Sanottiin, että "synnytään ja kuollaan saunassa", millä viitattiin sekä saunassa synnyttävään äitiin, ja kylvetettävään lapseen, että lopulta vainajaan, joka pestiin saunassa. Ruumiin pesu tunnettiin myös nimellä ruumiin korjaus.
Itse hautajaisiin ja muihin jälkimaininkeihin on liittynyt aina kaikenlaisia tapoja ja uskomuksia, ja jostain syystä niistä puhutaan aina vainajan varsinaisia esivalmisteluja enemmän. Ruumissauna oli kuitenkin tärkeä tilaisuus, sekä omaisille, että vainajallekin.
Kevyt kuin höyhen, jäykkä kuin lauta..
Kun ihminen kuoli, hänet asetettiin erityiselle ruumislaudalle jalat ovensuuhunpäin odottamaan valmisteluja, kuten hautajaisia. Ruumislauta ei koskaan sijainnut asuinhuoneistossa, vaan yleensä riihessä. Ruumislauta on kristillistä perua, sitä aikaisemmin ruumis asetettiin paareille ja peitettiin lakanalla. Alueittain vainaja saatettiin myös kietoa lakanaan, tms. käärinliinaan, etenkin talvisaikaan.
Ruumis lepäsi laudalla pari-kolme päivää, jonka aikana ruumis pestiin saunassa, puettiin puhtaisiin vaatteisiin, ja hänen hiuksensa kammattiin. Naisten pitkät hiukset palmikoitiin.
Ruumiin ollessa laudallaan, hän oli vielä "virallisesti" talossa. Tällöin surtiin ja muisteltiin kuollutta, valmistettiin kirstu, ja järjesteltiin tulevaa saattuetta, hautaa ja hautajaisia. Tähän käytettiin yleensä kolme tai viisi päivää. Poikkeuksena tietenkin talvisajan roimat pakkaset jolloin maa oli liian roudassa hautaukseen, ja ruumis saattoi pötköttää laudalla useamman viikon. Sinä aikana sulatettiin vähän kerrassaan nuotiolla maata ja kaivettiin hautaa pikkuhiljaa.
Kun hauta oli kaivettu ja valmisteltu, nostettiin viimeiselle matkalleen siistitty vainaja laudaltaan arkkuun ja lähdettiin kohti kalmistoa. Tätä kutsuttiin vainajan saattamiseksi, eli ruumissaatoksi.
Nykyisinkin tunnettu kuolemiseen/hengenmenetykseen viittava sanonta "lähteä jalat edellä", muistuttaa tavasta jossa vainaja nostettiin laudalta arkkuun ja kannettiin ovesta ulos jalat edellä. Vertailun vuoksi esim. vuodepotilaita saatettiin/kuljetettiin aina pää edellä; Käytäntö, jota noudatetaan nykyäänkin, mm. sairaaloissa.
Entisaikaan ainakin Keski-Suomessa oli ennen vainajan vientiä tapana heittää kukko arkun päälle ettei vauraus ja karjaonni lähtisi talosta vainajan mukaan. Oli hyvä enne, jos kukko kuitenkin hyppäsi arkun päältä ennen kuin päästiin pihaportista ulos, koska kukon myötä vauraus ainakin pysyi talossa.
Kun ruumislautaa ei tarvittu, sitä säilytettiin yleensä jossakin ulkorakennuksessa piilossa, poissa silmistä. Tyhjillään, turhan panttina lojuvan ruumislaudan uskottiin enteilevän kuolemantapausta. Pienemmissä kyläyhteisöissä saattoi olla vain yksi ruumislauta, jota säilytettiin aina siinä talossa, josta viimeisin vainaja oli lähtöisin.
Kun ruumis oli laudalla, sen ajateltiin voivan nousta kummittelemaan, ikäänkuin olisi yhä elävä. Vainaja heräsi yöllä hoitamaan askareita, joita oli eläessään rakastanut. Milloin kuollut alkoi tanssimaan, milloin lypsämään lehmiä tai nikkaroimaan keskeneräisiä puutöitään. Vainajan uskottiin myös käyvän itse saunassa. Kun talossa oli vainaja, ei saunassa käyty enää kovin myöhällä, ja yleensä talon saunotukset yritettiin hoitaa ennen auringon laskua.
Vainajan lisäksi lauteille kipusivat kaikenlaiset kuolinenteet, vainajienhaltijat, sielunkärkkyjät ja muut pahalaiset joita kuolleen läsnäolo houkutteli paikalle. Mikäli vainaja oli ollut eläessään ikävä ihminen, pirut ja muut pahalaiset saattoivat viedä vainajan mukanaan, paneutua vainajan muodossa laudalle ja ottaa kylvetyksen ja muut herkut vainajan sijaan.
"Talon pahatapainen renki oli kuollut, ja ruumis lepäsi saunassa odottamassa viimeistä kylpyään. Talon ruotiukko jossa oli myös tietäjän vikaa oli iltamyöhään nurkan taakse poiketessaan nähnyt kuinka saunaan käveli viisi mustapukuista hahmoa. Ukko seurasi outoja kulkijoita ja tarkkaili heitä saunan räppänästä.
Näky oli kammottava; Vieraat ensin riisuivat, ja sitten nylkivät vainajan taidokkaasti, jonka jälkeen yksi mustapukuisista itse riisuuntui, puki nyljetyn nahan ja vainajan vaatteet ylleen ja paneutui laudalle pitkäkseen edesmenneen sijalle. Loput neljä mustapukuista pukivat nyljetyn ruumiin niihin viidennen mustiin vaatteisiin ja kantoivat vainajan pois. Saunassa oli taas hiljaista, vain väärä vainaja makasi rauhallisesti laudalla. Ruotiukko tuli takaisin tupaan, muttei kertonut kenellekään näkemästään.
Seuraavana aamuna ukko tarjoutui pesemään ruumiin, kerran kukaan talonväestä ei ollut kovin innokas koskemaan renkivainajaan. Ukko kantoi saunaan veden jonka sitten muuripadassa lämmitti oikein kiehuvan kuumaksi. Siitä ukko sitten otti kiulullisen poreilevan kuumaa vettä ja nakkasi sen vainajan kasvoille. "Kuollut" karkasikin kaameasti älisten jalkeille, ryntäsi ovesta pihalle oikein ennätysvauhtia ja kadotessaan horisonttiin huusi mennessään:
-On jo vii'esti hau'attu, kuu'esti kuulutettu, yksitoista kertaa paareilla maannut, mutta tämmöstä kyytiä en ole saanut!!!"
Mitä mustapukuiset olennot olivat, ei tarinoista selviä, mutta lähteestä riippuen kuulijalle saatetaan vihjata niiden olevan jonkinlaisia pahoja henkiolentoja tai piruja, jotka tulevat noutamaan eläessään huonoa elämää viettäneitä pahoja ihmisiä. Koska monista, wanhoista folkloretarinoista heijastuu aikansa uskonnollinen (=kristitty) ilmapiiri, voidaan tarinoiden mustapukuiset noutajat nähdä eräänlaisina rankaisijoina/seurauksena syntisen pahoista teoista. Vieden vainajan mukanaan ennen siunaustilaisuutta, mustapukuiset demonit riistävät onnettomalta paitsi hellivän ruumissaunan, myös kristityille tärkeitä rituaaleja (mm. kuolinkellot ja vainajan rukouksen ja siunauksen), tehden näin vainajan ikuisesta kadotuksesta ilmeisesti vieläkin piinaavamman kokemuksen.
Haamut ei saa meitä kiinni
Tarinoista riippuen myös yöllä saunasta yhytetty elävä sai usein osakseen ikävää kohtelua; Häntä ehkä nöyryytettiin, hakattin, nyljettiin elävältä, tai heitettiin alastomana ulos saunan räppänästä. Ei sillä että räppänästä uloslentäminen olisi ollut pienin paha, sillä räppänä on etenkin savusaunoille tyypillinen, kooltaan about kissanmentävä tuuletusaukko, jonka kautta vaudikas poistuminen ei taatusti ollut terveellistä.
Vaikka ihminen olisi eläessään ollut mukava ja sopuisa, hänen uskottiin muuttuvan kuoltuaan. Vainajat mainitaan luonteeltaan pikkumaisiksi, äkkipikaisiksi ja kaunaisiksi. Mikäli henkilö oli eläessään ollut pahansisuinen ja epämiellyttävä, oli hän kuoltuaan paljon, paljon pahempi, pahantahtoinen ja pitkävihainen. Usein kuolleiden seuraan eksyneiden elävien kohtelu oli myös verrannollinen siihen kuinka yleisesti kunnollinen ihminen hän oli. Uhkapelurit, kiroilijat ja muut koijarit saivat usein pahimman kohtelun. Toisaalta, humalaisista ei pirukaan kuulunut huolivan:
"Joku viinamäen mies oli ponupäissään löytänyt tiensä johonkin yksinäiseen saunaan ja sammunut sinne lauteelle. Kaksi pirua tuli saunaan keskiyöllä ja huomasivat, tottakai, lauteilla juopon unta örisevän kännikalan. Tulivat lähemmäksi ja vähän nyppivät kurahousun palttoota, kiusasivat ja tönivät ukkoa. Pienempi piruista ehdotti kaverilleen: -Pudotetaan tuo lauteelta kiukaaseen, saadaan nauraa?
Tähän toinen piru paheksuen totesi että: -Ei tuommoista arvaa liikutella, haisee pahemmalta kuin raato! Ihmisille tuo kuuluu eikä meille.
Niin pirut lähtivät saunasta ja jättivät humalaisen nukkumaan."
Monissa tarinoissa vainaja saatettiin lepoon kohtaamalla hänet yöllä kesken kulkuaan. Kuolleilta ja niiden seuralaisilta voitiin tällöin suojautua ottamalla kukko ja neula mukaan. Hätätilanteessa kukkoa piti pistää neulalla että se parahti. Kukon huutoa Vainajalan väki pelkäsi, sillä se muistutti vainajia aamunkoista, jolloin kuolleet paneutuisivat taas laudoilleen, josta saattoivat herätä vasta auringon laskettua. Ilmeisesti vainajan yöjuoksut tyssäsivät jos sitä älytettiin luulemaan aamun koittaneen ennen kuin kuollut oli ehtinyt laudalleen. Tässä voidaan nähdä samankaltaisuuksia mm. Itä-Euroopan vampyyritarinoihin; Mikäli verenimijää viivytettiin niin ettei se ehtinyt aamulla takaisin hautaansa, se hyytyi niille sijoilleen ja muuttui mätäneväksi ruumiiksi.
Renki tahi Herra, Kuolema tulee kerran..
Ruumis pestiin yleensä kylmässä saunassa, eikä ruumissaunaa muuripataa lukuunottamatta lämmitetty paitsi vähän talvisaikaan, jotta kylvettäjän oli mukavampi työskennellä. Ruumiinpesu hoidettiin yleensä arkipäivinä, eikä kristin tultua koskaan Sunnuntaisin (=kristin Raamatun mukaan Pyhä-, eli lepopäivä jolloin ei pidä tehdä mitään isoja töitä).
Vainaja riisuttiin, ja pestiin lämpimällä vedellä, sienellä ja pesuräteillä samaan tapaan kuin vuodepotilaat. Vainajan pesijä saattoi lukea loitsurunoja tai rukouksia pesun aikana, tai muuten rupatella vainajalle, jota pyrittiin kohtelemaan kunnioittavasti kuin elävää ihmistä. Vainajan pesuun käytettiin tavallista palasaippuaa, vaikkakaan eläviä ei enää samalla saippualla pestykään. Saippua heitettiin pois tai sitten pantiin jemmaan seuraavaa vainajaa varten. Ruumiinpesuvesi oli voimallista, ja se saatettiin tinanvaluveden tavoin kaataa tienristeykseen ja sitten jäädä kuuntelemaan enteitä.
Tutussa kyläyhteisössä saattoi kiertävän ruumislaudan mukana tulla muutkin tykötarpeet vainajan pesuun. Uskottiin, että vainajan pesuvälineissä oli kalman mahti, ja oikeat niksit taitava saattoi oppia salattuja asioita jos pesi itsensä salaa ruumiinvälineillä. Jos noituja ei pitänyt varaansa, suuttui vainaja ja palasi kostamaan varkaalle. Folklore tuntee tarinoita, joissa aamun tullen arkkuun haettavan vainajan nyrkistä on löydetty aimo tukko vieraita hiuksia, joskus jopa päänahkaa..
Vaikka vainajan hautaamisesta huolehtivatkin omaiset, vainajan kylvetti yleensä joko vainajan läheinen henkilö, tai yleinen kylvettäjä. Kylässä saattoi olla erityinen ruumiinkylvettäjä, mutta yleisen kylvettäjän virkaa harjoittivat sivutoimenaan myös tietäjät, kätilöt ja kupparit. Ruumiinpesijä oli pääasiassa naisväen ammatteja, mutta pesijä saattoi joskus olla myös miespuolinen henkilö. Talonväen pesun saattoi hoitaa myös, vähän talon varakkuudesta ja vainajan asemasta riippuen, piika tai emäntä. Emäntä saattoi pestä esim. pienokaisensa, aikuisen tyttärensä, tai miesvainajansa ruumiin.
Tietäjän ja noidan ruumiin pesi usein toinen tietäjä tai noita, tavan ihmiset eivät mielellään koskeneet kuollutta pohua, samoin kuin kirkonmiehen ruumiin pesi usein joku pappilan väestä. Lapsivainajat pestiin yleensä kätilön toimesta, äiti ei yleensä päässyt näkemään esim. synnytyksessä kuollutta pienokaista syntymän jälkeen ellei sitä erikseen vaadittu. Lapsikuolleisuuden ollessa korkea kuolleet lapset muutenkin ikäänkuin "lakaistiin maton alle" eikä heitä sen kummemmin ajateltu, toisin kuin pidemmän elämän eläneitä aikuisia ja vanhuksia.
Tiiri-liiri-lii, kaunis lintu olen niin
Paitsi aikuiset vainajat, myös kuolleet lapset kummittelivat usein. Väärin kohdeltu lapsivainaja, etenkin avioton tai avioliiton ulkopuolelle syntynyt ei-toivottu äpärälapsi, joka usein synnytettiin salassa, tapettiin ja haudattiin piilonviereen jäi usein kummittelemaan synnyttäjälleen. Levoton lapsivainaja valitti kuinka paleltaa kylmässä maassa, ettei ole puhtaita vaatteita, eikä ole pesua annettu, tai sitten vainaja haluaa muuten vaan siunattuun multaan. Levottomat lapsivainajat tunnetaan suomalaisessa folkloressa alueittain erilaisilla nimillä kuten Liekkiö, Äpärä ja Ihtiriekko, joista jälkimmäinen tarkoittaa joissakin yhteyksissä myös kujeilevaa, lapsivainajaksi tekeytynyttä paholaista. Muutoin Ihtiriekko on muoto Itseriekko-sanasta, jolla viitataan ihmisen sielulintuun.
"Kerran erään hautausmaan lähituntumaan muuttaneen leskirouvan tupaan ilmestyi aina iltasella pieni, ehkä kuusi-, tai seitsemänvuotias poika, seisomaan uunin eteen. Pojalla oli yllään vain resuinen, likainen liinapaita joka ulottui poviin saakka. Lapsi seisoi hetken siinä keskellä lattiaa ja sanoi sitten inhoten "Hyi hyi hyi". Sitten poika juoksi pimeään kamariin, mutta kun rouva meni pojan perään kamariin, oli lapsi kadonnut jäljettömiin. Leskirouva arveli kyseessä olevan kummituksen. Tämä toistui useina iltoina, ja lisäksi rouva kuuli usein kuin lapsen itkua talon ulkopuolelta. Kerran rouva sai kysyttyä pojalta miksi tämä kulkee tuvassa? Poika vastasi:
-Tämä oli minun kotini, ja tuonne kalmistoon minut haudattiin. Perheeni oli köyhä, joten vain likaisen paidan sain ylleni lepoon. Toiset eivät anna minun levätä rauhassa koska paitani on niin ruma, ja ajavat minut aina kotiin.
Rouvan kävi lasta sääliksi, ja hän ehdotti: -Jätä paitasi minulle. Minä voin pestä sen ja jättää sen portaille taas illalla.
Poika ei vastannut vaan juoksi taas pimeään kamariin. Aamulla rouva kuitenkin löysi portaalta pojan likaisen paidan. Rouva pesi paidan hohtavan valkoiseksi ja parsi kaikki reiätkin ehjiksi. Hän viikkasi paidan kauniisti ja laittoi sen illan tultua portaalle. Poika ei tullut tupaan enää sinä iltana, eikä itkua kuulunut. Aamulla rouva huomasi paidan kadonneen, ja yöllä unessa hän näki viimeisen kerran lapsivainajan, joka kiitti kauniisti paitansa puhdistamisesta."
Se ken tulee viimeiseksi sille kuolema
Vainajien kummittelua on estetty monin tavoin, Karjalan ja Savon alueilla yksi tunnetuimmista on ollut tehdä karsikkopuita hautajaismatkan varrelle. Mainittakoon, että karsikkopuu oli lähes aina havupuu. Karsikkokuusesta leikattiin eli karsittiin oksat pois tyvestä latvaan päin jottei vainaja löytäisi kotiinsa, ja karsikkopuita karsittiin sitä mukaa kuin vainajia ilmaantui, ja ne kasvoivat usein samassa metsikössä. Tällaisia karsikkopuistikkoja kutsuttiin yksinkertaisesti vain "karsikoiksi". Karsikkoperinne alkoi kadota 1800-luvun lopussa, eikä siitä juuri ole mainintoja enää 1900-luvun puolella.
Karsikkopuiden havuja on lisäksi, etenkin talvisaikaan, ollut tapana sirotella tielle kärryjen perään että jäljet peittyisivät. Tästä on jäänyt tapa viedä haudoille havuja. Tapajäänne elää nykyään etenkin talvisajan juhlina, kuten Jouluna ja Uutenavuonna.
Vainajaa juhlistettiin myös keittiössä. Kun talosta kuoli joku, sanottiin yleisesti että "Hänestä saadaan rokka/keitto". Jotta vainaja ei kulkisi kotona ja onni säilyisi talossa, oli perinteistä teurastaa hautajaisiksi jokin talon eläin, jonka lihoista sitten keitettiin paksu, rasvainen keitto joka Hautajais-/Ruumisrokkana tunnettiin. Ruumisrokka oli usein papu- tai hernesoppaa, sillä palkokasveja, kuten juuri papuja ja herneitä, on käytetty uhrina lepyttelemään kuolleita. Savossa ja Karjalan alueilla lihakeiton sijaan syötiin usein maitovelliä tai lihalientä. Vainajan juhliin saatettiin leipoa myös perunapiirakoita eli tapuntaisia.
Lipastoihin käy, lipastoihin käy..
Vielä hautaamisen jälkeenkin vainajia muistettiin juhlapyhinä, etenkin Kekrin aikoihin, mistä monet tavat vakiintuivat Jouluun, emmekä ajattele niihin juuri liittyvän kuolleita (paitsi viedessämme haudalle havuja tai kynttilöitä Jouluna). Juhlapäivinä sauna varattiin kuolleille, ja saunassa ei käyty enää auringonlaskun (tai ilta-8) jälkeen. Tapa jättää juhlaruoat yöksi pöydälle tarkoitti, että henget ja kuolleet saattoivat käydä napostelemassa mielensä mukaan, kuten Jouluna ajattelemme talon haltian tai tontun tekevän niin. Valkoinen riisipuuro sopi paitsi herrasväelle, myös kuolleille, olihan valkoinen kuoleman väri.
Kuolleita kunnioitettiin myös hyvillä käytöstavoilla. Niin kauan kuin vainaja oli talossa, ei remuttu tai kiroiltu turhia, eikä syljetty tai edes piereskelty tuvassa. Näin toimittiin myös juhlapäivinä. Haluttiin näyttää esi-isille sekä läheisemmällekin vainajasuvulle että he ovat jättäneet jälkeensä suoraselkäisen ja hyvän verenperinnön, ja he voisivat olla ylpeitä jälkeläisistään.
Sytytä ikkunallesi Kekrinä kynttilä ajamaan pois pahoja henkiä ja houkuttelemaan toivottuja henkivieraita, ja jätä vaikka vähän herkkupaloja pöytään, ehkä ne maistuvat vainajille? Mikäli vierailevat vainajat olisivat paastolla, kaunista elettä varmasti osataan arvostaa ;)
*Tarinaviitteet: Folklore ja Myytillisiä Tarinoita -kokoelma. Edit: Site Admin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti