keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Alisen Vallaton Väki

Syksyn edetessä ja Jakoajan lähentyessä illat pidentyvät, ja raja elävien ja kuolleiden maailman, Vainajalan, välillä ohenee ohenemistaan. Pimeys ja kylmyys ympäröivät meidät. Jakoaikaan paitsi vainajien henget, myös muut Alisen olennot, taudit, kummajaiset ja kaikenlaiset pikku pahalaiset liikkuvat keskuudessamme. Kelttien Samhain-juhlaan pohjaavan, nykyään jo Amerikkalaistuneen, naamiaisperinteen alkuperäisenä tarkoituksena on ollut suojautua tällaisilta tuonpuoleisen olennoilta pukeutumalla näitä jäljitteleviin valeasuihin. Mistä tiedät onko vieressäsi liikennevaloissa seisoskeleva ihminen oikea ihminen ensinkään, vai ainoastaan hetkeksi elävien maailmaan piipahtanut olento valepuvussa? Haluan tässä nyt kertoa jotain näistä olennoista joita elävä voi kohdata..

Alavilla mailla Hallan vaara

Halla lienee ensimmäisiä merkkejä saapuvasta talvesta. Se merkitsee luonnolle kuolemaa; kasvukauden päättymistä, painumista talvihorrokseen. Halla kulkee maan päällä jäätäen maan ja hyytäen ilman. Halla onkin wanhassa suomessa mielletty henkiolennoksi, kuten myös Hyytämöinen ja hänen isänsä; Pakkanen. Halla luokiteltiin Alisen olennoksi, tietenkin, koska se teki ihmisille huonoa, kuten palellutti nenät, marjat, kasvit ja viljan. Tähän viitataan myös sanonnalla "tehdä hallaa" eli kun joku tai jokin aiheuttaa harmia. Lisäksi Halla muutenkin vietti kesäkautensa Alisen miellyttävässä viileydessä.

Halla on kylmä olento, joka mainitaan hieman kummituksen näköiseksi, kalvakaksi tai läpikuultavaksi haamuksi, joka liikkui yöusvan muodossa jäätäen ilman ympäriltään missä liikkuikin. Halla pysytteli pääasiassa avomaastossa, soilla ja pelloilla, mutta saattoi joskus livahtaa pihapiiriinkin kurkkimaan. Näin kuolleiden aikana voi Hallalle jättää kuistille vaikka pienen snapsin lämmikkeeksi, ehkä se on sitten suopeampi puutarhalle. Hallassa on myös hieman taiteilijan vikaa, huurtuneet jääkiteet ovat kaunista katseltavaa etenkin kun on lämpimästi päällä. Varsinaisen jäätaiteilun hoitaa sitten Hallan äkäisempi, kylmempi kollega, Pakkanen, talven puolella.

Halla on myöhäissyksyn olennoista siitä harmittomammasta päästä, ja paras tapa suojautua Hallalta ovat tietenkin lämpimät villavaatteet, lämmin mustaherukkamehu ja höyryävä kulhollinen maukasta keittoa. Halla palasi Aliseen Pakkasen tieltä ensilumen tultua, mutta tuli taas keväällä piipahtamaan,  jäätääkseen ilkikurisesti liian varhain laitettuja kylvöjä ja istutuksia. Kevään palelluttajaksi on joskus mainittu myös Hyytämöinen. Lämpeävät säät saavat Hallan kuitenkin aina palaamaan turvalliseen, kylmään Alisen maailmaan.

(Taiteilija Hugo Simbergin näkemys Hallasta. Halla istuu ruiskuhilaan päällä ja hyytää maata. Maalaus v.1895)

Marras

Marras ei niinkään ole aktuaali olento, vaan kuoleman enne, mutta kerronpa siitäkin jotakin. Onhan koko Marraskuun nimi Martaassa. Marraskuun nimi tulee indoiranilaisesta, kuollutta tai kuolemista kuvaavasta sanasta "Marla", jolla on todennäköisesti pohjansa latinankielen sanassa "Mors", joka tarkoittaa kuolemaa. Nimi Marla oli muinoin käytössä Suomessakin, mm. Karjalan alueella, ja satunnaisesti siihen törmää edelleen, vaikkakin Marras on monille tutumpi. Marla eli Marras tarkoittaa siis kuolemaa, kuollutta ja kuoleman ennettä.

Ennen wanhaan martaana pidettiin yleensä esim. odottamatonta, suurta onnenpotkua, kuten yllättävää rahansaantia tai suurta metsästys- tai kalansaalista. Muutama päivä tai viikko onnenpotkun jälkeen sen saaja sitten menehtyi, usein tapaturmaisesti tai sairauteen. Martaasta teki sitä todennäköisemmän, mitä potrempi tai terveempi henkilö sai sen. Moni vanhempi ihminen suhtautuu nykyäänkin epäluuloisesti liian hyvään onneen, ja pelkää että jotain pahaa tapahtuu.
Martaan tarkoitus ei siis ole ollut sen kummemmin pelotella tai varoittaa ketään, ennemminkin, se on vain kertonut väistämättömästä tulevasta. Vaikka enne menehtymisestä voikin kuulostaa pahalta, ei Marras ole pelote, tuomio tai kohtalon (keski)sormenosoitus, sillä kuolemaa ei tulisi pelätä, jokaiselle se aika joskus tulee, enemmin tai myöhemmin. Ehkä tolkuttoman onnenpotkun tarkoitus onkin antaa ikäänkuin hyvät läksiäiset, ja vielä kerran iloa tästä elämästä.

Martaalta ei voinut suojautua, sen sai jos sai. Ei siis auttanut vaikka Martaaksi oletetut rahat lahjoitti pois tai heitti voittoisan kalansaaliin takaisin veteen. Tulevaisuuttaan ei kukaan voinut paeta.

Kalma

Tämän varmaan jokainen osaa yhdistää kuolemaan, mutta jos se ei ole itse Kuolema, niin mikä sitten? Yksinkertaistettuna, kalma on kuoleman voima; väki, ja näin vahvasti kytköksissä Aliseen. Ihmisten yleisen kuoleman / kuolemaan liittyvien asioiden pelon vuoksi Kalma yksikkönä pääsi lopulta vahvistumaan, ja muuttui lopulta omaksi, erilliseksi olennokseen.
Kalma liikkui huomaamattomassa eläimen tai vähäisen lapsen hahmossa, ja viihtyi pääasiassa taloissa joissa joku oli juuri kuollut. Kalma oli voimakas olento, jonka mahti hapatti maidon, pilaannutti lihat ja lakastutti kasvit. Koirien äkillinen, pelokas luimistelu, tai varislintujen odottamaton metakka saattoivat kertoa Kalman läsnäolosta.
Kalma nähtiin myös tautiolentona, joka toi mukanaan kalmaan vahvimmin liitetyt ominaisuudet, kuten kuoleman hajun tai sairaalloisen ulkonäön. Kalma olentona oli jotain kuoleman enteen ja tautiolennon välimaastosta.

Kalma oli myös tila, jonka kuoleva sai. Puhuttiin kalman, eli kuolemisen/kuoleman hajusta, joka asettui kuolevaan, ja jonka sanottiin tarttuvan myös mm. vainajan pesuvälineisiin ja vainajaa käsitteleviin ihmisiin. Siis kaikkeen mikä oli kosketuksissa vainajan kanssa.
Kalma tarttui parhaiten, tai pahiten, kolmannen päivän kuluttua kuolemasta, ja kuolleita säilytettiinkin asuinrakennuksen ulkopuolella, kuten ruumislaudalla riihessä, ja vainajat haluttiin multiin nopeasti ettei Kalma tarttuisi eläviin. Mainittakoon, ettei kalman hajulla tarkoiteta kuitenkaan mitään mätänemisen tai pilaantumisen hajua.

Kalma saattoi siis tartuttaa ihmisen  myös jos elävä esim. varasti kuolleelta, esim. nappasi hautausmaalta jotain mukaansa (kuten kukkia haudalta), tai käyttäytyi rumasti hautausmaalla (kuten humalassa). Jos elävään tarttui kalma, puhuttiin kalman nenästä, eli kuolleiden taudeista. Kalman nenä käsitti joukon erilaisia märkiviä haavaumia ja ihottumia, halvaukset, kuolion, vilustumisen, alilämmön ja horkan, yms, sekä luulotautia, skirtofreniaa ja vahvoja pelkotiloja muistuttavia oireita. Kalman tartuttama poloinen muuttui kalpeaksi, hän paleli ja vapisi, hikoili kylmää hikeä ja lopulta vain kuihtui pois.
Kalman energia kuoleman voimana mainitaan olleen vain noitien ja pohu-ukkojen ymmärrettävissä tai käsiteltävissä. Kalma sairautena oli vakava paha joka useimmissa tapauksissa hivutti ihmisen hengiltä (muistettakoon siis ammoinen, puutteellinen terveydenhuolto ilman penisilliiniä tai antibiootteja). Kalmasta selvinnyt saattoi kuitenkin saada kyvyn kuulla/tuntea kuolinenteitä, nähdä kummituksia/henkiolentoja ja sekä parantaa kalmasta että lähettää kaikenlaisia pahoja ihmiseen.

Tautiolennot

Tautien katsottiin ennen wanhaan olevan paitsi kiusallisia sairastettavia, myös uskomusolentoja, jotka toivat k.o. taudin mukanaan tupaan. Wanhaan aikaan kansan keskuudessa tunnetuimmat ja kuuluisimmat taudit/tautiolennot olivat Rutto, Horkka (suomalainen malaria), Punatauti ja Rokko (jolla viitattiin lähinnä aikansa pahimpaan, eli vihurirokkoon). Tautiolennot olivat terveelle peruspulliaiselle näkymättömiä, ja mainitaankin, että vain sairas, kuumeinen, tai kalman kokenut ihminen saattoi todella nähdä piinaajansa. Myös noidilla ja tietäjillä saattoi olla kyky nähdä tautiolentoja. Olentojen mainitaan olleen haamumaisen läpinäkyviä, vaihtelevan kokoisia, kummallisen muotoisia ja näköisiä poloisia, jotka liikkuivat kylästä kylään joko yksin tai isommalla joukolla etsien sopivaa tilaisuutta tartuttaa ihmisiä. Mainittakoon, ettei tauti itse päässyt taloon, vaan sen piti jonkun tuoda mukanaan. Folklore tuntee monia tarinoita joissa taudeilta on vältytty kun on osattu varautua olentojen suunnitelmiin:

"Tienoolla esiintyi lavantautia ja horkkaa. Erään talon isäntä oli iltahämärissä tallista tupaan palatessaan kuullut talon nurkalta kuin salakähmäistä keskustelua, ja pysähtyi seinän vierustalle sitä kuuntelemaan. Matalahko, homeinen ääni kysyi: -Miten sinä aiot seuraavaan ihmiseen mennä?
Tähän vastasi, kuin pienen lapsen pehmeä ääni: -Minä menen rokan pinnalla kuplan sisällä. Mitenkäs sinä menet?
Käheä ääni vastasi: -Minä menen puuron silmässä.
Isäntä kertoi tuvassa mitä oli kuullut, ja ruotimummo arvasi keskustelijat tautioilennoiksi. Talossa vältyttiin horkalta ja lavantaudilta kun ei laitettu enää rokkaa tai puuroa. Näin taudit eivät päässeet taloon tartuttamaan ihmisiä."

(Horkka. Erkki Tuomen ihanan spookya kuvitusta kirjaan Myytillisiä tarinoita)

Suomalaisessa folkloressa Loviatar, Tuonelan sokea neito, tunnetaan tautien emuuna; luojana, sillä hän synnytti yhdeksän poikaa maan päälle ihmisten kiusaksi. Nykyisin monet wanhan kansan kärsimät taudit on voitettu lääkkeillä ja rokotteilla. Tauteja voi näin syyskylmillä ehkäistä paitsi pukeutumalla lämpimästi, ja pesemällä käsiä, myös ruokavaliolla. Keskity vitamiineihin, hivenaineisiin, ja rasvoihin, ja muista appelsiinit, valkosipuli, mustikat ja tuore inkivääri. Syyssadon tai ruokavalion puutteita voi näppärästi tasapainottaa Apteekin vitamiinilisällä.

Aaveet ja Kummitukset

Aaveet olivat vainajien henkiä, eli ihmisiä, jotka olivat kuolleet, ja muuttuneet henkiolennoiksi. Suomalainen folklore tuntee kahdenlaisia kummittelijoita, sekä hautaamattoman vainajan itsensä, lihallisena zombieolentona, sekä jo haudatut edesmenneet, joilla ei ole enää fyysistä olomuotoa maan päällä. Lihalliset kuolleet jatkoivat auringon laskettua elämäänsä melkein tavalliseen tapaansa, paitsi jonkin, hallitsevimman pakkomielteensä/mieltymyksensä ohjailemina. Saita isäntä mittaili viljakappojaan siinä missä tansseissa ikänsä pyörinyt tyttö jatkoi tanhuamistaan. Kulkevia vainajia vastaan folklore tuntee erilaisia keinoja, mutta ei nyt varsinaisesti ole tarkoitukseni puhua näistä lihallisista olennoista. Kun vainajat lopulta haudattiin, ne saattoivat palata uudelleen elävien keskuuteen henkiolentoina, ja jatkaa kummitteluaan. Toisin kuin Vainajat, kummitukset olivat hieman mukiinmenevämpää väkeä.

Henki saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle monesta syystä. Joko jotain jäi kesken henkilön vielä eläessä, ehkä vainajalla oli pakkomielle, tai huono omatunto, tai sitten vaan haluttiin roikkua elämässä kaikin tavoin ja kieltäydyttiin hyväksymästä kuolema. Näin Jakoaikana jo maailmastamme eteenpäin jatkaneet kummitukset saattoivat toki halutessaan palata moikkaamaan vielä elossa olevia sukulaisiaan tai ystäviään. Yleensä kummitukset olivat näkymättömiä, tai sitten läpikuultavia varjoja entisestä itsestään. Vähän vainajasta riippuen edesmennyt saattoi näyttäytyä läpikuultavana haamuna tai hyvinkin kiinteän näköisenä ihmisenä. Myös katsojan "näkökyky" vaikutti asiaan. Yleensä kummitukset ovat suhteellisen harmitonta porukkaa, mutta vuosikymmenten vieriessä tulokseton nurkissa jahkailu voi käydä kuolleenkin hermoille, joten joukosta tietenkin löytyy myös ikävämpiä aaveita. Esimerkiksi räyhähenget lukeutuvat tähän kastiin.

Moni meistä haluaisi vielä kerran keskustella rakkaan edesmenneen kanssa, ja koska Jakoaikana sen katsotaan olevan helpompaa kuin muina aikoina, Ouija ja Spiritismi kasvattavat suosiotaan aina kuolleiden aikana. Ole kuitenkin varovainen, ne kiltit, tutut kummitukset eivät ole ainoita jotka pääsevät rajan tälle puolelle.

Yleisestä kummittelusäännöstä poiketen uskottiin, että seurakunnan vainajat nousivat kiinteämmässä muodossa maan päälle kirkkoon suurina juhlapyhinä, kuten jouluna tai pääsiäisenä. Tällöin kuolleet näyttäytyivät lihassaan tilassa, jossa olisivat sinä päivänä hautaamisensa jälkeen luonnollisen lahoamisprosessin jatkuttua tavalliseen tapaan. Vainajien jumalanpalveluksen suoritti k.o kirkonkylän kirkossa ensimmäisenä kalmistoon haudattu pastori. Jumalanpalveluksen jälkeen vainajat palasivat lepoon.

Keijut

Keijuja tunnetaan ympäri maailmaa, ja eri kulttuureissa niistä kerrotaan vähän erilaista folkloretietoa. Keijut tunnetaan myös meillä Suomessa, mutta meillä niihin pohjaava "yleistieto" on peräisin lähinnä Amerikasta tai Brittein saarilta. Wanha, suomalainen keijulore on painumassa unohduksiin, ja poikkeaa todella paljon yleisestä käsityksestä satumetsässä yksisarvisten kera asustelevista, siroista harsosiivistä.
Suomalaiset keijukaiset ovat eri maata ja Alisen väkeä; Lentäviä, pieniä, ja lihattomia henkiolentoja, jotka tunnetaan monilla eri nimillä, kuten keijunkaiset, keijulaiset ja keijuset, Wanhempi muoto keijuista on keitolaiset, geidolaiset, keitoset, geidoset, tai keituset eli geijoset. Myös eri nimitysten risteykset ovat mahdollisia, kuten geitulaiset.
Christfried Gananderin mukaan keijuset ovat kuolleiden ihmisten henkiä, jotka ovat jääneet kummittelemaan maan päälle ja näin muuttuneet uusiksi olennoiksi. Keijuset voivat olla myös unohdettujen vainajien henkiä, kuin varjoja entisestään.

Alisen/vainajalan olentoina kalman haju houkuttelee keijukaisia, mutta myös kaikenlainen kuolemaan liittyvä, kuten hautajaisasu tai vainajan jäämistö, houkutteli keijuja. Keijusten mainitaan joissain tarinoissa myös itse haisevan kalmalle, tai tuovan kalman hajun mukanaan. Keijut oleilevat enimmäkseen hautausmailla ja ruumissaatoissa, ja viihtyvät erityisesti paikoissa jossa kuolema muuten on läsnä, kuten paikoissa, joissa joku on kuollut (esim. sairaaloissa, ruumishuoneilla tai murhapaikoilla), tai paikoissa jotka ovat onnettomuusalttiita. Keijuset eivät varsinaisesti ole pahoja olentoja, mutta ne mainitaan ilkikurisiksi, vähän malttamattomiksi, ja uteliaiksi. Keijusten on sanottu mm. edesauttavan onnettomuuksia, eli auttavan kuolemaa tapahtumaan.

Useimmille ihmisille keijuset ovat näkymättömiä, mutta niitä voi havaita pienenä liikkeenä silmäkulmassa tai satunnaisina kipinöinä ilmassa. Myös kamera voi tallentaa keijusia. Moni tuntenee orbit, eli sellaiset kaikenkokoiset valopallot, joita ilmestyy joskus valokuviin? Tällaisia valopalloja kutsutaan yleisesti "enkelipalloiksi" vaikkei niillä ole mitään tekemistä enkeleiden (saati kristinuskon) kanssa. Valopallot valokuvissa ovat keijuja, jotka, Alisen olentoina, viestivät paikallaolollaan siitä että kuolleiden henget ovat läsnä. Älkää myöskään säikkykö vaikka onnellisissa syntymäpäivä-, tai hääkuvissa näkyisi orbeja. Kuolema on osa elämää, ja mielestäni orbejen läsnäolo kertoo vain ja ainoastaan olevaisen täydellisestä harmoniasta kuvaushetkellä.

Mikäli orbeja esiintyy kuvissa toistuvasti ja monilukuisena, kannattaa myös vähän huolestua, etteivät keijuset vain odota onnettomuutta tapahtuvaksi. Keijujen runsas esiintyminen kuvissa voi siis olla huono enne, ja ja povailla kuolemantapausta. Keijuilta voi suojautua pukeutumalla mustiin vaatteisiin, ja niitä voi karkoittaa mm. rautaesineillä tai suolalla. Toisaalta, Siankärsämön taas sanotaan houkuttelevan keijuja.

(Aivan kuin kivellä istuisi keijukainen. Kuva otettu kissani hautajaispäivänä hautapaikan vierestä)

Sekalaisia keinoja suojautua kaikenmaailman pahalaisilta:

-Käytä meluisia asusteita. Monien kummitusten mainitaan inhoavan melua. Kilisevät korut ja asusteet, tai kopisevat kengät pitävät uteliaat henkiolennot kauempana.
-Isot korvarenkaat suojaavat lentäviltä pahalaisilta jotka yrittävät ehkä livahtaa kehoosi. Korvakäytävän sijaan pahat henget lentävätkin renkaan läpi, eikä Saatana mene korvasta sisään.
-Mustat/tummat vaatteet tekivät ihmisestä näkymättömän vainajien hengille, jotka ehkä etsivät seuraa kuolemaansa. Tähän perustuvat mm. mustat hautajaisvaatteet.
-Kynttilä ikkunalaudalla karkottaa ei-toivotut kummitukset ja toivottaa samalla ystävät henkimaailmasta tervetulleiksi.
-Ei-toivotut kummitukset saattoi myös karkottaa salvianoksalla tai suolalla.
-Syö tai kanna mukanasi tuoretta valkosipulia. Allium Sativumin voimakas bukee kyllä karkottaa sitkeimmätkin pirut.

6 kommenttia:

Kartanonrouva Elise kirjoitti...

Minusta tuntuu, etten voi olla ainoa, joka näkee tauteja. Olen ihan pikkutytöstä pitäen nähnyt taudit rumina olentoina, jotka tulevat paikalle, kun sitten se kenen luokse näen olennon menevän, sairastuu seuraavana päivänä. Tiedätkö onko minunlaisiani tiedossa? En ole koskaan törmännyt samanlaiseen näköön.

Aconitum kirjoitti...

Et takuulla olekaan, mutta nykyaikana, jolloin murehditaan lähinnä laskuja ja roikutaan netissä, monikaan ei huomioi ympäristöään samoin kuin joku joka viitsii keskittyä elävään ympäristöön ja ajatella itse.

Kykysi on nykyisin harvinainen, äitini näki, ja minä näin lapsena jotain örkkejä joskus, mutta ne tulivat aina minulle enkä halunnut nähdä niitä. Tein typerästi tietämättömyyttäni, enää en näe samalla tavalla. Muuten en itse tunne ketään joka pystyy samaan.

On kuitenkin todella mukava kuulla että päätit kertoa taidostasi. Ehkä sinussa on noidan vikaa, tai Kalma on kenties käynyt lähellä? Pidä kiinni kyvystäsi ja ole ylpeä että näet verhon läpi. Kaikkea hyvää :)

Myrika kirjoitti...

Olipas mielenkiintoinen postaus. Sain näistä kirjoituksista ihan uskomattoman inspiraation piirtämiseen. Kiitos siis tästä ja muutenkin uskomattoman mielenkiintoisesta postauksesta. :)

Tuo Hugo Simbergin maalaus on muuten yksi suosikkimaalauksiani.

Anonyymi kirjoitti...

Todella mielenkiintoinen blogi siulla ja osaat kirjoittaa erittäin sujuvasti ja mukaansatempaavasti!
Mieltäni askarruttaa kuitenkin nämä: Mitä mahtanee olla ns. "varjoihmiset/mustanharmaat kaapupukuiset varjot"? Ne tavallaan vilahtelee sivusilmällä ja hyvin läheltä hujahtaa vauhdilla ohi? Eivät ne minua pelota tai ahdista, mutta tietyssä mielentilassa häiritsee, etenkin myöhään vuorokaudenaikaan ulkona ollessa tai iltasella sisällä iltapuuhia tehdessä saattaa säikäyttää. Toisinaan tuntuu, kuin olisi "sähköä" ilmassa ja joskus, kuin olisin tuikannut käden/jalan paimenpoikaan (sähkölankaan) ojentaessani jotain kohti.

Sitten myöskin pohdituttaa nämä harvakseltaan maasta, ulkoa, nousevat väreilevät kohdat, aivan kuin asfaltti väreilee helteellä. Mitä ne voisivat olla? Viimeksi eilen omalla takapihan nurmikolla tällainen väreily oli yhdessä kohtaa, illalla kesäyön valossa.

Aconitum kirjoitti...

Jännä juttu, vastasin juuri samantyyliseen kommenttiin "Kolme Maailmaa" -postaukseen o_O
Kaapumaisista varjoista, tai ihmisennäköisistä varjoista tulee mieleen kaupunkitarinoiden varjoihmiset (kannattaa Googlettaa). Itse uskoisin, että varjoihmiset ovat jostain sattumanvaraisesta syystä elävien katseelle ajoittain altistuvia, tavallisia aaveita jotka vaeltavat keskuudessamme, kenties tietään tuonpuoleiseen etsien. Yleensä kyseiset olennot ovat vaarattomia, eivätkä välttämättä edes tiedosta meitä ympärillään (kuten emme mekään yleensä niitä). Mutta, kuten kaikkien henkiolentojen kanssa, joillakin ihmisillä on enemmän taipumus nähdä näitä olentoja kuin muilla. Jos ne kotiin asti tuppaavat, niin varmasti häiritsee, jolloin kannattaa kokeilla jotain kodinpuhdistustaikaa/-loitsua,tms. ja esim. hengiltä suojelevaa amulettia.

Nurmikon väreilystä en osaa sanoa muuta, kuin ettei alla vaan olisi kaapelia, lämminvesiputkea tai vastaavaa lämmönlähdettä? Myös vahvat Ley-linjat voivat joskus väreillä saadessaan energiaa, vaikka tämä onkin harvinaista. Puhumattakaan, että Leyt kulkevat aina uskollisina tiettyä reittiä, eivätkä rönsyä miten sattuu. Ley-linjoja voi yrittää maadoittaa kaivamalla ongelmakohtiin jotain metallista, kuten vaikka tyhjän säilyketölkin.
Myös esim. Kätketyt aarteet tai kaivonpaikat voivat joskus väreillä katsottaessa, etenkin, jos on kaivonkatsonta-/taikavarpuherkkyyttä suvussa.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksesta! Jotain tämänsuuntaista aavistelinkin, mutten ole, yllätys yllätys, viitsinyt kysellä keneltäkään, koska sukuni musta lammas olen muutenkin.. Nuo mustat varjot ovat olleet elämässäni enemmän ja vähemmän 15 vuotta, elikkä todella nuorena naisena ne on minua lähteneet "seurailemaan". En tarkoita "brassailla" asialla millään lailla, en vain keksi parempaakaan sanaa. Suvussamme ei tietääkseni ole sen kummempaa noituutta ollut, mitä nyt tavallisia kaiken kansan konsteja jne, ukkini tosin osasi katsoa kaivon paikkaa varvulla, samoin äitini joka myös näkee harvakseltaan enneunia, mutten sitä sen kummemmaksi noituudeksi ole ajatellut.

Toki kasvit ja eläimet on itsellä olleet pikkulikasta asti erityinen mielenkiinnon kohde, samoin kaikki kuolemaan ja alamaailmaan liittyvät asiat. Olenkin ollut satanisti(teistinen) koko ikäni, mutta pari viimeistä vuotta on alkanut tuntua siltä, ettei tämä ole kaikki. Että jotain puuttuu. Siksi sun blogiasi aloin lukea mm.