Loitsujen Lukeminen

Olen jo esitellyt täällä vaikka minkälaisia wanhoja loitsuja, mutta lienee paras kertoa jotain myös niiden käytöstä. Tästä onkin jo vähän vaikeampi kirjoittaa, sillä kysymykseen "Miten? "vastaus on taatusti "Vaikka miten". Loitsun tarkoitusta ei onneksi tarvitse enempää selittää, sehän näkyy usein loitsussa itsessään (ähkyn parannus, lemmennostatus, raudan vihat, jne.). Toki vaikkapa lemmennosto voi liittyä varallisuuteen, jos tyttö toivoi pääsevänsä rikkaisiin naimisiin, ja varallisuusloitsulla voitiin toivoa elämään vaikka perheenlisäystä, onhan rakkauskin rikkautta.
Elämän tärkeimmät loitsut ja taiat suoritettiin yleensä suurimpina juhlapäivinä, joita pidettiin maagisesti voimakkaampina kuin tavallista arkea.

Sepä taian tietänevi, kuka taian tarvinnevi

Tuossahan se oikeastaan kiteytyikin. Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan loitsuja uksille ja saranoille koska vähän joka tilanteessa loitsittiin. Loitsukirjo voidaan kuitenkin jakaa muutamaan pääryhmään:
-Aloitusanoilla tervehdittiin ja alustettiin varsinaista loitsutapahtumaa tai rituaalia.
-Perussanoja luettiin aloitussanojen jälkeen ennen varsinaista loitsua, varsinkin parannettaessa. Perussanoja pidettiin loitsijan voimaa ja henkiyhteyttä vahvistavina.
-Asetussanoilla palautettiin ja rauhoitettiin, sekä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia kuin yliluonnollisia olentoja. Asetussanat lienevät suurin loitsuryhmä, sillä siihen voidaan lukea kuuluvaksi mm. parannus-, karkotus- ja kipusanat.
-Kiinnityssanoilla pois manattu paha saatiin pysymään siellä minne se lähetettiin.
-Pidätyssanoilla säilytettiin asioita ja estettiin ihmisten ja olentojen toimia.
-Saattosanoilla kutsuttiin tavallaan apuvoimia, lisää väkeä loitsijalle. Ne olivat suojelevia ja vahvistavia. Niillä voitiin toivottaa pahalle terve menoa, sekä karaista loitsijan luonto vaikeissa paikoissa. Kyydityssanat voidaan luokitella saattosanoihin.
-Syntyloitsuja käytettiin suojelukseen ja hallintaan. Syntyloitsu olikin tavallaan määritelmä taudin/haitan alkuperästä, ja alkuperän tuntija hallitsi tilanteen aiheuttajaa.
-Tiedustussanoja luettiin kun ei oltu varma taudin aiheuttajasta eikä näin ollen voitu lukea varsinaista syntyloitsua.
-Vihan/vihoitussanoilla hoidettiin nenää, ja kirottiin sen aiheuttajaa. Vihoitussanoilla voitiin myös korjata pahantahtoisen noituuden aiheuttamaa harmia. Vihoitussanat ovat pääasiassa parantavia, mutta niihin voidaan voidaan lukea myös kirot ja manaukset.
-Nostatussanoilla ylennettiin ja nostettiin sekä luonteenpiirteitä, tunteita, että fyysisiä ominaisuuksia, kuin myös yliluonnollisia olentoja; kalmanväkeä, kummituksia ja piruja.
-Kylmennyssanat ovat tavallaan asetussanoja. Niitä käytettiin nostatussanojen vastapainoksi kylmentämään/jäähdyttämään nostatettuja ominaisuuksia. Pirut ja muut lähetettiin takaisin varsinaisilla asetussanoilla.
-Lopetussanoilla voitiin kiittää jumalia tai henkiä heidän huomiostaan. Lopetussanojen aikana saatettiin jättää myös uhri haltijapuulle tai seidalle.
...vain muutamia mainitakseni. Lisäksi tunnettiin mm. varoitussanoja, nuhdesanoja, kateensanoja, kostosanoja, jne.

Loitsu itse ei varsinaisesti toiminut auttajana, vaan loitsulla usein höystettiin vahvistamistarkoituksessa edesautettavaa tapahtumaa. Tarkoitukseen sopivia loitsuja saatettiin lukea useampiakin, tilanteesta riippuen. Kupattaessa tai synnytyksen aikana saatettiin loitsia, yhtä hyvin kuin kalastettaessa tai paimennettaessa eläimiä. Loitsurituaali sisälsi joko pelkän loitsun, tai se saattoi sisältää kylvetystä, vihdontaa tai hierontaa, jonka aikana parannettava puhdistettiin pahasta tai esim. voideltiin parantumista edistävillä aineilla.
Kysymys ei ollut vain koreasta kattauksesta, jolloin loitsu olisi toissijainen tai tarpeeton, vaan pikemminkin loitsun ja loitsurituaalin yhteisvaikutuksesta. Rituaalia itsessään (kuten esim. kuppausta), ei pidetty yhtä toimivana ilman loitsusanoja, vaan se koettiin "vajavaiseksi". Loitsua itseään pidettiin vahvana, mutta usein sekin tarvitsi kumppanikseen osaavan lukijan ja toimijan.

"Kuka tahansa osaisi laulaa jos vain viitsisi"
-Elias Lönnrot, 9.4.1802-19.3.1884-

Loitsun esitystapa vaihteli, mutta yleisimmin se laulettiin. Monet kansanlaulut sisältävätkin loitsuja. Laulaminen on ennen wanhaan tarkoittanut myös loitsunluku-/loitsintataitoa, ja laulun ja loitsun raja on parhaimmillaankin hieman hämärä. Runonlausujat ja kertojat eivät olleet niin suosittuja muinoin kuin hyvät laulajat. Äänellä eikä laulutaidolla varsinaisesti ollut väliä toisin kuin nykyään, pääasia oli että sanottavansa sai sanotuksi ja esiintyi vakuuttavasti, ja että vaikka karkotettava tautiolento kuuli sen.

Paras esimerkki taitavasta suomalaisesta laulumiehestä oli tietäjä/sanailija Väinämöinen.
Vaikka kalevalaisen laulun kulta-aika olisi jo virallisesti taakse jäänyt, ei laulu itsessään ole kadonnut minnekään. Laulun muoto on muuttunut, mutta loitsunkaltainen se on vieläkin. Saatamme laulaa suihkussa tai siivotessa, viihdyttääksemme itseämme ja tehdäksemme työn mieluisemmaksi suorittaa. Karaokessa pääsemme huomion keskipisteeksi, ja juhlissa jurrisetkin yhteislaulut lujittavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuuntelemme musiikkia ja laulamme mukana ollessamme allapäin, ja laulamme lapselle kun haluamme sen nukahtavan tai tulevan iloiseksi. Laulamme myös eläinystävillemme, kuin ne olisivat lapsia.

Loitsuja myös luettiin, hoettiin ja valitettiin/itkettiin.
Yleensä manailuja messuttiin monotonisesti ja kiroukset syydettiin silmille kuten nykyäänkin (Haista sinä..!!!, mumimumi, ...jupijupijupi...).
Jäähyväiset ja menetykseen liittyvät toivotukset saatettiin valittaa ja itkeä, siten kuvastui läheinen suhde hyvästeltävään vaikka onnentoivotuksessa avioon astuvalle tyttärelle.
Loitsijan äänenpaino saattoi olla aneleva tai käskevä, riippuen vähän mihin tarkoitukseen tai kenelle/mille loitsu luettiin. Tauteja saatettiin sekä käskeä poistumaan kehosta sekä anella jättämään talon asukkaat rauhaan. Lemmitylle suunnattu loitsu saatettiin kaivaten kuiskata yötuuleen.

Loitsijana yleensä toimi tietäjäukko, pohu, jonka puoleen käännyttiin kun loitsua tai parannusta tarvittiin. Noidilta yleensä kysyttiin neuvoa kadonneiden tavaroiden tai varkaan löytymiseksi, kuin myös niihin valonarempiin asioihin, kuten lemmenpiluuseen tai naapurin karjan ummettamiseen.
Loitsijana parantamisrituaalissa saattoi toimia myös joku muu asiaa tunteva, kuten vaikkapa kätilö tai ruotiukko. Kuka tahansa oli potentiaalinen loitsija.

Loitsuja luettiin myös haltijoille ja emuille kun heiltä tarvittiin apua. Eläinten emuilta ja metsänhaltijoilta pyydettiin loitsulla anteeksi tunkeilua, ja loitsittiin riistaonnea. Kun luonnosta otettiin jotain, luettiin loitsu, kuten tervehdys- tai syntyloitsu, etteivät vihat iskisi.

Voihan Nenä!

Niin, tunnetuimpia loitsuja lienevät juuri syntyloitsut ja vihoitussanat. Nenällä viitattiin ennen wanhaan oireeseen tai tautiin. Synonyymi nenälle olivat vihat. Nenä oli vaiva tai tauti, jonka aiheuttaja määritteli nenän luonteen tarkemmin. Tunnettiin mm. metsän-, maan-, raudan-, ja kalmannenä. Metsässä nenällä tarkoitettiin sekä tautiolentoa että metsänpeittoa, sekä metsänolentojen valtaan joutumista tai heidän aiheuttamaansa taikaa. Maannenällä tarkoitettiin maahisten aiheuttamia vahinkoja, jollaisena mm. savipuolta pidettiin. Tautiolentona nenä saattoi "asua" jossain tietyssä paikassa, ja tarttua sieltä mukaan ihmistä kiusaamaan. Raudan ja kiven vihoilla viitattiin haavoihin ja rupiin joita vaikkapa veitsi tai kiville kaatuminen aiheutti. Veden- ja kalmannenänä pidettiin kylmetystä, kylmiä jäseniä, vilustumista, rupia ja jopa sisäloisia.
Vihoja saatettiin parantaa painelemalla vaikkapa haavaa sen aiheuttajalla, kuten leikkuuhaavaa veitsen terän lappeella, ja luettiin loitsua että rauta ottaisi aiheuttamansa takaisin ja haava paranisi nopeammin. Veden vihoja kylvetettiin saunassa tai järvessä vedellä, ja maannenän päälle saatettiin laittaa savihaude. Kalmannenät olivat hankalimmat, koska se kaipasi jo kuolleen kosketusta tai kalmankiviä. Nenän saattoi siis parantaa väellä.

Nenää/vihoja itseään vastaan ei ollut mitään tiettyä vastaloitsua, koska käsite oli laaja ja aiheuttajia/neniä monia. Erillisiä loitsuja kyllä tunnettiin, ja parhaiten nenältä suojauduttiin lukemalla aiheuttajalle tai oireelle k.o. asian syntysanat.
Ja kyllä, tutulla sanonnalla viitataan juuri tähän "pahaan nenään".

Elkee jokivettä juoko, mato menee mahaan ja sammakko sisuksiin

Toinen tunnettu tautiolento oli Mato. Madolla viitattiin jäytäviin ja kalvaviin vaivoihin, kuten hammastautiin, kolotuksiin; kuten kihtiin, vatsanväänteisiin ja syöpään (syöjä). Madolla tarkoitettiin myös käärmettä, jonko uskottiin voivan luikerrella vaikka nukkuessa ihmisen sisään suun kautta ja aiheuttaa vatsanväänteitä. Muistakaa, että sisäloiset, kuten suolinkaiset ja lapamato olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus ennen wanhaan, joten madolla/käärmeellä tarkoitettiin yleismaallisesti myös kaikkea oravaa pienempää jota ihmiselimistössä saattoi luikerrella.

Muita tällaisia myyttisiä taudinaiheuttajia olivat sisilisko ja sammakko joiden puremien uskottiin olevan ihmiselle haitallisia, ja uskottiin jopa sammakon tai liskon voivan mennä ihmisen sisäänkin käärmeen tavoin.

Paikalla paha pois

Peruspulliaisilla eikä noidillakaan wanhaan aikaan varsinaisesti ollut mitään vakituista loitsupaikkaa, kuten vaikkapa tietäjällä saattoi olla alttari tai seitakivi. Noidat taikoivat yleensä asiakkaan luona, tosin heillä saattoi olla kotonaan tai luonnon helmassa jokin salainen taikapaikka. Loitsintapaikka vaihteli kuitenkin vähän aiheen mukaan. Tavan ihmisten luonto- ja riistaloitsut luettiin yleensä paikan päällä metsässä, parannusloitsut saunassa, vilja- ja karjaonnen luvut pelloilla, riihessä tai karjasuojissa. Voimakkain ja yleisin kaikista oli monille kuitenkin pyhänä ja arvokkaana paikkana pidetty sauna, jossa puhdistuttiin, virkistyttiin, synnyttiin ja kuoltiin. Saunassa oli runsaasti väkeä eli voimaa, viihtyiväthän siellä myös pihapiirin haltijaolennot ja tontut.

Kuten tänäkin päivänä, ihmisillä oli omia, henkilökohtaisia taikajuttujaan, kuten naisilla lemmenloitsut jotka saatettiin lukea vaikka omassa aitassa yksin. Metsästäjä saattoi lumota ruutisarvensa puuhaillessaan metsästysvälineidensä kanssa iltaisin tuvassa perheen ollessa läsnä. Lemmennostatus tai lemmenpilauksen nosto olivat parannusloitsuja, jotka saattoi loitsia tytölle vaikka tämän oma äiti. Ulkopuolista tietäjää ei siis aina tarvittu.

Loitsujen lukemiselle ei siis oikeastaan ole sen kummempia ohjeita, lue tai laula, kunhan uskot siihen mitä olet tekemässä. Valitse sopiva loitsu tai useampiakin, ja lue niitä työskennellessäsi. Loitsun tarkoitus on paitsi vaikuttaa asioihin toivotulla tavalla, myös auttaa sinua pääsemään yhteyteen omien voimavarojesi kanssa. Oikein valitun loitsun avulla on helppo rentoutua, ja kanavoida energiasi toivottuun kohteeseen.
Onnea ja menestystä :)

*Kuvitus Aku Ankka -tarinasta "Paljon melua höyhenestä" (Vicar 1985), jossa höyhentenlähtöä pelkäävä Aku etsii parannuskeinoja. Tarinassa esiintyy mielenkiintoinen hahmo; Kansanparantaja Veera Velho, jonka mainoksen "Luonnon omasta yrttitarhasta apu joka vaivaan" Aku bongaa paikallisesta sanomalehdestä. Poiminnoissani Aku vierailee Veeran vastaanotolla.