihin. Nuoret sudet eivät omegasusien tapaan mitenkään erityisesti saalista ihmisten alueilla, vaan harhaantuvat yleensä puolivahingossa asuinalueelle metsän loppuessa. Nuoret sudet ovat uteliaita ja leikkisiä, ja saattavatkin yrittää jäädä leikkisille pihan koiran kanssa kun eivät vielä ymmärrä millainen uhka ihminen voi niille olla. Ne samaistavat koirat lajikumppaneihinsa, ja esimerkiksi helpolle ruoalle tuoksuvat einekset roskapöntöissä voivat houkutella nuoria susia enemmän kuin sitten vaikka leikeissään metelöivät lapset.
Unohdamme myös yltäkylläisyydessämme ihmisinä olevamme lisäksi usein itse vastuussa yksittäisten susien hyökkäyksistä. Muutamme villieläimen takapihalle ja sitten valitamme kun se yhä asuu päätalossa. Ihmisen levittäytyminen susien luontaisille elinalueille karkottaa alkuperäiset saaliseläimet ja pakottaa eläimet sopeutumaan muutokseen, mikä lopulta ajaa saalistajat uuden, helpomman saaliin perässä ihmisten tonteille. Häpeän olla ihminen.
Sudennälkä?
Oikean, metsässä villinä elelevän suden ruokavalioon kuuluvat siis pääasiassa suuret kasvissyöjäeläimet, joita yleensä metsästetään laumassa. Myös pienemmät eläimet, kuten jänikset maistuvat harmaaturkille. Susi on siis lihansyöjä, mutta sille kelpaavat myös linnunmunat ja hyönteisetkin. Sudet, kuten koiratkin, syövät ennakkoluulottomasti myös muita metsän antimia, kuten marjoja ja sieniä. Kansanperinne kertoo harmaaturkin lisäksi olevan perso ruisleivälle, maitotuotteille ja hunajalle, vaikka nykyisin yhdistämmekin hunajan lähinnä karhuun.
Sudenpäivän pitopöytään sopivat liharuoat, etenkin isot riistaeläimet, kuten hirvi, poro ja peura, sekä ruisleipä, erilaiset kiinteät juustot ja hapankerma. Mausta jälkiruoat hunajalla ja punaisilla pakastemarjoilla. Mainittakoon, että Pukinpensaan (Lycium) marjat tunnetaan myös susimarjoina, joten sopivat hyvin päivän teemaan. Susimarjojen kauppanimi nykyisin on Goji-marja :)
Koristele pöytä tai alttari kuivatuilla yrteillä ja kasveilla, kivillä ja eläinten osilla.
Sudenpäivälle sopivia yrttejä ja kasveja ovat Aloe Vera, Leppä, Lupiini, Koiranputki, Ukonhattu, Koiruoho, Karpalo, Luumu, Ruis ja Sudenmarja. Muistathan, että edellämainituista Lupiini, Ukonhattu ja Sudenmarja ovat myrkyllisiä. Etenkin sudenmarjan myrkyllisyyttä liioitellaan usein, sillä pelkkä kasvin käsittely aiheuttaa äärimmäisen harvoin allergisia oireita, ja terveen aikuisen pitäisi oireita saadakseen syödä (henkilön koosta tietenkin riippuen) ainakin kourallinen tai pari marjoja.
Suitsukkeina voi kokeilla Santelia, Katajaa tai Oopiumia.
Suden kivet ovat hiomattomia luonnonkiviä, kuten lumikvartsi, vuolukivi tai musta obsidiaani. Myös hopea, lyijy ja ruosteinen rauta yhdistetään suteen. Kynttilöihin sopivat Alisen viileät sävyt, kokeile punaisia kynttilöitä vain jos syöt lihaa.
(Kesää talven keskelle; Sudenmarja, Paris quadrifolia)
"Juhani: Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit.
Eero: Sudeksi niin ahneeksi että hän kerralla nielee kitaansa koko rajamäen rykmentin.
Juhani: Niin! Ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.
Eero: Vielä pikipussin paakkelssina."
-Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä/Kolmas luku-
Uskomuksia:
-Susi unessa symboloi itsenäistä ajattelua, vahvuuksia ja uskollisuutta. Mikäli susi ajaa sinua takaa, varoittaa se petoksesta. Jos susi ulvoo unessasi, enteilee se lähestyvää vaaraa. Jos susi on unessa ystäväsi, voitat vastoinkäymiset. Susiemo kehottaa muistamaan äitiä.
-Kello aamukolmea kutsutaan "Suden hetkeksi", sillä silloin suden uskottiin lähtevän saalistamaan.
-Susi on demonimainen, verenhimoinen peto joka tappaa pelkän huvin vuoksi.
-Monia oudoksuttava, vaaleanpunainen limasieni; Sudenmaito (Lycogala epidendrum), on saanut nimensä sudesta. Uskottiin, että susiemon maidossa oli verta jotta pennut pääsisivät heti verenmakuun ja niistä tulisi julmia tappajia.
Puuhia Sudenpäivälle:
-Leivo kakkusia, vaikka sudenmuotoisia, makeuta hunajalla.
-Kokeile raakaa liharuokaa, kuten tartar-pihviä, carpacciota, sashimia tai kibbehiä.
-Kokoa juustotarjotin seurueelle.
-Valmista jotain perinteistä liharuokaa.
-Syö/kää ruoka sormin.
-Tehkää jotain yhdessä perheen kesken. Käykää esim. ravintolassa, kirjastossa tai museossa.
-Rakastele lattialla pörröisen huovan tai eläimen taljan päällä.
-Käytä jotain punaista asustetta tai vaatetta
-Käy iltakävelyllä, nauti luonnosta.
-Ulvo kuuta.
-Lue suden syntyloitsu.
-Mikäli toimit ryhmässä tai piirissä, lahjoittakaa toisillenne kynttilät.
-Hemmottele lihaasyövää lemmikkiäsi makupaloilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti