Vuosiympyrä

Ajattelin kirjoittaa jotain vuodesta pähkinänkuoressa, sillä kuten useimpien väestö- ja uskontoryhmien vuoteen, myös noidan vuoteen sisältyy erilaisia juhlapäiviä, eli vuotuisjuhlia, jolloin voimme hetkeksi hiljentyä ja tarkastella hallitsevaa vuodenaikaa kiireidemme keskellä. Tällaisia vuotuisjuhlia kutsutaan monissa noitaryhmissä sapateiksi.
Lisäksi monet rituaalista magiaa harjoittavat uusnoitaryhmät ja covenit viettävät wiccan tavoin vuoden aikana täydenkuunjuhlaa joka myös Esbatina tunnetaan.
Täysikuu kumottaa vuodessa n.12 kertaa, vaikka joskus kuukausi voi sisältää kaksi täysikuuta. Tällaista kuukautta pidetään harvinaislaatuisen luonteensa vuoksi maagisesti hyvin voimakkaana, ja tunnetaankin mm. englanninkielisissä maissa nimellä "Blue Moon" (="sininen kuu"), joka vertauskuvallisesti puheessa tarkoittaa jotain todella harvinaista ("Once in a Blue Moon" = "Joskus, todella harvoin").

(Suomalainen vuosiympyrä näyttää suurinpiirtein tällaiselta)

Seisaukset ja Tasaukset

Esittely lienee syytä aloittaa näin suomalaisittain näistä tärkeimmistä ja tunnetuimmista sapateista, eli seisaus- ja tasauspäivistä, ovathan ne wanhan linjan- ja perinnenoidille oikeastaan ne vuoden isoimmat juhlat (Kekriä ehkä lukuunottamatta). Tasaus-, ja Seisauspäivät tunnetaan myös kalenteririitteinä. Kirkko yritti saapuessaan kitkeä nämä wanhat pakanajuhlat ihmisten mielistä antamalla niille uudet nimet sekä oman kalenterinsa mukaiset päivämäärät. Nykyihminen tuntee ne nimillä Pääsiäinen, Juhannus, Elonkorjuujuhla ja Joulu.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että huolimatta tasauspäivän virallisesta kalenteripäivämäärästä, Wiccan kalenterissa neljä välisapattia muodostavilla Tasaus- ja seisauspäivillä on kaikilla kiinteä päivämäärä. Yleensä wiccat juhlivat niitä k.o. kuukauden 21 päivä, tietenkin vähän ryhmästä tai harjoittajasta riippuen.
Tasaus- ja seisauspäivien päivämäärät kuitenkin vaihtelevat kulloisenkin kalenterivuoden mukaan.
(Suluissa nimi jota wiccat käyttävät):

1-Kevätpäivän Tasaus (Ostara) 19-21.3 -Fem. Ilma
2-Kesäpäivän Seisaus (Litha) 20-22.6 -Fem. Tuli
3-Syyspäivän Tasaus (Mabon), 22-23.9 -Mask. Vesi
4-Talvipäivän Seisaus (Yule) 21-22.12 -Mask. Maa

Hyvä pitää mielessä, että Seisaus- ja Tasauspäivien tarkat ajankohdat vaihtelevat vähän riippuen siitä missä päin maailmaa niitä vietät ;)
Vuoden tasaukset ja seisaukset edustavat vuodenaikojen kiertoa ja k.o. vuodenajan ydinolemusta:

Talvi (Joulukuu, Tammikuu, Helmikuu)
Kevät (Maaliskuu, Huhtikuu, Toukokuu)
Kesä (Kesäkuu, Heinäkuu, Elokuu)
Syksy (Syyskuu, Lokakuu, Marraskuu)

Juhliin sisältyy siis myös valon ja pimeyden kierto maapallon matkatessa radallaan, ja ne ovat siis vuodenaikojen juhlia. Siksi Seisaus- ja Tasauspäivät ovat tärkeitä ja tavallaan pääsapatteja meillä Suomessa.
Kuten vuoden isot sapatit, myös nämä ovat jakautuneet feminiinisiin ja maskuliinisiin päiviin. Vuodenaikaa edustavissa välisapateissa myös elementit ovat selkeimmin edustettuina.


(Wiccojen,  ja useimpien nykynoitien vuosiympyrä. Lähde: Wikipedia)

Nykynoitien Sapattipäivät

Neljä sapattia, joita siis mainitaan suurimmiksi juhliksi, tunnetaan pakanallisessa vuosiympyrässä pääsapatteina. Nykynoidan ja wiccan standardivuosi sisältää siis kahdeksan sapattia, joista neljä on isompaa, eli Pääsapattia, ja neljä pienempää; eli Välisapattia, jotka käsittävät juuri mainitut Tasaus- ja Seisausjuhlat. Pääsapatit ovat:

Imbolc (2.Helmikuuta)
Beltane (1.Toukokuuta)
Lugnasadh (1.Elokuuta)
Samhain (1.Marraskuuta)

Jostain syystä Imbolcia ei juhlita kuun ensimmäisenä päivänä kuten muita, vaan samana päivänä kuin kirkko juhlii Kynttilänpäivää. Pääsapatit symboloivat feminiinisen ja maskuliinisen, elämän ja kuoleman energian kiertoa vuodenaikojen vaihdellessa (kuten Wiccoilla jumalattaren symbolista raskautta ja kuolemaa). Pääsapatit ovat nykyisin jumalkeskeisimpiä juhlia, ja eniten lähinnä juuri modernin linjan noitien ja luonnonuskovien keskuudessa juhlittuja. Neljä sapattia ovat suomessa pääasiassa wiccaliikkeen esiinnostamia jumalten juhlia, ja peräisin kelttiläisestä kalenterista, eivätkä useimmat perinnenoidat vietä niitä lainkaan, Vappua ehkä lukuunottamatta. Suomalaisittain monia pääsapattiperinteitä voi lisäksi olla vaikea sisäistää, sillä vuodenajat ja niiden vaihtuminen on meilläpäin huomattavasti erilaisempaa kuin esimerkiksi Britanniassa.

Wanhat Sapatit

Suomalaisittain nähtynä moni noista Klttisapateista voi vaikuttaa vieraammalta, vaikka suomalainen pakanaperinne tuntee samankaltaisia juhlia joita on vietetty melko samoihin aikoihin näiden vieraiden kulttuurien juhlien kanssa, kuten myöhäissyksyn Kekri. Ketään yksittäistä jumaluutta ei kuitenkaan kohotettu erikseen jalustalle, koska luonto olentoineen oli jumala; kokonaisuus. Isommissa sapateissa voidaankin toki nähdä myös luonnon kiertoa mukailevia tapahtumia: Luonnon herääminen ja kasvu (Vappu), Luonnon hedelmällisyyden huippu (Uutisleivän päivä), Talveen ja kuolemaan vaipumista (Marras) ja Talvesta herääminen ja kevään kuulostelu (Kynttilöiden päivä).
Lisäksi suomalaisessa vuotuisperinteessä muistettavat jumalat vaihtelivat enemmänkin kyseisen juhlan kohdalle osuvien vuotuistapahtumien, kuin varsinaisen juhlan mukaan. Esim. kylvön ja sadonkorjuun aikana muistettiin pellon, viljan ja kasvun jumaluuksia, metsästystettäessä metsän ja riistan jumaluuksia, kalastettaessa veden ja pyyntionnen, jne.

Suomeen useimmat näistä "uusista" juhlista saapuivat kirkon käännytystyön mukana, jolloin niille oli jo annettu kristillinen merkitys. Suomalaisittain tunnetuimpia näistä ovat olleet Beltanea vastaava Vappu ja Imbolcin korvannut Kynttilän päivä.
Nämä vuoden suurimmat sapatit osuvat yleensä kuukausien ensimmäisille päiville, mutta ryhmittäin niiden viettopäivät voivat vaihdella ensimmäisen päivän aattoyön ja kuukauden kolmannen päivän välillä. Koska muinainen vuosi on taittunut viimeisen sadonkorjuun myötä, lasketaan viimeisen sadonkorjuun juhla myös ensimmäiseksi sapatiksi.
Suomalaiset pääsapatit sijoittuvat tasaisesti n.kolmen kuukauden välein, ja ovat seuraavat:

1-Kekri, 1.11. - Maskuliininen.
2-Kynttilöiden päivä,1.2. -Feminiininen.
3-Hela/Vappu, 1.5. -Feminiininen.
4-Uutisleivän päivä, 1.8. -Maskuliininen

Pääsapatit jakautuvat siis pimeän ja valoisan ajan mukaan puoliksi, feminiinisiin ja maskuliinisiin päiviin.
Muiden pohjoismaiden tapaan myös Suomessa on ollut tapana juhlia suuria juhlia niiden aattona (kuten Joulu ja Juhannus, nykyisin myös Halloween). Tapa kenties juontaa juurensa juuri wanhoihin pakanajuhliin, kuten kirkkojuhlia usein edeltäviin Tasaus-, ja Seisauspäiviin, jotka jäivät kirkkojuhlien jalkoihin, mutta joita silti haluttiin perinteisesti juhlia. Tämä on kenties osaltaan vaikuttanut esim. joulun edistämiseen, että Joulupäivän (25.12) sijaan juhlimme jo päivää ennen, koska Talvipäivä meni vähän ohi suun. Tämä voi tehdä monista noidan juhlista monipäiväisiä kuten olen maininnutkin aikaisemmissa sapattipostauksissani. Monet vuotuisjuhlat ovat siis kuitenkin suomalaisittainkin tuttuja, viralliseen kalenteriin vakiintuneita juhlia (kuten vappu, juhannus, joulu..).

"Ilos ellää pittää vaikka päivä vähemmän"
-Wanha Sanonta-

Folklore mainitsee juhlien aattoyöt eräänlaiseksi rajatilaksi; maagisesti voimakkaiksi ajankohdiksi, jolloin on ollut tapana tehdä taikoja (joulutaikoja, juhannustaikoja, jne.). Vuotuisjuhlataiat eivät oikeastaan ole perustaikoja kummempia, vaan ihan tavallisia, perinteisiä tai talokeskeisiä juttuja vähän tilanteeseen sopien. Siinä missä Kekrinä kuulosteltiin enteitä, Vapun alla nostettiin hedelmällisyyttä, ja Juhannuksena lemmentaikoja tehtiin enemmän kuin jouluna, jolloin lähinnä keskityttiin vaurauteen. Muistakaa, että tavan kansa ei tehnyt taikoja joka päivä, ja ihmismieltä alati kiehtovat vauraus, rakkaus, kuolema ja tulevaisuuden tulkinta olivat hyvin keskeisiä joka juhlassa tavalla tai toisella. Suurimpia juhlapäiviä pidettiin siis sopivina myös salattujen asioiden tarkasteluun. Jokaisella meistä on varmaan omia, tiettyihin juhliin liittyviä perinteitä? No, juhlataiat ovat samanlaisia vuotuistapoja, parhaimmillaan siis hyvin henkilökohtaisia.
Voidaan ajatella, että aattoyö oli perinteisesti magian harjoittamisen aikaa, ja päivä itsessään hiljentymiselle ja rituaalityöskentelylle otollinen.

Vuodenkierron noudattaminen on tärkeää, sillä se pitää noidan yhteydessä luontoon ja virtaavaan energiaan. Perinnenoitana minun on ollut vaikea sisäistää wiccatapoja, saati että minun tarvitsisi, mutta voin silti juhlia sapatteja yhdistämällä sopivasti vanhaa ja uutta kansanperinnettä.

Jokainen juhlistaa juhlia tavallaan, vaikka vakiosymboliikka onkin olemassa. Esimerkiksi kesäisissä juhlissa näkyy harvoin kuivakukkia. Ryhmissä juhlitut sapatit nyt ovat väistämättä juhlavampia ja rituaalinomaisempia kuin vaikkapa yksityishenkilönä vietetty harras hetki. Sapattijuhlan ei tarvitse olla mikään rietas bakkanaali (jösses), pääasia kunhan juhlistat sitä jotenkin juhlavasti. Itselläni (tai tuskin kenelläkään) ei koskaan ole niin kiire tai niin kipeä olo, ettei kaikesta huolimatta saa kaivettua esiin edes muutamaa minuuttia, että voin rauhassa hiljentyä hetken, ja mahdollisesti suorittaa jonkin pienen, sapattipäivän teemaan sopivan rituaalin, ja esim. kiittää henkiolentoja, tonttuja tai jumalia. Muutoin omiin juhlaperinteisiin kuuluvat mm. alttarin koristelu, ruoanlaitto ja leivonta.

Maagisia päiviä ja iloisia juhlia kaikille lukijoilleni :)

Kermainen Tofu-Pastasalaatti

500g Pienikuvioista pastaa
2-300g Savutofua
2-300g Herkkusieniä
2 dl Herneitä (tuore tai pakaste)
2 dl Maissia (tuore tai pakaste)
1-4 Palaa pakastepinaattia
1 Pieni sellerinvarsi hienonnettuna
1 Maustekurkku
2-3 Kevätsipulia varsineen
Suolaa ja pippuria
1 rkl Hienonnettua, tuoretta persiljaa
1 rkl Hienonnettua, tuoretta basilikaa tai mäkimeiramia
 
Kastike:
Annos majoneesia
200g Vegesmetanaa
2 rkl Ravintohiivahiutaleita
1 rkl Hyvää chilikastiketta (esim. Sriracha)
Yrttisuolaa ja pippuria
-Sekoita ainekset, ja mausta sopivaksi suolalla ja pippurilla

-Voit käyttää tähän sekä tuoreita, että säilykesieniä. Itse pidän salaatissani enemmän säilykesienistä, joten niitä kuvassakin näkyy. Jos käytät tuoreita sieniä, huuhtele, kuivaa ja perkaa sienet, ja vipaloi/paloittele ne sopiviksi. Jos käytät säilykesieniä, valuta sienet ennen käyttöä
-Laittaessasi majoneesiaineksia blenderiin, lisää ylimääräinen tl sinappia, kaksi valkosipulinkynttä sekä n.1 rkl valkoviinietikkaa. Valmista majoneesi muuten ohjeen mukaan
-Valmista kastike
-Avaa tofupaketti tiskialtaan päällä, kuivaa ja kuutioi tofu pieniksi
-Laita tofukuutiot, herneet, maissi, pinaatti, sienet, ja selleri sekoituskulhoon odottamaan
-Hienonna yrtit ja kuutioi maustekurkku. Laita kulhoon, mausta kevyesti suolalla ja pippurilla
-Keitä pasta kypsäksi, huuhtele kylmällä vedellä, valuta, laita kulhoon, lisää kastike ja sekoita hyvin
-Anna salaatin tekeytyä kylmässä 15-30 min ennen tarjoilua.

*Parasta salaatti on tietenkin seuraavana päivänä. Ravintohiivan voi halutessaan jättää pois, mutta se tekee salaatista ruokaisamman :)

Kardemumma (Elettaria Cardamomum)

Kardemumma on inkiväärin sukuinen ruohokasvi, jonka siemenistä saadaan aromaattista maustetta, jota käytetään esimerkiksi pullataikinassa. Kardemumma on maailman kolmanneksi kallein mauste, sahramin ja vaniljan jälkeen.
Kardemummaa saa nykyään vähän kaikissa muodoissa elintarvikekaupoista, joskin leivontaan tarkoitettu, putkilossa myytävä rouhittu kardemumma lienee tutuinta. Kardemummaa, kuten sinappia, saa myös eri värisinä. On mustaluottista eli mustaa, kypsänä poimittua kardemummaa, ja raakana poimittua vihreäluottista, vihreää kardemummaa. Keltainen kardemumma puolestaan kuivataan auringossa. Itämaisissa juhlaruoissa yleensä käytetään valkaistua, eli valkeaa kardemummaa. Valkean kardemumman luotit valkaistaan rikkidioksidilla.

(Kuva: Wikipedia)

Kokonaista kardemummaa, eli kardemumman siemenpalkoja kutsutaan luoteiksi. Kardemumman luotteja käytetään mm. intialaisessa keittiössä tuomaan pehmeää aromia liha- ja kalaruokiin. Arabiassa hienoin kahvi maustetaan kardemummalla. Kardemummaa on mukana myös monissa, itämaisissa mausteseoksissa. Tunnetuin lienee Garam Masala -sekoitus.

Kuin maskuliinisen inkiväärin vastapainoksi, kardemumma on feminiininen, vesielementtiin ja rakkauden jumaluuksiin yhdistetty kasvi. Kardemummalle pyhitettyjä jumaluuksia ovat mm. Venus, Hathor, Frigg, Rati, Prende, Quetes, ja Xochiquetzal. Kasvin siemenet yhdistettiin myös amoriineihin ja Cupidoon.
Kardemumma onkin tunnettu ennen kaikkea paitsi mausteena, myös lemmenlääkkeenä. Hyvä esimerkki kardemumman eroottisesti stimuloivasta vaikutuksesta lienee keskiaikaista perua oleva Hypocras-sima, joka maustettiin mm. kardemummalla, kanelilla ja neilikalla, ja jota tarjoiltiin pääasiassa hääjuomana.

Kuten sinapilla, kardemummalla värin voimakkuudella esim. magiassa ei ole niin väliä. Valitse vain väri joka symboloi/tukee parhaiten omia tarkoitusperiäsi.
Kardemumma soveltuu mainiosti lemmekkäisiin amuletteihin, suitsukkeisiin ja kylpyihin.
Kardemumman tuoksun sanotaan edistävän meditaatiota, mutta myös vaivuttavan ihmisen ajatuksiinsa. Kardemummalla on lumovoimaa jolle naisten kerrotaan olevan herkempiä.
Hyvänä esimerkkinä mainittakoon lemmenruokanakin tunnettu makea jälkiruoka, Baklava. Naisille tarkoitettu baklava höystettiin perinteisesti kardemummalla :)

Kotikosmeettista arvoa kardemummalla ei juuri ole. Kardemumma on virkistävä, ja edistää ihon pintaverenkiertoa. Kardemumma sopii ihon kuorintaan ja lämmittäviin kylpyihin. Kaikkein herkkähipiäisimmille kardemummaa ei kuitenkaan suositella, sillä kardemumma on voimakas mauste ja voi jopa polttaa ihoa.
Kardemummaa voi toki laittaa vaikkapa vaatekaapin potpurripusseihin tuomaan kaukoidän aromeita liinavaatteisiin.

Kardemummalla on jonkin verran lääkinnällistä arvoa, ja sekin kohdistuu lähinnä lemmenpulmiin. Esim. Intiassa erilaisilla maitoon sekoitetuilla kardemummansiemenrohdoilla on hoidettu maskuliinisia pulmia, kuten mm. miesten potenssiongelmia ja ennenaikaista siemensyöksyä. Juoma nautittiin sisäisesti.
Arabiassa  puolestaan, mm.  seksuaalista haluttomuutta on hoidettu kardemummalla, kanelilla ja inkiväärillä höystetyillä, tuoreilla sipuleilla. Toinen tapa pitää potenssia yllä oli sekoittaa kardemummaa juomiin, jota hääpäivänä tarjoiltiin sulhaselle.

Kardemummaa on käytetty myös koliikin ja erilaisten vatsa- ja ruoansulatusvaivojen hoidossa. Kardemumma sopii sekä sisäisesti että ulkoisesti käytettynä. Siementen pureskelu raikastaa hengityksen, ja lisää syljeneritystä. Kardemumma on lämmittävä mauste, jolla voi höystää vaikkapa flunssajuoman. Kardemummaa voi lisätä myös yskänsiirappiin. Kardemummateetä (n.6 rikottua luottia per kupillinen) voi kokeilla myös pahoinvointiin, tai oksennustaudin hoidossa.
Kotihoidollisesti kardemummasta uutettua teetä voi kokeilla myös virtsateiden hoitoon, ja sen sanotaan parantavan virtsanpidätyskykyä.
Aromaterapeuttisesti käytettynä kardemumman sanotaan auttavan migreeniin ja stressistä tai jännityksestä johtuvaan päänsärkyyn.

Inkiväärin tavoin kardemumma soveltuu myös ruukkukasviksi, ja esimerkiksi taimistoista voi kysellä kardemummantaimia kotiin. Kardemumma viihtyy puolivarjossakin, mutta tarvitsee lämpimän ilmaston. Mausteeksi tarkoitettua kardemummaa voi siis olla turha idättää, vaikken kielläkään kokeilemasta.
Itse ostan keittiööni kardemummat kokonaisena itämaisia elintarvikkeita myyvästä kaupasta. Luotteja käytetään kokonaisina itämaisissa ruoissa, mutta leivontaan niistä saa maustetta hyvin helposti:

-Purista luottia kunnes se halkeilee. Poista kuoripala ja rapsuttele siemenet talteen.
-Hienonna siemeniä hieman morttelissa ennen käyttöä.
-Kardemumman kuoret voidaan hävittää biojätteen mukana.

Huom: Liiallinen kardemumman nauttiminen saattaa aiheuttaa pahoinvointia ja potenssiongelmia. Kardemummaa ei myöskään suositella pitkäaikais käyttöön epileptikoille, eikä sydänvaivoista tai korkeasta verenpaineesta kärsiville. Maustekäyttö on yleensä vähäisenä turvallista.

Uskomuksia:
-Kardemumman kerrotaan innoittavan kaunosielut rakkausrunoihin.
-Kardemummaa sisältävät leivonnaiset sopivat lemmenlääkkeeksi herättämään naisen kiinnostuksen.
-Jos olet syönyt kardemummaa, suutelet haluttua, ja suudelma maistuu pahalle, ei hän ole oikea sinulle.
-Ennen nukkumaanmenoa nautittu kardemumma tuo "Oman kullan kuvia" höyhensaarille.
-Kardemumma pitää ihmissudet loitolla.
-Jos taas uneksit syöväsi kardemummaa, kehoittaa se kiinnittämään huomiota ihmissuhteisiisi.

Helpot karjalanpiirakat ja munavoi

Karjalanpiirakoistani ei tule koskaan niin hienoja kuin mummini tekemistä, mutta maku on aito :) Ohjeesta tulee pari pellillistä.

Tarvitset lisäksi piirakkapulikan tai kaulimen, leivinliinan, vehnäjauhoja ja paljon voita.

Täyte:
2 dl Puuroriisiä
2 dl Vettä
1 l Maitoa tai manteli/soijamaitoa
1 tl Suolaa
1 Kananmuna (Allegikot ja vegaanit voivat korvata tämän 1 rkl Maissitärkkelystä tai perunajauhoa)

-Jos käytät maissitärkkelystä tai perunajauhoa kananmunan sijaan, sekoita se nyt pikkutilkkaan vettä
-Mittaa vesi ja riisi kattilaan, kiehauta, kunnes riisi imee veden
-Ota 2 dl maitoa talteen, älä käytä sitä vielä
-Lisää kattilaan maitoa, ja jatka haudutusta miedolla lämmöllä maitoa lisäillen kunnes riisi imee maidon
-Jos käytät maissitärkkelys- tai perunajauhosuurustetta kananmunan sijaan, lisää seos nyt kattilaan, ja sekoita hyvin
-Sekoita joukkoon suola, anna täytteen jäähtyä hyvin, mielellään seuraavaan päivään
-Mikäli täyte jämähtää, lisää maitoa kunnes täyte taas pehmenee, lisää joukkoon kananmuna, ja sekoita hyvin

Taikina:
2 dl Kädenlämpöistä vettä
1 tl Suolaa
1/2 dl Vehnäjauhoja
n. 5 dl Ruisjauhoja

-Mittaa vesi taikinakulhoon, ja sekoita siihen suola. Kun suola on liuennut, lisää vehnäjauhot, sekoita hyvin ettei jää paakkuja
-Lisää ruisjauhoja kunnes saat napakan, pehmoisen taikinan. Ruistaikinan kuuluu tuntua hieman tahmealta, joten älä ihmettele vaikka vähän tassuihin tarttuisikin

-Kostuta leivinliina vaikka suihkepullolla. Liinan ei tarvitse tippua vettä, riittää, että se tuntuu hieman nihkeältä
-Jauhota leivinpöytä, ja leivo taikina pötkyläksi. Leikkaa pötkö puoliksi, ja puolikkaat puoliksi, ja leikkaa jokainen pala kolmeen yhtäsuureen osaan, niin että saat 24 palaa
-Pyöräytä palat käsissäsi ja litistä soikeahkoiksi kakkusiksi, ja laita kakkuset sivuun jauhotetulle alustalle leivinliinan alle. Näin ne eivät kuivu
-Laita uuni lämpeämään 175'C asteeseen
-Kaulitse pulikalla tai kaulimella näitä kakkusia litteiksi, ovaalinmuotoisiksi piirakkapohjiksi
-Kaulitse kolme kerrallaan, laita valmiit aina leivinliinan alle, ja täytä yksi kerrallaan
-Lusikoi 2-3 rkl täytettä piirakkapohjan keskelle, ja levitä täyte lusikan lappeella tasaiseksi kerrokseksi, ei ihan raunoja myöten
-Taita reunoja keskikohdasta aloittaen sisäänpäin, ja nipistä taikinanreunaa sormenpäilläsi vähän kuin rypyttäisit pasteijaa. Otteen ei vaan tarvitse olla yhtä napakka

-Kun olet näin pulikoinut, täyttänyt ja rypyttänyt pellillisen piirakoita, voitele piirakat ennen uniinlaittoa runsaalla voiseoksella
-Paista piirakoita ensin 7 min, ja voitele taas seoksella
-Paista vielä 6-8 min. Nosta pelti uunista ja voitele piirakat taas voiseoksella

Voiseos:
150g Voita tai markista
3/4 dl Lämmintä vettä
-Sulata voi tai markis kattilassa, lisää vesi, sekoita

*Piirakoiden kaverina on perinteisesti tarjottu munavoita:

Munavoi:
200g Voita
4 Kovaksi keitettyä kananmunaa
Suolaa
Vettä

-Kuutioi voi sekoitusastiaan ja jätä huoneenlämpöön
-Kuori kananmunat, ja laita ne samaan kippoon voin kanssa
-Sekoita haarukalla rikkoen samalla munien rakennetta rikkoen, kunnes voi on sekoittunut tasaisesti kananmunan muruihin
-Mausta seos suolalla
-Jäähdytä voita jääkaapissa n.10 minuuttia ennen tarjoilua.

Tofuvoi Vegeille ja Allergikoille:

200g Huoneenlämpöistä margariinia
150g Silkkitofua
Suolaa

-Leikkaa tofu kuuteen/kahdeksaan osaan, ja kiehauta tofu parissa vedessä, kunnes tofun vahva ominaishaju haihtuu, ja valuta tofu, halutessasi vaikka kevyen painon alla
-Kiedo tofu lopuksi puhtaaseen keittiöpyyhkeeseen, ja väännä pyyhettä kuin puristaisit pyykkiä kuivaksi. Pyyhe imee kosteutta tofusta
-Ota markis huoneenlämpöön hyvissä ajoin, ja notkista se haarukalla. Lisää joukkoon tofu, ja mausta parilla-kolmella hyppysellisellä suolaa
-Sekoita tofu markikseen kevyesti, se kyllä murustuu joukkoon. Älä kuitenkaan sekoita liikaa, tai tofu jauhaantuu soseeksi
-Jäähdytä tofuvoita jääkaapissa kymmenisen minuuttia ennen tarjoilua.

*Karjalanpiirakoiden esi-isät todennäköisesti kulkeutuivat Karjalan ruokaperinteeseen Venäjältä, kuten monet muutkin "perisuomalaiset" perinneherkut ja ruokajutut. Ennenkuin riisi kotiutui maahamme 1800-luvulla, tuttujen piirakoiden täytteenä käytettiin erilaisia ryynipuuroja (kuten ohra ja hirssi), sekä juuressoseita, kuten naurista tai lanttua (peruna on leveysasteillamme riisin tapaan uudempi keksintö). Tällaisille wanhan liiton karjalanpiirakoille ovat läheisintä sukua nykyäänkin tunnettavat peruna- ja porkkanapiirakat.
Autenttisen perinteinen karjalanpiirakka kuuluu leipoa kuoreen, jonka taikinassa yli puolet on ruista. Vehnäkuoreen leivottuja piirakoita voikin kutsua yksinkertaisesti vain "riisipiirakoiksi".
Perimätiedon (kiitos, mummi) mukaan piirakat olivat paitsi simppeliä arkiruokaa-, niitä valmistettiin makunsa vuoksi myös juhlatilaisuuksiin. Taloittain piirakoita paistettiin pääasiassa uuninlämmityspäivänä (Perjantaina tai Lauantaina) ellei siis kyseessä ollut jokin erityistilaisuus tai juhla jota varten uuni lämmitettiin. Ennen wanhaan tavattiin myös sanoa, että jos ei piirakka maistu, voita on liian vähän ;)

Joulu Joutui

"Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia"; Juha Nirkon ja Urpo Venton toimittama, Suomen Kirjallisuuden Seuran kustantama teos täydentää "Pääsiäinen" ja "Juhannus Ajallaan" -sarjaa, ja nimensä mukaisesti sisältää tarinoita, tietoa, ja kuvia joulun viettotavoista ja merkityksestä kansan keskuudessa.
Teos herkistää mielen lapsuuden jouluihin ja isoäidin tarinoihin, ja suo samalla mieltä lämmittävän katsauksen menneiden vuosikymmenten henkeen; aikaan ennen joulun kaupallistumista.

Vaikka joulu suomessa onkin pitkälti kristillinen, teos ei turhia jeesustele, vaan esittelee jouluisia leikkejä, loruja, jouluruokia ja -taikoja, sekä erilaisia perinteitä ja tapoja sellaisina kuin niiden parissa eläneet ihmiset ovat ne kokeneet. Koskettavinta antia ovat mielestäni sotilaskertomukset yksinkertaisista, mutta juhlahenkisistä korsujouluista, etenkin tarina sotamiehestä joka sai joulupaketin sisareltaan.

"Puhdistautuminen on liittynyt suurien juhlien valmisteluihin kaikkialla maailmassa. Jouluaattona saunominen on kuulunut vanhoihin maalaistapoihin Suomen lisäksi muissa Pohjoismaissa ja Virossa. Ruotsissa joulusaunassa käynti jatkui keskiajan jälkeen, vaikka saunomisesta muuten vähitellen luovuttiin.
-Joulusaunassa käytiin kekriperinteitä jatkaen jo keski- tai iltapäivällä, jotta haltia tai suvun vainajat saivat rauhassa kylpeä tavallisen aikaan.
Puhuminen saunassa ei yleensäkään ollut suotavaa. Koska ennen synytettuun saunassa, Jeesuksen syntymäjuhla teki löylyhuoneen tavallistakin pyhemmäksi paikaksi. Hilpeämpää saunaperinnettä taas edustaa naapurin saunan lämmittäminen tapaninaamuna."

Kirjan lopussa kirjallisuusvinkkejä, kuva- ja arkistolähteet, sekä yksinkertainen hakemisto
192 sivua

+Kovakantinen
+Monipuolinen sisältö Kekristä Nuuttipukkeihin.

-Sarjan muiden kirjojen tavoin mielestäni hieman kummallisen muotoinen
-Luettuasi tämän kirjan mielesi todennäköisesti tekee riisipuuroa ja rusinasoppaa o__O

Kotonoita toivottaa kaikille lukijoilleen kaunista ja rauhallista Talvipäivänseisausta ja Joulua :)

Puolukkasurvos

Yksinkertainen, hieman hapan puolukkasurvos on klassikkolisuke monien perinneruokien seuraksi :)

1 Pussillinen (300g) pakastepuolukoita, tai vastaava määrä tuoreita
Hienoa sokeria

-Mikäli käytät tuoreita puolukoita, laita ne n. 20 min-1/2 h pakastimeen ennen käyttöä, tai ota pakastepuolukat vastaavasti huoneenlämpöön. Kohmeiset puolukat ovat tähän parhaita
-Sirottele puolukoille n.1 rkl sokeria
-Muussaa puolukoita perunasurvimella tai haarukalla niin, että n. puolet puolukoista rikkoutuu
-Maista. Lisää halutessa lisää sokeria
-Säilö valmis survos tiiviiseen lasipurkkiin, tai vaikka pestyyn tuorejuustoboksiin

*Voit halutessasi survoa kaikki puolukat soseeksi, mutta perinteisesti survoksessa on mukana myös vähän ehyempiä puolukoita. Myös sokeria voit lisätä oman maun mukaan, mutta muista, että oikea puolukkasurvos on vähän happamankirpakkaa (makeat hillot ovat asia erikseen). Noidankoto suosittelee tähän ruskeaa, valkaisematonta sokeria :)

Hapan survos säilyy jääkaapissa parikin viikkoa syömäkelpoisena, ja sen voi myös pakastaa. Hyvän survoksen tunnistaa raikkaasta tuoksusta. Ummehtunut, kellarimainen haju kielii homeesta vaikkei kasvustoa vielä näkyisikään. Heitä survos tällöin pois.

Valkoparta, vanha ukki?

Joulun alla niin mainoksissa kuin katukuvassa alkaa hiippailla punanuttuisia, valkohapsisia hahmoja jotka imeväinenkin tunnistaa joulupukiksi. Tuo hohotteleva valkoparta asustaa suomalaisen nykyperinteen mukaan Lapissa Korvatunturilla, omaa lauman sekä lapsia ja aikuisia vuoden ympäri vakoilevia tonttuja, hankkii lahjansa ilmeisesti Gigantista ja ehtii päivystää jopa lastenpuhelinta aattoaamuna.

(Joulupukki jakaa Vaasan Leipää Wanhassa lehtimainoksessa. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui")

Nykyihmiselle on myös mahdollista joulukiireidensä keskellä ja aidon valkoparran sijaan soittaa joulupukkipalveluun ja vuokrata sieltä, tuota, valepukkeja ilahduttamaan perheen pienimpiä jouluna.
Parhaitenhan joulumieli tiivistyykin perhepotretissa jossa poseeraa lahjasäkkeineen myös naapurin herra Kervistä erehdyttävästi muistuttava, leveästi hymyilevä joulupukki.

Mutta entäs sitten aito vanha ukki? Onko hän aina ollut ylipainoinen, hyväntuulinen valkohapsi, joka on kulkenut punaisessa nutussa vastalankattuine nahkasaappaineen jakelemassa tonttujensa valmistamia lahjoja kaikille maailman lapsille iloisesti hohotellen? Tuskin, sillä kansanperinne ja folklore tuntee aikamoisen liudan monensorttisia pukkeja jotka eivät ole nykyjoulua nähneetkään.. Myöhäissyksyn metsissä metsästi Sarvekas metsänjumala, Kekrinä taloissa kiersi kekripukki, joulun rääppeille saapui Tapaninpukki, ja myöhemmin taloissa rellesti Smuutti, eli Nuuttipukki seurueineen. Puhumattakaan pienestä, vaatimattomasta olkipukista, joka nököttää joulunpyhät ikkunalaudalla tai pöytäkoristeena pölyä keräten..

Jos siis aiomme perata Joulupukin, täytyy kaivautua syvemmälle..

Vanha sarvipää

Olkipukki on jokaiselle pohjoismaalaiselle enemmän tai vähemmän tuttu joulun symboli, eikä sillä ole juuri yhtäläisyyksiä muihin joulun pukkihahmoihin. Onhan olkipukki tuttua Joulupukkia vanhempi hahmo. Olkipukkeja on pieniä ja isompia, ja ne valmistetaan kullankeltaisista olkikimpuista jotka sidotaan yhteen yleisimmin punaisella nauhalla. Vaatimattomalla Olkipukilla on usein päässään viljantähkäsomiste, mikä onkin ilmeisin viittaus joulua edeltävään aikaan; Vanhaan Talvipäivään, ja ennen kaikkea germaaniseen Yuleen, ja sen symboliikkaan.

Kullankeltaiset viljantähkät kuvaavat satoa ja aurinkoa. Maan hedelmällisyyttä, vaurautta ja yltäkylläisyyttä.
Olkipukissa on myös ripaus rakkautta ja pilkettä silmäkulmassa; Ennen wanhaan lemmekkäät nuorukaiset saattoivat antaa pidetylle tytölle lahjaksi perinteisen olkipukin, jonka sisään oli sitten erikseen piilotettu lahja tytölle.
Kilipukki hahmona puolestaan on jäänne sarvipäisestä jumalhahmosta, jollaisesta on nykyäänkin viitteitä monissa kulttuureissa. Esimerkkeinä Egyptiläinen Khnum-Jumala, Kreikkalainen metsänjumala Pan, sekä Kelttien ja Germaanien Cernussos. Suomen esihistoriassa tunnettiin myös mm. riistaonneen ja hedelmällisyyteen liitetty sarvipäinen, kahdella jalalla seisova hahmo, jota on kuvattu esim. kalliopiirroksissa.
Sarvekas jumala kuvataan kuitenkin usein peuransarvisena, mutta meille Suomeen vakiintuneelle hahmolle pukinsarvet lienevät tutuimmat. Tästä myös nuuttipukkien sarvet :)

(Peuransarvinen Cernussos-jumala. Kuva: Wikipedia)

Muinaisten Germaanien juhla, Yule, sijoittui joulunaikan. Yule oli Talvipäivänseisauksen juhla, jolloin yö oli pisimmillään, ja auringon odotettiin syntyvän uudelleen, minkä johdosta päivät alkaisivat jälleen pidentyä. Pimeyden keskellä Yule oli iloinen hedelmällisyyden juhla, jolloin juhlittiin sarvipäisen auringonjumalan paluuta. Kristinuskon myötä Yule ja Talvipäivän juhlinta lopulta sulautuivat kristin kirkon kehittämään talvijuhlaan vanhan sarvipään seuratessa mukana saaden jopa paholaismaisia piirteitä, sillä onhan kristillisen mytologian pääpahiksella, Saatanallakin, sarvet päässä. Tämä olikin oiva pelottelukeino leimata ihmisten wanhat, pakanalliset tavat syntisiksi ja vääriksi. Mutta kuten tiedetään, omilla aivoillaan ajatteleva kansa juhli, ja juhlii, juhliaan ja jumaliaan erinäisistä jeesustelijoista huolimatta.
Mainittakoon siis tässä välissä, että suomenkielessä sana "joulu" juontuu nimenomaan Yulesta, eikä siinä ole mitään kristilliseen mytologiaan viittaavaa, toisin kuin englanninkielen sanassa "christmas", joka tarkoittaa "kristusmessua".
Nykyisin Yule itsessään lienee parhaiten esillä wiccojen keskuudessa, jossa Yulea yhä juhlitaan. Germaani-Yulen tavoin myös Wicca-Yulen ydin on auringon syntyminen ja Sarvipäisen jumalan kunnioittaminen.

Eläimet, etenkin sarvekkaat sorkkaeläimet pyhitettiin auringonjumalalle, ja metsässä elelevän peuran ohella kotipihasta tuttu vuohi vakiintui lopulta jumalan maanpäälliseksi ilmenemismuodoksi. Vertailun vuoksi, myös sonnia pidettiin hedelmällisyyden ja runsauden ilmentymänä, lähinnä eläimen sarvien, ja huomattavien kivestensä vuoksi, mutta koska sonni oli kuitenkin eläin johon lähinnä vauraimmilla talouksilla oli varaa, oli vuohi helpompi, ja yleisempi symboli myös köyhien talouksien hyväksyä etenkin alueilla, joilla vuohi oli nautaeläimiä yleisempi kotieläin.

Vuohipukista tuli siis (etenkin maskuliinista) hedelmällisyyttä, vaurautta, ja suojelusta symboloiva ikoni, jonka edustamia ominaisuuksia toivottiin myös taloon erinäisten eläinjumalankuvien turvin. Olkipukkeja rakenneltiin, ja muinaisissa juhlissa pukeuduttiin eläimiksi. Tällaisissa juhlissa osallistujien oli myös tapana tuoda hedelmällisyysjumalalleen lahjoja; Uhreja, kuten eläimiä, ruokaa, rahaa, koruja ja vaatteita. Jotain pikkuesineitä saatettiin antaa myös lahjaksi juhlissa tavatuille ystäville ja sukulaisille. Rituaaleissa ylipappi otti sarvekkaan jumalan roolin ja siunasi paikallaolijat. Moista perinnettä voidaan tavallaan pitää pukkiperinteen alkusysäyksenä. Joulupukkiin moisesta oli kuitenkin vielä matkaa.

"Knuutin knuppi, joulun loppu"

Joulun aikaan ihmiset olivat kiltimpiä ja armeliaampia kuin muina vuodenaikoina, ja siinä missä pihan eläimiä, myös vähäosaisia muistettiin runsaammilla antimilla. Kerjäläiset kulkivat taloissa "pyytämässä joulua", jolloin he saivat ruokaa ja juomaa, pääsivät ehkä jopa saunaan ja saivat yösijan. Laitapuolen kulkijoita kestittiin jotta onni ja vauraus pysyisi talossa, eikä katoaisi isäntäväen mahdollisen kovasydämisyyden myötä.
Esimerkiksi nykyinen joululahjojen jakeluperinne pohjautuu tällaiseen "anna niin saat" -ajatteluun vaurauden tuojana.

Oikeiden, apua tarvitsevien kerjäläisten saatua jouluna syödäkseen, riitti onneaan kokeilevia ruinaajia joulun jälkeisillekin. Vaurauden menettämisen pelossa rääppeisille päästettiin joulun jälkeen myös raikulimaiset veijarit; Nuuttipukit. Nuuttipukit tunnettiin vähän alueittain erilaisilla nimillä, ja kansankielessä puhutaan edelleen esim. Nuutti-,/Nuuti-, Smuutti-, eli Knuutti-,/Knuutipukeista. Nimensä Nuuttipukit saivat Nuutin nimipäivän, eli Nuutinpäivän (13.01) mukaan, jolloin pukkien kiertelykin vuosittain alkoi. Mainittakoon, että alunperin Nuutinpäivä oli kalenterissa Tammikuun 7.pvä, josta se siirrettiin nykyiselle paikalleen v.1708. Alunperin nuuttipukit siis aloittivat kiertelynsä jo 7. Tammikuuta, mutta myöhemmin, kun Loppiainen muutettiin v.1972 päivämäärältään vaihtelevaksi juhlaksi, Nuuttipukkiperinne vakiintui lopulta noudattaman uutta Nuutinpäivää, eli 13. Tammikuuta. Myös Joulurauha päättyy virallisesti Nuutinpäivänä. Nuuttipukkien aika tunnettiin paikoin myös Köyrynä, jolloin juhla on helppo sotkea samannimiseen, myöhäissyksyn satojuhlaan, Kekriin.

Nuuttipukit aloittivat siis vaeltelunsa Loppiaisen tietämillä, ja krapulaa välttääkseen kiertelivät muutaman päivän taloissa sahdinpohjia pummien. Nuuttipukit olivat yleensä oman kylän väkeä, useimmiten nuoria miehiä, eivätkä edes mitään varsinaisia vähäosaisia; Jopa rikkaampien talojen nuorukaiset saattoivat innolla lähteä kavereidensa kanssa nuuttipukkeilemaan. He naamioituivat, ettei heitä tunnistettaisi, ja halusivat ottaa osansa isäntäväen vieraanvaraisuudesta, usein sen rajoja koetellen.

(Hymyilevä Nuuttipukki antaa pojalle lahjan. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui")

Nuuttipukki eli tuttavallisemmin Nuuttis, oli pelottava ja myös hieman ei-toivottu hahmo, joka nykyisin tunnetuista pukkitavoista on kenties vahvimmin kytköksissä wanhaan pakanaperinteeseen. Nuuttipukki jalostui ajan oloon Kekripukista joulujuhlan kilpaillessa vuoden tärkeimmän juhlan tittelistä wanhan satojuhlan kanssa. Nuuttipukki oli pukeutunut eläimen vuotiin tai päällä oli nurinpäin käännetty, turkisvuorinen takki, mikä sai pukin näyttämään suurelta ja karvaiselta. Pukilla oli jaloissaan tuohivirsut, huopatossut tai saappaat, ja takin ympärillä saattoi olla vyö. Nuuttipukilla oli sarvet päässä, ja eläimellinen naamio oli valmistettu yleensä tuohesta, puusta tai paperista, vaikka nahkainen, nyljetty vuohipukin naamakaan ei ollut tavaton.
Nuuttipukin vakiovarusteisiin kuuluivat keppi, luuta tai varpuluuta jolla pukki saattoi läiskiä ihmisiä, sekä säkki tai kontti, johon pukki saattoi kerätä rääppeitä taloista.

Nuuttiperinteen laajetessa pukki keräsi ympärilleen seurueen, joka sitten joukolla kiersi kylillä rälläämässä. Pukki saapui taloon, usein jo valmiiksi tuhdissa humalassa, remusi ja kiroili, kepposteli, pelotteli lapsia ja kouri emäntää ja piikoja. Usein pukin mainittu luuta oli vielä erikseen kastettu virtsassa, mikä teki luudankosketuksesta entistäkin epämiellyttävämpää. Pukki saattoi myös itse pissata matolle tai tulisijaan, vilautella isäntäväelle tai haastaa riitaa talon miesväen kanssa.
Kaikesta huolimatta huonotapaisimpiakin pukkeja pahimpien kommervenkkien pelossa kestittiin ja lepyteltiin joulunrääppeillä, kuten mainituilla sahdinpohjilla ja kinkunjämillä, ja toivottiin pukin seurueineen jo pian poistuvan seuraavaan taloon.

Nuuttiperinnettä on nykyiseltäänkin helppo paheksua, kun unohdetaan ettei pukin "roolihahmona" ollut niinkään ihminen, kuin eläin. Eläimen roolissa kontrolli on vaikea säilyttää, ja yltiöpäiseen sikailuun sortuminen oli aina vaarana, etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Nuuttipukit seurueineen muuttuivatkin vuosien saatossa yhä kurittomimmiksi ja julkeimmiksi, mikä vaikutti lopulta osasyynä nuuttiperinteen häviämiseen. Eikä pienissä kaupunkiasunnoissa taitaisi enää olla tilaakaan suurelle pukkiseurueelle.
Aikoinaan nuuttipukkeja kuitenkin siedettiin, historiallisesti katsoen aika pitkäänkin, olihan perinteellä kuitenkin vankat juuret vaurauden säilyttäjänä. Ehkä remuava nuuttipukki myös osaltaan valmensi talonväkeä vuoden varrella mahdollisesti tuleviin vastoinkäymisiin kuten hallaöihin ja katoon jotka veivät viljan, siinä missä nuuttipukki viinat..
Yleistä kotirauhaa koskevat säädökset, ja ihmisten yhä nuivempi suhtautuminen vanhoihin perinteisiin, etenkin niihin epämiellyttäviin sellaisiin, muutti lopulta railakkaan nuuttiperinteen hieman siveämpään muotoon.

1950-luvulla nuuttipukkiperinne yleistyi pääasiassa lasten hullutteluksi, ja muistutti pitkälti amerikkalaista "Trick or treat" -Halloweenperinnettä. Lapset pukeutuivat hassuiksi ja pelottaviksi hahmoiksi ja kiertelivät naapurustossa tehden kepposia ja kerjäten karkkia. Kyseinen lastentapa Ei ollut kovin pitkäikäinen, ja on nykyisin jo kadonnutta perinnettä.
Myöhemmin mm. pakanaperheet, suomenuskovaiset ja muut sen sellaiset perinneihmiset ovat tahoillaan onnistuneet elvyttämään nuuttipukkiperinnettä, sillä nykyäänkin tunnetaan Nuuttipukkeja, jotka joulun jälkeen kiertävät taloissa, ja joille tarjotaan joulunrääppeistä lasillinen tai pari, kuten myös ehkä rosollia, leipää ja kinkkua.
Nykyään Nuuttipukki voi myös toimia Joulupukin korvikkeena tai sijaisena, tuoda pikku lahjoja talonväelle, erityisesti lapsille, mutta vain, jos nämä ovat olleet tarpeeksi kilttejä ansaitakseen ne. Tuhmille lapsille nuuttis voi tuoda joulupukin tapaan risukimpun, tai, vaikka vanhempia leikillään uhkaamalla, määrätä sopivan rangaistuksen, joka on tietenkin jo etukäteen vanhempien kanssa sovittu. Kuinkas se nuuttis muuten tietäisi mitä kolttosia se pikku Kotivalo on vuoden mittaan tehnyt ;)
Tällainen Nykynuutteilu on kuitenkin usein ennalta sovittu ja toimii lähinnä tuttavaperheiden kesken, eli "nykynuuttis" ei mene vieraaseen taloon, kuten ei se perhekeskeinen valep.. öh; joulupukkikaan.

*Mainittakoon vielä, että mainittu wanhasuomalainen, Nuuttipukkia tarkoittava sana "Smuutti" on palannut paikoin myös nykysuomenkieleen, joskin sanalla tänä päivänä tarkoitetaan rellestävän pukkihahmon sijaan useimmiten blenderillä kasveista ja hedelmistä sekoitettavaa tuorejuomaa; Smoothieta (Eng. Smoothie) ;l

Pyhä Pukki

Nykyisen, lahjoja jakelevan Joulupukkiperinteen keskeisimpänä esi-isänä voitaneen pitää kristillisen mytologian Pyhä Nikolaos (myös Nikolaus) Barilaista, jota myös ihmeidentekijäksi mainitaan. Wikipedian mukaan Nikolaos-hahmo oli sekä lasten että merenkävijöiden suojeluspyhimys. Ainakin Hollannissa on ollut tapana jakaa lapsille lahjoja Nikolaoksen päivänä 6.12. Päivää pidetään kirkollisesti Nikolaoksen kuolinpäivänä. Euroopassa puolestaan lahjat lapsille jakoi, Nikolaoksen sijaan, Martti Lutherin aloittaman tavan mukaan Jeesus-lapsi. Juhlan nimi oli Christkindl, josta ainakin englantilaisen ja saksalaisen joulupukin liikanimi Kriss Kringle on lähtöisin. Lahjoja jakava Pyhä Nikolaos taas tunnetaan alankomaissa nimellä Sinterklaas, mikä antoi lopulta pohjan joulupukin englanninkieliselle Santa Claus -nimelle.

Suomeen Nikolaos rantautui 1800-luvulla, ja yhdistyessään riehakkaaseen nuuttiperinteeseen loi lopulta suomalaisen joulupukin, joka riehumisen ja varsinaisen pelottelun sijaan jakaa lapsille lahjoja. Vain "pukki" -nimenä säilyi, eläin nimen sisältä katosi. "Pukki"-nimen kanssakin on vähän niin ja näin, tunnetaanhan vanha valkoparta myös Joulu-ukon nimellä. Nimikkeellä ei viitata kuitenkaan Ukkoon sen kummemmin kuin muihinkaan jumaliin.
Alankomaiden Pyhä Nikolaos sen sijaan jatkaa edelleen lahjojen jakelua tahollaan. Nikolaos eli Sinterklaas kiertää maata piispanasussaan seuranaan tummahipiäinen apulainen, Musta Pekka.

Paha pukki

Mutta mitä tapahtuu tuhmille lapsille? Suomalainen kansanperinne mainitsee joulupukin tuovan risukimpun tuhmille lapsille siinä missä hän palkitsee kiltit lapset lahjoilla. Risukimppua voidaan kenties jopa pitää jäänteenä Nuuttipukin varpuluudasta, ja risuille onkin varmasti löytynyt monenlaista käyttöä.
Koska varhaisten Joulupukkien nähtiin edustavan vain hyvyyttä, oli hänellä tietenkin oltava jonkinlainen paha vastapuoli, joka hoiti lapsien rankaisemisen jottei kiltin valkohapsen olisi tarvinnut liata käsiään. Moniko enää nykyään muistaa Krampusta, joka aikoinaan kulki Pyhän Nikolaoksen aisaparina talosta toiseen?

(Sinterklaas ja Krampus kuvattuina saksalaiseen joulukorttiin)

Siinä missä Joulupukki siis edusti hyvää, ja palkintoa kiltteydestä, Krampus edusti seurausta pahanteosta. Aikoinaan Krampus tunnettiin parhaiten alueilla, joissa pyhä Nikolaos jakoi lapsille lahjoja, kuten Saksassa ja Itävallassa.
Krampus lieneekin modernissa joulupukkiperinteessä eniten vuohipukkia muistuttava hahmo, jolla oli sarvet, pitkä kieli, häntä, ja pukinsorkat. Krampuksen hurja ulkomuoto muistuttikin ennemmin kristin kirkon paholaista kuin pukkia, sillä kirkollisesti ajatellen piispan asuisen pukin vastakappaleeksi tietenkin sopi parhaiten jokin paholaista muistuttava hahmo. Krampuksen tarkoituksena oli sekä rangaista että pelotella tuhmia lapsia. Krampuksen kerrotaan kuitenkin tuoksuvan makeisille tai leivoksille, jotta lapset eivät hoksaisi juosta karkuun. Legendan mukaan Nikolaoksen jakaessa kilteille lapsille lahjoja, Krampus antoi lapsille vitsaa, keräsi tuhmeliinit säkkiinsä, keitti heidät padassa ja söi suihinsa. Ranskassa tosin uskottiin että Krampusta saattoi lepytellä ovelle jätetyllä hehkuviinipikarillisella. Tästä saattaa juontua perinne jättää myös Joulupukille maitoa ja keksejä kuusen viereen välipalaksi. Krampuksen mainittiin monissa tarinoissa klenkkaavan, mistä Krampuksen nimikin juontuu. Sehän tarkoittaa "Kramppaavaista" eli klenkkaa. Paikoin Krampus onkin kuvattu hahmoksi, jolla on eriparijalat (toinen on ihmisen tai linnun jalka, ja toinen hevosen tai sonnin jalka). Tai kenties Krampuksen säkissä vaan oli liikaa tuhmia lapsia ja ressukka venäytti selkänsä ;)
Myöhemmin Krampuksen paholaismaisena pidetyn hahmon korvasi Musta Pekka, eli Zwart Piet -niminen, tummaihoinen nuorukainen. Edeltäjänsä tavoin Musta Pekka sulloo tuhmat lapset säkkiinsä Sinterklaasin jakaessa lahjoja.

Suomalaisittain krampus-perinnettä muistuttanee juuri risujen antaminen tuhmille lapsille, vaikkei niitä olisi rankaisemiseen käytetykään.
Nykyäänkin risujen kantamisen saa hoitaa Joulupukki yksikseen, Krampus-ressu lieneekin joutunut ylityöllistettynä sairaseläkkeelle.

Vanha Ukki

Nykyiseen muotoonsa Joulupukki on kehittynyt aikojen saatossa monesta eri lähteestä, ja pukin suomalaista nykymuotoa ovat olleet muokkaamassa myös rinnallaan kehittyneet, sekalaiset jouluilmiöt, kuten mainitsemani lahjojenjakeluperinne ja joulutontut.

Niin, kansanperinteessä haltiaolentoina tunnetut tontut vakiintuivat jouluun ja pukin apulaisiksi 1800-luvun lopulla, jolloin tonttuja eli joulumaahisia alkoi esiintyä lastenkirjojen kuvituksessa, ja myöhemmin joulukorteissa. Tuttu haltiatonttu, tuo wanha, valkopartainen pieni äijänkäppyrä muuttuikin pikkuhiljaa arvokkaasta kodinhaltiasta punalakkiseksi, lapsenkaltaiseksi olennoksi joka valmistaa leluja pukin pajassa ja vakoilee lapsien käytöstä pukin piikkiin.

Suomi on, kumma kyllä, kansainvälistyessään yrittänyt kovasti omia Joulupukkia itselleen, vaikka vastoin yleistä uskomusta oma Joulupukkimme ei jaa lahjojaan koko maailman lapsille, vaan hänellä on virkaveljiä kaikkialla maailmassa. Meidän on turha väittää että "Pukkimme" olisi yhtään sen aidompi kuin jonkun muun maan vastaava. Vertaillaanpa:

-Suomalaisen Joulupukin majapaikaksi vakiintui Korvatunturi Markus-sedän Lastentunnin myötä 1927. Tässä ohjelmassaan Markus-setä mainitsi Joulupukin asuvan Korvatunturilla, jonka avulla pukki kuuli olivatko lapset kilttejä vai tuhmia. Samoihin aikoihin , kenties mainitun Korvatunturin maantieteellisestä sijainnista johtuen Lapin läänin kenties tutuin eläin, poro, vakiintui pukin pulkan vetojuhdaksi, vaikka aikaisemmin valkopartaa kyydittivät hevonen tai vuohipukki (mikäpä muukaan?).
-Amerikkalainen joulupukki, Santa Claus/Kris Kringle, puolestaan asuu Pohjoisnavalla ja jakaa lahjansa Coca-cola yhtiön mainosväreissä, ja on näin trendsetterinä sanellut pukin tutun virka-asun; Punaisen nutun, myös suomalaiselle joulupukille. Amerikassa pukki jakaa lahjat jouluaattoyönä perheen nukkuessa joulukuusen juurelle. Tuhmat lapset saavat Kris Kringleltä hiilenpaloja. Pukille on tapana jättää takan lähelle maitoa ja pikkuleipiä.
-Rajanaapurimaassamme Venäjällä, lapset saavat lahjansa Pakkasukolta (Ded Moroz), joka turkislakkeineen ja valkohapsineen muistuttanee tuttua joulupukkia. Pakkasukko jakaa lahjansa vasta Joulukuun lopussa, sillä Neuvostoaikaan joulun viettäminen oli Venmäjällä uskonnollisena juhlana kielletty. Pakkasukko matkustaa kolmen hevosen vetämällä reellä eli troikalla, ja häntä avustaa lapsenlapsensa, Lumityttö, Snegurotška.
-Britannian joulupukki suosii useimmista pukeista poiketen vihreää nuttua, ja hänet tunnetaan Jouluisän nimellä, Father Christmas. Perheen nukkuessa aattoyönä brittipukki jakaa lahjat takan reunuksella riippuviin sukkiin (k.o. tapa on levinnyt myös Amerikkaan), tai tyynyliinoihin. Pukille on Englannissa tapana jättää tarjolle pikku lasi brandya, sekä perinteinen, pieni sekahedelmäpiiras tai pari.
-Befana, tai La Befana, taas on harvinaisempi, naispuolinen lahjanjakajahahmo Italiasta. Hän muistuttaa ulkomuodoltaan noita-akkaa, ja hän jakaa lahjoja lapsille Loppiaisena, Tammikuun alussa. Kiltit lapset saavat Befanalta lahjoja ja tuhmat hiilenpaloja, joita myös juuri mainittu jenkkipukki tarinan mukaan tuo tuhmille lapsille..

(Pukki heittää joululahjat eteisestä. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui") 

Puhu Pukille

Lahjojenjako suomalaisena jouluperinteenä on rantautunut meille Ruotsista, jossa tapa syntyi joskus 1800-luvun tienoilla. Porvareiden ja kirkonmiesten keskuudessa alettiin antaa lahjoja, joilla haluttiin symbolisesti kertoa saajalle, että hänestä välitetään. Lahjat olivat yleensä itsetehtyjä, tekijän taidoista riippuen joko ylellisimpiä tai vaatimattomia, mutta nykyistä ylenkatsontaa lahjojen "paremmuudesta" ei aikoinaan viljelty rikkaidenkaan parissa. Maailmassa, joka sisälsi enemmän henkilökohtaisia vastoinkäymisiä, kuten katovuosia, sotia ja kulkutauteja, ihmiset olivat nöyrempiä ja kiitollisia niin maan antimista kuin ystävältä saadusta pikku lahjasta, oli se sitten tuohisormus tai omena. Ennen wanhaan myös kaikki perheenjäsenet tekivät työnsä perheen joulujuhlan eteen miten parhaiten taisivat, eikä laiskureille annettu voita eikä silavaa joulupöydässä.
Nykyään velttoilijoiden uhkaillaan jäävän ilman lahjoja, sillä onhan meillä hyvinvointivaltion lapsilla yllin kyllin kystä kyllä eikä läskiin uskalleta koskea, se kun lihottaa ja aiheuttaa näppylöitä, puhumattakaan eläinten kärsimyksistä. Joululahjat ovatkin suosiossaan ohittaneet varsinaisen pitopöydän paikan palkkiona niin vuoden uurastuksesta kuin ihmisarvosta. Tekstiilit, käyttöesineet ja rihkama ovat saaneet lahjasuosikkeina jalansijaa kun ruoalla ei enää varsinaisesti voi palkita ketään vuoden saavutuksista. Ehkä ajatuksella ostettu käyttöesine onkin nykyään parempi tapa kuvastaa lähimmäisenrakkautta kuin einespaketti lanttulaatikkoa?
Mitä vanhasta lahjaperinteestä on sitten jäänyt käteen? Lahjoilla tuntuu olevan eniten painoarvoa pikkulapsille, ja jokainenhan meistä vähän nuortuu aina Jouluisin. Eli eihän se lahjojen laatu, vaan määrä.. Lahjatapa on ollut myös kristillisissä perheissä helppo hyväksyä ja yhdistää lapsiin. Toivathan raamatun tarinassa kolme tietäjää lahjoja vastasyntyneelle kristukselle.

Lasten maailmassa Joulupukki sekä ilahduttaa, että pelottaa. Vaikka lapsia ei enää uhkailla kilteiksi sanomalla että Mörkö tulee ja vie jos et ole kiltisti, voidaan sanoa että joulupukki/tontut näkevät kun olet tuhma etkä saakaan toivomaasi lahjaa. Todelliset tuhmeliinit saavat pukilta risuja. Tai no, toivotaan ainakin.
Pukista onkin vuosien vieriessä kehittynyt jumaliin verrattava jouluolento, joka näkee ja tietää, rankaisee tai palkitsee, jos lapset ovat tuhmia tai kilttejä. Pukki on leppoisa lähimmäinen ja ankara auktoriteettihahmo. Surullisenkuuluisa risukimppu symboloi edelleen ei-haluttua jumbopalkintoa jota kukaan ei käyttäytymisellään halua ansaita. Joulun saapuminen onkin varmaan monelle lapselle palkinto koko vuoden kestäneestä kiltteydestä. Mietitäänpä.. jos kilttinä ei jaksettukaan olla koko vuotta, ei äidille uskalleta tunnustaa jos on oltu pahanteossa, ettei se mene ja kantele joulupukille ja jäädään ilman lahjoja.
Mitenkäs sitten suu pannaan?

Nykypäivän Pukkia ovat eniten muokanneet mainostoimistojen kuutiofarmeissa työskentelevät graafikot ja markkinavoimien maagikkosedät (tätejä unohtamatta). Joten mikäli aikaihmiset eivät sortuisikaan tuhlaamaan päättömästi rationaalisemman arvomaailman omaaville ystävilleen ja sukulaisilleen, kauppiaat ja helppoheikit pitävät huolen että ainakin lasten päät saadaan pyörälle ja heitä käytetään rahanteon välineenä. Meille opetetaan jo pienestä pitäen mm. television välityksellä että tunteitamme voi mitata rahassa. Hyvä ja noteerattava joululahja on tottakai hinnakas statusesine, ja vain köyhät luuserit antavat itsetehtyjä lahjoja lapsilleen tai ystävilleen. Ja presto; Sitten ihmetellään miksi lapsi samaistaa vain lahjat rakkauteen. Alekorista ostettu, epämuodikas lahja kertoo pahimmillaan lapselle etteivät vanhemmat rakasta häntä kuten sen suositun luokkakaverin vanhemmat omaa lastaan. Siksi kylmien tehtaiden sisuksistaan markkinoille syytämä, uusin X-box peli onkin valitettavan usein mieluisampi kuin mummin rakkaudella kutoma, lämmin villapaita.
Olisiko aika herätellä perinteisempiä jouluarvoja, pelejä ja leikkejä, ja ehkä muodostaa perheen yhteisestä ruokailuhetkestä se illan odotetuin hetki lähes mekaanisen lahjojen jakelun sijaan?

Kuvittelemme usein että täyskasvuisena voisi helpommin olla välittämättä lahjakalabaliikista, koska kulutusyhteiskunnan sokerikuorrutetun huuhaan läpi on vanhempana helpompi nähdä, ja se on näin helpommin tunnistettavissa. Tai niinhän sitä luulisi; Jos emme periaatteesta harrasta joululahjojen antamista, tai emme vaan halua tuhlata rahojamme jonkin hädintuskin tuntemamme koppavan ääliön lahjaan, meidät leimataan helposti piittaamattomiksi tylsimyksiksi, ja kaiken lisäksi saamme kitupiikin tai joulunvihaajan maineen. Joulumieli jopa aikuisten maailmassa samaistetaan nykyaikana joululahjojen antamiseen, mistä onkin, ikävä kyllä, tullut aikuisille ennemminkin velvollisuus kuin omasta itsestä kumpuava, vapaaehtoinen lähimmäisenrakkaudenosoitus.
Niksahtaahan siinä arvomaailma itse kullakin, kun kumminveljenserkunkoirankaima ei enää moikkaakaan sukujuhlissa jos et ostanut hänelle jouluksi edes sitä "pakollista" makeisrasiaa, vaikka hän itse olisi käyttäytynyt asiattomasti sinua kohtaan koko vuoden, eikä antanut lahjaa kenellekään. Perinteinen lahjastressi laskeutuukin näin joulun alla kaikkien harteille, ja joulun todellinen sanoma yhdessäolon ja valon juhlana on helppo unohtaa uupumuksen viedessä voiton. Ehkä voisimme stressaamisen sijaan alkaa ajattelemaan pukkimaisesti, ja antaa niille itsekkäille tylsimyksille ne perinteiset risukimput? Eivätpä pääsisi valittamaan etteivät saaneet mitään. Kuitenkin laittavat ne kotona maljakkoon ja väittävät pokkana ihmettelijöille sen olevan trendikäs, uusi sisustuselementti Brysselistä..

Mutta kuitenkin on se hyvä tietää että Joulupukki voi paksusti ja jaksaa vuodesta toiseen joulun symbolina, poseeraten mainoksissa, elintarvikkeissa, sisustusesineissä ja lelufiguureissa, suositellen ja mainostaen joululahjoja. Kuka olisikaan luotettavampi hahmo mainostamaan tusinarihkamaa kuin Vaka Vanha Joulupukki?

Perinteinen Karjalanpaisti

Karjalanpaisti, eli ruukkupaisti, eli pätsiliha, on helppo valmistaa ja maukasta syödä. Tämä esittelemäni resepti on mummiani wanhempi ohje, jolla parhaat paistit ovat aina syntyneet. Parhaan paistin salaisuus on tietenkin pitkä haudutusaika ;)

4-500g Naudan paistia
4-500g Porsaan paistia
2-3 Keskikokoista sipulia
Vajaa 1 rkl suolaa
1 tl Kokonaisia mustapippureita (n.10-14kpl)
2 Laakerinlehteä
Vettä

(Sianpaloja vasemmalla, lehmää oikealla)

-Ota lihat huoneenlämpöön n. 20 min. ennen ruoanlaittoa
-Huuhtele, kuivaa ja kuutioi lihat uunipataan
-Kuori ja lohko sipulit 4-6 osaan
-Lämmitä uuni 220'C asteeseen
-Laita pata uuniin ilman kantta, ja paista lihoja n.15 min. Nosta pata uunista ja sekoita. Laita pata taas uuniin ja paista vielä 10-15 min. Näin lihassyyt sulkeutuvat ja liha pysyy paremmin kasassa haudutuksen aikana

(Uunista otettu, sekoitettu paisti)

-Nosta pata taas uunista, jätä uuninluukku auki ja käännä lämpö pois n. vartin ajaksi
-Käännä uunin lämpö 125'C asteeseen
-Lisää sipulit ja mausteet pataan lihojen päälle. Kaada pataan vettä niin että ainekset nippa nappa peittyvät, ja laita kansi päälle
-Laita pata uuniin, ja hauduta paistia 3 tuntia
-Käännä uuni pois päältä, ja nosta pata kylmälle liedelle. Anna seistä n.10 minuuttia, ja poista kansi
-Sekoita ainekset padassa, ja tarjoile

(Valmista paistia lautasella lisukkeineen)

Yön Yli Haudutettu Paisti:

-Karjalanpaistin voi laittaa hautumaan myös edellisenä iltana, jolloin tuloksena on todella murea, ja mehevä paisti
-Suorita esivalmistelut ja valmista edellä annetun ohjeen mukaisesti, mutta kuumenna uuni n.85'C asteessa mainitun 125'C asteen sijaan
-Hauduttele paistia miedolla lämmöllä about 10-12 tuntia, vaikka yön yli.

*Lisukkeiksi sopivat perinteisesti keitinperunat, jotka imevät hyvin paistin lientä. Kuvassa lisukkeena perunamuusia, jonka maustoin ruohosipulilla ja persiljalla, sekä höyrykypsennettyjä porkkanoita. Arkipaistin joukkoon saatettiin ennen wanhaan lisätä erilaisia juureksia tai perunoita, eli tällainen "täyslihaversio" oli yleensä juhlaruokaa. Liha saattoi vähän alueesta riippuen olla luistakin, jolloin luut antoivat oman arominsa paistille. Myös sisäelimiä on käytetty jonkin verran.

Paistia voi halutessaan höystää myös tuore-, tai kuivayrteillä, kokeile esim. siankärsämöä, katajanmarjaa, kuusenoksaa, timjamia, salviaa, paria valkosipulinkynttä, tai vaikka vuohenputken sellerimäisiä varsia (etenkin salvia on omiaan poistamaan sitä nykyisin monien ällöämää "rasvaisuuden tuntua" ruoassa). Muistuttaisin kuitenkin, että varsinainen yrteillä maustaminen tässä ei ole kovin perinteikästä, ja paisti on todella hyvää ihan sellaisenaan. Jos taas haluat luoda sen "oman keittiösi salaisen reseptin", kokeile ihmeessä jotain uutta. Lisäät vain sopivaa yrttiä 1 tl -1 rkl vähän maun mukaan, ja lisää se pataan samalla sipuleiden ja mausteiden kera.

Lapsuudessani kotona karjalanpaistia syötiin yleensä Torstaisin, saunapäivänä. Paisti vaati sopivan pitkän kypsennysajan, jona kerettiin saunoa, ja laittaa sitten perunat.
Mainittakoon siis vielä, että Karjalassa paistin nimi ei tietenkään ole Karjalanpaisti, vaan se tunnetaan muilla nimillä, kuten mainitut Pätsiliha ja Ruukkupaisti. Paistin "Karjalan" -etuliite tuli kuvioihin vasta myöhemmin, kun paisti tuli tutummaksi myös muiden alueiden ihmisille.

Vaurauden Tavoittelua

Rikkautta on monenlaista kaikkialla ympärillämme. Hyvä terveys on rikkautta, samoin viisaus ja kauneudentaju. Ystävät ja rakkaat ympärillämme ovat rikkautta. Kuitenkin, raha ja kiinteä omaisuus ovat ihmisten keskuudessa aina olleet kaikista tavoitelluimpia, niin ostovoimansa kuin statusarvonsa vuoksi. Kautta aikojen ihminen on keksinyt keinoja rikastuakseen, pysyäkseen rikkaana ja rikastuakseen vielä lisää jos hyvin käy. Moiseen on käytetty sekä rehellisiä että ei-ihan niin rehellisiä keinoja. Osa on lähtenyt yrittämään onneaan duunarina, yrittäjänä, tai osakemarkkinoilla, siinä missä osa sortuu varastamaan. Kolmas kokeilee kenties taikakeinoja.. Onhan toisen ihmisen rikkaus toiminut kateuden katalyyttinä iät ajat, ja saanut kanssakulkijan miettimään päänsä puhki kuinka toisen onnesta saisi osan myös itselleen.

Ennen varashälytinten ja omaisuuden vartioinnin kulta-aikaa yö kätkikin sisäänsä salattujen rakastettujen ja varkaiden lisäksi myös monenlaisia loitsijoita ja trulleja..

"Mulle voi, Sulle vesi"

Pahamaineiset trullit eli keritsijät kiertelivät, etenkin suurimpien juhlapyhien alla karjasuojissa leikkelemässä hyötyelikoita saadakseen siirrettyä isäntäväen karjaonnen ja rikkaudet itselleen. Trullia itsessään oli vaikea siviilissä tunnistaa, sillä hän saattoi olla kyläyhteisössä kuka vaan, niin mies kuin nainen, rikas tai köyhä, vaikkakin tarinat naistrulleista ovat meillä enemmistössä. Stereotyyppisia trulleja yhdistääkin loppupeleissä vain pelkkä kateus ja ahneus naapurin vaurallisuutta kohtaan, oli sitä itsellä sitten kuinka vähän tai paljon tahansa. Naapurin vauraus koettiin tottakai epäoikeudenmukaiseksi, ja siitä haluttiin siivu myös itselle. Jos vauraus katosi siten naapurilta, sen parempi. Kansantarinoissakin trulli on harvoin köyhä ressukka joka joutuisi henkensä pitimiksi varastelemaan, vaan hänellä on usein talo ja karjaa omastakin takaa. Kateus ajoi siis trullitkin trullaamaan, usein hiuksianostattavin tuloksin.

(Trulli tekee taikojaan kirnunmännällä. Erkki Tuomen kuvitusta kirjaan Vanhat Merkkipäivät)

Trullilla oli hameessa tai esiliinassa usein monta taskua, tai hänen välineistöönsä kuului laukku, pussi tai kori jossa tärkeitä trullaustarvikkeita kuljetettiin, ja johon trullaamisella saatua saalista sullottiin. Keritsimet tai sakset kuuluivatkin usein arsenaaliin, niillä trulli leikkeli lampailta otsakruunuja ja villatuppoja, ja lehmiltä ja hevosilta häntä- ja kuvekarvoja. Karjaonneensa vakavimmin suhtautuneet leikkelivät eläimiltä myös korvia, hännänpäitä ja nahanpaloja. Tällaiset nahanpalaset trulli vei mukanaan kotiin ja kiinnitti esim. kirnun tai voipunkan pohjan jotta maitoa riittäisi aina kotitaloudessa. Koska emäntä harvemmin mainosti trulleuttaan, oli kirnuissa usein valepohja varastettujen nahanriekaleiden säilytykseen. Vieraan talon parhaasta lypsylehmästä leikattuja karvoja saatettiin myös sirotella kirnuukseen, jotta se moninkertaistuisi omaksi eduksi.

Eläimille sekä luettiin loitsuja, että tehtiin kaikenlaista pikkukiusaa isäntäväelle. Joskus trulli saattoi varastaa pihatosta puntarin tai lypsyjakkaran, tai tuhria eläinten karvat ja turkit kompostilla. Trulli saattoi myös piiskata eläinparkoja, tai kadepäissään puhkoa talon parhaalta lypsylehmältä silmät päästä, pilatakseen näin talon karjaonnen.
Aina trulli ei siis verestänyt karjaa, vaan saattoi suorittaa ometassa hyöriessään muunkinlaisia taikoja. Maitoa lypsettiin lehmästä leiliin tai tuppeen, jotta karjaonni seuraisi trullia. Oven poikkipuun päälle trulli saattoi jemmata taikaesineen, kuten noitapussin, estämään karjan menestymistä. Loitsujen ja taikojen motiivina oli yleensä talon karjaonnen siirtäminen omaan taloon, toisin kuin pelkkä naapurin karjaonnen pilaaminen.
Eräässäkin tarinassa trulli pujottaa kirnun männän navetan ikkunasta sisään, ja on siinä kirnuavinaan hokien: "Mulle voi, sulle vesi".

Trulleilta ja noidilta pyrittiinkin suojautumaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Suosittuja olivat kynnyksen alle tai oven ylle piilotetut uskonnolliset tai onnea tuovat esineet, kuten öylätit, virsikirjat, hevosenkengät ja aisakellot, tai oveen tai sen karmeihin piirretyt suojelevat symbolit, kuten käpälikkö, pentagrammi tai risti. Myös valkosipulia, elohopeaa tai tervaa käytettiin. Myös luuta oli käytännöllinen, sillä nähdessään luudan ovenpielessä noita ajatteli talossa jo olevan noidan, eikä tullut siksi taloon.
Myös kokkoja poltettiin. Erityisesti pääsiäisvalkeiden piti pitää trullit ja noidat loitolla.
Eräs lähde kertoo että kiinni saatu trulli piti kastaa kaivoon yhdeksän kertaa, ja sitten annettiin pihlajavitsalla selkään.

Hei tonttu-ukot hyppikää

Ennen joulusymboliksi vakiintumistaan kotimainen tonttu tunnettiin paitsi pihapiirin haltiana, myös rikkauksia haalivana varkaana. Olennon nimi on alkujaan ruotsalaista perua. Sana "tomten" tarkoitti sekä tonttia että sen haltiaa; Tonttua. Tonttu oli haltiaolento joka myös hallitsi tiettyä aluetta tai rakennusta jossa se asui. Haltia oli siis tavallaan myös asuinpaikkansa haltija. Tunnettiin erilaisia tontinpitäjiä, eli -haltioita; kodinhaltioita, riihitonttuja, ja vaikka myllyssä tai saunassa asuvia tonttuja. Tonttu saattoi olla talossa jo entuudestaan, uusien asukkaiden muuttaessa, tai sitten tonttu muutti itsekin paikalle vasta myöhemmin. Huonosti kohdeltu tonttu aiheutti talolle usein vahinkoa, mutta tontun muistaminen vaikkapa suurimpina juhlapäivinä kannatti. Hyvin pidetty kotitonttu kun piti huolen talon asukkaista, ja varasteli yökähmässä naapurustosta kaikkea hyvää isäntäväelleen, kuten viljaa, jauhoja, rahaa, halkoja ja pellavia. Tonttu oli ihmistä vahvempi ja saattoi kantaa säkissään isojakin kuormia kerralla.

(Tonttu poseeraa wanhan joulukortin kuvituksessa)

Tontut olivat reviiritietoista väkeä, ja kahden tontun kohtaamisen kerrotaankin johtaneen useimmiten käsirysyyn. Hivenen surkuhupaisana esimerkkinä mainittakoon kahden naapuruston tontut jotka varastelivat öisin toistensa aitoista, ja osuivat kerran sillalla vastatusten alkaen sättiä toinen toistansa varkaaksi. Tappelun tuoksinassa sekä tonttujen saaliit että tontut itse putosivat sillalta jokeen ja hukkuivat, eikä kumpikaan talo rikastunut.

Tonttujen ulkonäkö vaihtelee tarinoittain, hento pikkulapsen hahmo lienee niistä tuorein, ja syntynyt joulupukkimyytin aisapariksi. Ennen wanhaan tontun sanottiin näyttävän vanhalta mieheltä tai naiselta. Yleensä tonttu oli lyhyt käppänä, mutta myös pitkänhuiskeista tontuista kerrotaan. Ulkomuodollisesti tonttu ei ollut mitenkään huomiotaherättävän erikoinen, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Joillakin tontuilla mainitaan olevan suupielet korviin asti (=iso suu), huomiota herättävän pitkät kädet, kaviojalat, musta karvapeite, tai yksi iso silmä keskellä otsaa. Tonttu oli ehkä mustanaamainen, lian peitossa tai resuinen, mutta saattoi kulkea myös asiallisessa, siistissä asussa. Tarpeeksi karvainen tonttu ei edes välttämättä tarvinnut kuin pöksyt. Tonttu kulki joko avojaloin talvellakin, tai milloin missäkin jalkineissa, kuten lapikkaissa tai virsuissa. Miespuolisella tontulla on sanottu olevan pitkä parta, jonka tonttu saattoi juhlapyhiksi letittää. Hiuksensa tonttu piti yleensä lyhyinä, ja saattoi hyvin olla kaljukin. Päänsä tonttu peitti usein myssyllä, karvahatulla tai lakilla. Naistontuilla hiukset olivat nutturalla tai leteillä, ja päässänsä tontturouva piti huivia tai myssyä.
Tontun mainitaan voimistaan huolimatta olevan arka lyömiselle, ja tontusta pääsikin eroon jos onnistui lyömään sitä kerran. Tontun mahdollisista aneluista huolimatta iskua ei pitäny toistaa, sillä sen mainitaan kertautuvan lyöjään itseensä, joka sitten kuoli tontun sijasta.

Synny Para, Synny Para

Loitsutaitoinen ja näppärä saattoi myös tarvitessa loitsia itselleen vaurautta emännälleen/isännälleen tuovan Paran. Para on kansanperinteessä noidan muovaama keino-olento, joka pimeän aikaan juoksi varkaissa emäntänsä tai isäntänsä eteen, vohkien sitä minkä vohkimiseen se ikinä oli valjastettu. Tunnettiin mm. Maito-, Vilja-, Voi-, ja Rahaparoja. Para nouti näitä asetettuja rikkauksia lähimmästä paikasta minne sitä oli runsaasti kertynyt, kuten vaikka naapurin vilja-aitasta, raha-jemmasta tai navetasta.
Paran mainitaan usemmiten muistuttavan rumaa, kurkimaista lintua, mutta folklore tuntee myös epämääräisen möykyn, kissan, sammakon, ja pienen miehen muotoisia Paroja. Paran liikkuma-alueen sanottiin olevan yhdeksän kirkon läänit, eli yhdeksän kirkonkylää.
Para ei siis ollut mikään oikea eläin, vaan noidan väline. Para oli ontto; Astia, joka kantoi varastamansa rikkaudet sisällään, mahassa. Paran nimi juontuukin ruotsinkielisestä termistä "Bära" - "Kantaa". Ja koska para-olento oli ontto, niin vähän lähteestä, ja varmaan myös parasta itsestään riippuen, otus tyhjensi itsensä saaliistaan joko oksentamalla tai tyhjentämällä suolensa. Jep, jep.. yritäkääpä saada tuo jälkimmäinen mielikuva pois mielestänne :l

Erääskin tarina kertoo, kuinka renkipoika näki vahingossa, kyökissä hyörivän emännän seurana, etäisesti koiran muotoisen paran, joka näytti ulostavan voisulaa talkooväen puurolautasille. Renkiä tapaus järkytti niin että hän jätti puuronsa syömättä. Mainittakoon vielä, että k.o. talo oli kuuluisa runsaista tarjoiluistaan, etenkin voisilmistään, vaikka karjaa oli vähän..

(Piika pelästyy kirnulle saapuvaa, linnunhahmoista Maitoparaa. Huomatkaa para-olennon pullea vatsa.
Erkki Tuomen kuvitusta kirjaan Myytillisiä Tarinoita vuodelta 1947)

Paran ulkonäkö vaihtelee tarinasta toiseen, kuten myös sen tekemiseen tarvittavat ainekset. Näppäränäppinen, eli käsityötaitoinen saattoi perimätiedon mukaan tehdä paran liki mistä vaan käsille osuvasta, kuten vanhoista rievuista, lankakeristä, tuohikontista, uuniluudasta, säkistä tai keittokattilasta, olihan tärkeää saada para-olennolle iso, ja paljon vetävä vatsa. Valittuun parantorsoon lisättiin yleensä narun tai tervan avulla jalat, siivet tai kädet, ja pää (esim. uuniluudista, risuista, kapustoista, tuohuksista tai ruokailuvälineistä), jolloin saatiin aikaan parhaimmillaankin abstrakti elikonkuva; Paran aihio. Viimeiseksi tekeleelle loihdittiin henki silloin kun kukaan muu ei ollut paikalla. Tärkeä väline paraa heräteltäessä oli seula tai puohdin, jossa Paran aihiota heiluteltiin rytmikkäästi loitsuttaessa. Para loitsittiin yleensä ulkorakennuksessa, kuten riihessä, saunassa tai aitassa. Parhaan paranvalmistuspäivän sanotaan olevan Torstai, tosin joskus, lähteestä riippuen, loitsinta piti toistaa aina samana viikonpäivänä parin-kolmen viikon ajan, kunnes para heräsi, ja alkoi kantaa haluttua omaisuutta taloon.
Eräs Paran loitsu kuului seuraavasti: "Synny Para, synny Para, kun ei ole kuulijata eikä näkijätä."
Ilmestyessään Para kysyy ohjeita; Mitä sen tulee kantaman, ja jos ei kysy, pitää se silti sille kertoa.

Paran yleensä loitsi emäntä yksin, mutta myös talon (eli perheen) vanhimmat muijat, sisarukset tai ystävykset saattoivat loitsia Paran yhdessä.
Paran sanottiin myös olevan sidoksissa tekijäänsä, ja Paralle varastelumatkalla sattuneet, mahdolliset kolhut ja ruhjeet valitettavasti kostautuivat sen haltijalle. Parhaassa tapauksessa Paran tekijä kuoli kun rysän päältä kiinni jäänyttä, itseään täyttävää paraa lyötiin lapiolla päähän.
Uskottiin myös, että mikäli täyttä Paraa paluumatkalla häirittiin, se oksensi kantamustaan tienvarteen päästäkseen näin keventyneenä karkuun. Häirityn Paran pakon edessä oksentamasta lastista pidettiin todisteena erilaisia limasieniä, kuten kuvissa näkyvää Paranvoita (joka myös Paranpaskana tunnetaan).



(Paranvoita mustikanvarvuissa)

Ei markat maaten tule..

Taikakeinoja omaisuuden hankkimiseksi siis tunnettiin runsaasti, ja tunnetaan edelleen. On taikauskoisia tapoja ja uskomuksia, on rituaaleja, sekä taikoja ja loitsuja. Rikkautta rukoillaan jumalilta ja markkinavoimilta, arpoja ostellaan, ja lottokuponkeja rustaillaan.
Monella meistä on ehkä amuletteja, joiden uskotaan tuovan kaikkea hyvää, kuten rikkautta, rakkautta, onnea ja pitkää ikää. Samoin lompakosta tai noitapussista voi löytyä onnenraha, tai ehkä heitämme kolikon toivomuskaivoon toivoen näin paradoksaalisesti lisää rahaa. Harvoin tontinhaltijallekaan enää uhrataan ruokaa rikkauden toivossa, mutta kirjahyllystä voi löytyä rahakasan päällä makoileva, kolmijalkainen Feng Shui -sammakko kolikko suussaan.
Varallisuuden haaliminen, tai ainakin toive vauraudesta liittyy siis edelleen kiinteästi jokapäiväiseen elämäämme monilla tavoin, esim. kuuluu yhä tapoihin viedä tupaantuliaisiksi vaurautta ja hedelmällisyyttä toivottavat symbolit, leipä ja suolaa, monet markkinoiden neutraaleistakin loitsukirjoista sisältävät ainakin yhden varallisuustaian, ja kukapa meistä ei toiveen saatuaan edes ajattelisi pyytävänsä rahaa?

Vauraustaikojen luonne on toki pitkälti pysynyt samana. Taiat tehdään ja loitsut luetaan salaa, jotta tuleva rikkaus ei menisi saman tien. Taikojen tekijä harvoin mainostaa taikojaan, samallahan siinä jo tulisi ilmi että loitsuniekalta on rahat loppu. Sitäpaitsi, kuka haluaisi kääntää haaskalintujen huomion itseensä jos on kerran saamassa vaurautta? Saati sitten nähdä seurueen vahingoniloiset hymyt kun et voittanutkaan arvallasi mitään. Kell' onni on, se onnen kätkeköön, sanoo jo wanha sananlaskukin.

Kuinka moraalitonta vaurauden tavoittelu taikakeinoin sitten on? Kaikki lienevät kanssani yhtä mieltä, että on hyväksyttävämpää yrittää houkutella vaurautta ja onnea omaan suuntaan, kuin varastaa sitä suoraan toiselta. Konstikos se nyt on löntystää toisen kokoamalle varastolle sen sijaan että yrittäisi löytää omat voimavaransa ja käyttää rikkautta, joka on kenties eteerinä kaikkialla ympärillämme?

Pikaiset Pinaattikierteet

500g Lehti-, tai torttutaikinalevyjä
200g Juustokeraastetta
Oliiviöljyä
Vehnäjauhoja
Kasvikermaa voiteluun

-Ota pakastetaikina sulamaan hyvissä ajoin

Täyte:
Reilu 2 dl Cashewpähkinöitä
2 dl Vegefraichea
1-2 tl Dijonin sinappia
200g Pakastepinaattia
1 rkl Oliiviöljyä
Suolaa (tai yrttisuolaa) ja pippuria

-Rouhi/jauha pähkinät mahdollisimman hienoksi
-Ota pinaatti sulamaan johonkin kippoon, ja kaada sulamisvesi pois
-Lisää vegefraiche, sinappi, pinaatti ja öljy pähkinärouheesen ja sekoita hyvin. Mausta suolalla tai yrttisuolalla ja pippurilla maun mukaiseksi

(Hienoksi rouhitut cashewpähkinät muistuttavat leivänmuruja)

-Kaada pikku kippoon vähän kasvikermaa, ja laita uuni lämpeämään 225'C asteeseen. Kannattaa myös tarkistaa paistolämpötila taikinapaketista
-Järjestele valmiit taikinalevyt yhteen isoksi suorakulmioksi, nyplää saumat yhteen ja kaulitse sopivan kokoiseksi, kiinteäksi levyksi. Käytä apuna vehnäjauhoja, jos tarvitset
-Lorauta taikinaleylle tilkka oliiviöljyä, ja levitä öljy levylle
-Levitä täyte taikinalevylle niin, että yläreunaan jää hieman tyhjää tilaa
-Ripottele lopuksi hieman juustokeraastetta täytteen päälle

-Kääri taikinalevy täytteineen pituussuunnassa pitkäksi rullaksi. Nyplää sauma umpeen
-Kostuta kädet oliiviöljyllä, ja voitele taikinarulla kauttaaltaan
-Leikkaa taikinarulla about 3 cm paksuiksi paloiksi, ja asettele palat leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Jätä muutama sentti paistovaraa palojen väliin
-Sipaise vähän kasvikermaa palojen päälle, ja ota hyppysiisi nippu juustoketta. Vie sormet voidellun taikinarullan päälle, ja paina juustoke rullan keskelle
-Paista kierteitä n. 15 minuuttia, tai kunnes ne ovat kaksinkertaisen kokoisia ja saaneet vähän väriä.

*Itse käytin tässä kaurakermaa. En suosittele tähän kookoskermaa, sillä se antaa liikaa makua. Sinapin voi halutessaan jättää pois, tai korvata esim. chilikastikkeella.
Pinaattikierteiden kuorruttamiseen kannattaa kokeilla myös juustokekuorruketta :)

Ähky

Toinen tautiolento, Ähky, saattoi vaivata niin ihmisiä kuin eläimiä. Ähky saatettiin tartuttaa poloiseen vaikkapa loitsun tai kirouksen avulla, tällaista sanottiin kiroähkyksi. Tautiolennon itsensä saattoi kuitenkin karkoittaa seuraavalla taialla ja sanoilla:

Ähkyn syntysanat:

"Ähky, poika ähveröinen,
Missä luotu, paha vaiva?
Nimetty aimokokoinen,
Saatettu eto äpärä?

Loviatar, Tuonen tyttö,
Teki poikoa yheksän,
Yhtenä kesäisnä yönä,
Yhen saunan saatavilla.

Laati katrahan katalan,
Pesueensa pahanlaisen,
Antoi tauteja yheksän,
Veljessarjan saattelihe

Antoi ilmi luomiansa,
Nimitteli poikiansa,
Ensimmäisen Pistokseksi,
Toisen änkesi Ähyksi.

Ahmija tuli pojasta,
Lihan lukot lukitseva,
Turvottaja sisuksien,
Umpi ummelle vetäjä."

Ähkyn parannus:

Potilaalle haetaan suosta tai lähteestä hyistä vettä roudan tai hallayön jälkeen. Loitsijan on sitten sekoitettava vettä puukolla ja luettava seuraava loitsu yheksän kertaa:

"Ähky poika ähmeröinen, 
Ähmeröinen, kähmeröinen,
Poika toinen tohveroinen,
Kolmansi korentolainen.

Kyllä mä sukus tiijän,
Tiijän kaiken kasvantosi.
Tehty suosta, tehty maasta,
Tehty vihmoista vesistä,

Höyhenistä höksytetty,
Syöjättären syömyksistä,
Mammottaren maksan alta,
Kohun kautta kylmän naisen."

Vesi on tarinan mukaan tehokkainta jos sitä sekoitetaan istuen kolmasti muutetun huoneen ovella. Potilaan juodessa loitsittua vettä luettiin Ähkylle vielä kalmaa:

"Pirttikalma kaatukoon,
Porstuukalma kaatukoon,
Kartanokalma kaatukoon
Kotakalma kaatukoon 
Saunakalma kaatukoon

Riihikalma kaatukoon 
Pajakalma kaatukoon,
Aittakalma kaatukoon,
Mehtäkalma kaatukoon!
Kaikki kalma kaatukoon!"