Karhunpäivä on muinaissuomalainen, nykyisin pääasiassa Yliseenpäin kallellaan olevien suomenuskovaisten juhlistama juhla, jota vietetään 13.7. Päivää pidetään vuoden lämpimämpänä, ja pohjoismaisen viikkolaskun mukaan yhtenä vuoden neljästä napa- eli tukipäivästä. Karhunpäivä eli Kesännapa, oli Talvennavan (16.1), eli vuoden kylmimmän päivän vastakohta. Karhunpäivänä on juhlittu paitsi Karhua, myös keskikesää, suloista suvea ja kesän antimia.
Mytologinen Karhu
Karhunpäivä on Karhun syntymäpäivä. Karhu oli
Ylisen maailman väkeä, Hongattaren poika, ja hänen kotinsa oli tähdissä, Ison Karhun, eli Otavan -tähdistössä. Tarinan mukaan karhu laskettiin maan päälle hopeisilla vitjoilla, kultaisessa korissa, ihmisten pariin. Karhun kätkyt laskeutui mäntymetsään; Hongikkoon, jonka oksista Karhu otti itselleen vaskiset kynnet ja hampaat tullen näin tuntemamme karhun hahmoiseksi.
Karhun alkumuotona paikoin pidetäänkin ihmismäisempää olemusta, ja riisuessaan hampaansa ja kyntensä Karhu saattoi esiintyä myös ihmishahmossa. Karhu mainitaan joskus myös ihmiskunnan emuuksi, eli eräänlaiseksi esi-isäksi ja luojaksi. Karhu ei kuitenkaan voinut pysyä ihmisenä ikuisesti, koska se tiesi, että "taivaan lahjana", on osansa olla riistaeläin. Karhun sankarillista uhrausta kunnioitettiinkin aina karhunkaadon jälkeen pidetävillä mittavilla juhlilla; peijaisilla, joissa Karhun henki haluttiin saattaa takaisin Yliseen maailmaan ja taivaan tähtitarhoihin.
Karhun syntymäpäivää juhlittiin siis Karhun kunniaksi, ettei karhu veisi eläimiä tai olisi ihmisille äkäinen. Suomalaisille Karhu
oli Hirven ja Suden ohella kuuluisin voimaeläin,
joka edusti monelle myös suden vastapuolta.
Susi nähtiin pahana ja
verenhimoisena Alisen olentona, kun taas karhu oli hyvä ja lempeä
olento. Kuten Helluntaina, myös Karhun päivänä on ollut perinteenä että nuoret neidot ovat kulkueena vaeltaneet jollekin vuorelle helkavirsiä veisaten, ja sitten tulleet takaisin. Karhun päivänä on uhrattu niin ruokaa kuin rahaakin, sekä lehdoissa että kuppikivillä, ja muissa sen sellaisissa pyhissä paikoissa. Suosittuja uhrattavia Karhulle olivat kuparilantit, joita uhrattiin mm. heittämällä niitä uuniin. Kuparirahat ehkä yhdistettiin karhun honkaisiin kynsiin ja hampaisiin, tai kenties ne olivat "etumaksu" sitten peijaisissa talteen otetuista karhun hampaista (lue eteenpäin). Kupari oli myös köyhien kultaa, ja kuparilantit saattoivat olla hellittelyele Karhulle, ja symboloida kultaista koria; kätkyettä, jossa Hongatar tuuditti poikaansa. Vielä kristinuskon löydettyä maahamme Karhulle uhrattiin lantteja myös kirkoissa, sillä protestanttinen papisto ei nähnyt pakanatavan uhkaavan suuntaustaan, ja yhdistivät vuotuiset raha-uhrit jotenkin vapahtajansa, Jeesuksen, armoon ja köyhille jaettuihin almuihin..
Myös erilaiset, maan hedelmällisyyttä parantavat, pahaa karkottavat, ja vahinkoja estävät loitsut olivat arvossaan Karhunpäivänä.
(
Ruskeakarhu, Kuva: Wikipedia)
"
Ei karhua vitsalla kesytetä"
On helppo ymmärtää miksi karhu on noussut mytologiassa jumalankaltaiseksi olennoksi, onhan se helppo nähdä tavallaan ihmismäisenä olentona; Karhu on ihmisen tavoin kanta-astuja, eli se kävelee kantapäillään kuten me, ja kykenee tarvittaessa kävelemään myös pystyasennossa. Ruokaillessaan karhu käyttää käsiään kuten ihmisetkin. Karhuemo on hellä ja suojeleva emo, joka puolustaa jälkeläisiään tarvittaessa jopa raivokkaasti. Ja kukapa meistä ihmisistä ei vain haluaisi vetäytyä talveksi unille..
Pitäkää silti mielessä, että oikea karhu on todellakin villieläin, ja myös Euroopan suurin petoeläin. Maassamme karhu elelee pääosin metsäalueilla, ja vetäytyy loppusyksystä talviunille, jonka aikana karhunaaras synnyttää yhdestä neljään poikasta. Karhu liikkuu yleensä yksin, tai poikasten kanssa. Karhu on sekasyöjä, jonka ravinto koostuu pääasiassa kasvikunnan tuotteista ja haskoista, eikä karhu luonnostaan mitenkään metsästä ihmistä. Kohdattaessa luonnollisessa elinympäristössään karhu voi kuitenkin olla arvaamaton. Etenkin poikasiaan karhuemo puolustaa hanakasti, ja vertailun vuoksi mainittakoon, että mm. viimeisimmän kymmenen vuoden sisään Suomessa on rekisteröity enemmän tapauksia joissa karhu on hyökännyt ihmisen päälle kuin susi. Surullista sinänsä, muutamassa tapauksessa sekä poikasiaan suojellut karhuemo että poikaset on jälkeenpäin ammuttu.
"
Jos sutta pakoon lähtee, karhu vastaan tulee"
Karhu elää paitsi metsissämme, myös folkloressa ja mielissämme. Karhun kunnioitus oli syvää, eikä Karhun nimeä, karhun kohtaamisen pelossa, yleensä sanottu ääneen, vaan keksittiin erilaisia lempi- ja lepyttely (=nyk.hellittely-,) nimiä joilla Karhusta puhuttiin sen "selän takana", kuten Oksi, Ohto, Otso, Kouvo, Kontio, Mesikämmen, Metsä, Metsähinen, Metsänpoika,
Metsän Kuningas, Nalle, Nallukka, Kävelijä, Isommainen, Suuremmainen, ja Tapion Koira. Jälkimmäistä nimitystä käytetään
joskus myös sudesta. Karhu esiintyy sanonnoissa, vaakunoissa ja kulutustavaroissa, elintarvikkeissa ja lasten leluissa. Tuntenette Karhu-sukset, Karhu-eristevillan, Karhu-Oluen, Karhunkieli -patasudin, Ukko-Kontio auton, Kontio-hirret, Nalle-puurohiutaleet ja takavuosien Mesikämmen-sulatejuuston Jäänmurtajaveljeksistä Otso ja Kontio nyt puhumattakaan.. Myös suomen kansaan on viitattu "suomen karhuina".
Iso lemmikkieläin, etenkin koira on puhekielessä "Iso kuin karhu", ja fyysisesti vahvaan henkilöön viitataan sanomalla että se on "Vahva kuin karhu". Runsaan kehonkarvoituksen omaavasta miehestä sanotaan leikkisästi että se on "Karvainen kuin karhu". Nykyäänkin lapselle annettava, halittava
teddynalle muistuttaa etäisesti karhusta ihmisen suojelijana.
Karhu liitetään myös epämiellyttäviin asioihin, esimerkiksi kun puhutaan Verokarhusta tai Karhuamisesta. Sanonta viittaa aikoinaan ihmisten pelkoon että epäkunnioittavasti kohdeltu karhu tulisi metsästä ja kävisi karjan kimppuun tai aiheuttaisi muuta vahinkoa. Äkäiseen tai muuten äreään ihmiseen taas viitataan sanomalla että se on "Kuin persiille ammuttu karhu". Typeryyksien ja palturinpuhujien jutuista sanottiin että "Nauraa tuota mettässä karhutkin". Puhutaan myös karhunpalveluksesta, kun tarkoitetaan tehdä hyvää mutta saadaan aikaiseksi päinvastaista. Wanha eläinsatu kertoo seuraavaa:
"
Miehellä oli kesy karhu, jonka kanssa hän kiersi maata. Kerran parivaljakko pysähtyi tien poskeen aterioimaan, ja syötyään mies torkahti ruokalevolle. Karhu istui vieressä tapansa mukaan, ja huomasi kohta ampiaisen, joka pyöri miehen ympärillä. Ampiainen pörisi ja laskeutui miehen otsalle. Karhu halusi nitistää ampiaisen ettei se pistäisi miestä, ja löikin kämmenellään kaikin voimin. Hyvää tarkoittanut karhu kuitenkin samalla tappoi, vahingossa, hänestä huolehtineen miehenkin."
Eläinsaduissa karhu joutuu usein Jäniksen, Ketun tai Suden jymäyttämäksi, ja onkin, etenkin lapsille, esitetty hieman yksinkertaisena, höppänänä hahmona. Karhu on myös yksi muodonmuuttajien vakiohahmoista, ja ainakin Venäjällä kerrotaan tarinoita ihmiskarhuista, eli vaikka
shamaaneista, jotka saattoivat halutessaan muuttua karhuiksi, vähän
samaan tapaan kuin meillä
ihmissudet.
Karhun Häät ja Hautajaiset
Karhulla oli meidän Keskisessä maailmassamme kaksi suurta juhlapäivää, hänen syntymänsä, ja hänen kuolemansa juhla. Kuoleman päivä tietenkin vaihteli, sillä kyseessä olivat karhunkaadon jälkeiset peijais-juhlat. Karhunmetsästys kuului aikoinaan talven puoliskolle, nykyisistä metsästysasetuksista en osaa sanoa, mutta ennen muinoin peijaiset kuuluivat talvikauden juhliin. Peijaisten juuret juontuvat muinaiseen tarustoon, Kalevalassa Louhi, Pohjolan Akka, nosti karhun kalevan väen kiusaksi. Ilmarinen ja Väinämöinen tappoivat karhun keihäin, ja järjestivät sitten karhulle peijaiset tämän kuoltua.
Muinoin peijaisiin kuului paitsi syömistä ja juomista, myös paljon loitsintaa
ja
lauluja, joissa kerrottiin karhun elämästä ja joissa Otso saateltiin
viimeiselle matkalleen tullakseen jälleen maan päälle. Peijaiset olivat ilakoinnista huolimatta vakava ja tarkkapiirteinen juhla, jossa kaikkien rituaalejen tuli olla tip top mallillaan ettei Karhu vihastuisi. Shamaanilla oli
tärkeä osa peijaisten onnistumisen kannalta, ja hän olikin juhlassa Karhun tavoin tärkeä, keskeinen
hahmo.
Peijaisperinteisiin kuuluin, että juhlakylästä valittiin nuori neito, joka meni
symbolisesti naimisiin karhun kanssa, jotta henki pysyisi
leppoisana jatkossakin. Sulhasen osaa esitti häiden ajan yleensä pelkkä karhun irtileikattu pää joka asetettiin astiassa kunniapaikalle pöydän päähän.
Tällaisissa "häissä" perinteisesti tarjoiltiin hernerokkaa, jossa oli mukana peijaiskarhun lihaa, jota muutenkin syötiin juhlassa. Kysymyksessä ei ollut sulhasen syöminen negatiivisessa merkityksessä, vaan tarkoitus oli auttaa henkeä, eli oikeaa Karhua vapautumaan lihastaan; Keskisen maailman kahleista. Hääohjelmaan kuului kertomus karhun kaadosta ja seremoniallinen karhun hampaiden irrottaminen, niitä pidettiin todella voimakkaina
taikaesineinä. Peijaiset viimeisteli karhun kallon juhlallinen nostaminen suureen Peijaismäntyyn (eli Karhunpetäjään, eli Karhunkallohonkaan) loitsurunojen ja -laulujen saattelemana. Karhunpää kuljetettiin Peijaispuun luo saattueessa, johon osallistui koko kylän väki. Saattoväki saattoi myös äännellä karhumaisesti kun jätettiin hyvästit karhulle.
Sanonta "Älä pidä peijaisia ennenkuin karhu on kaadettu", tarkoittaa ettei hosumalla ja hätäilemällä saavuta mitään.
Puuhia Karhunpäivälle:
-Poimi metsästä marjoja ja leivo marjapiirakka.
-Käy piknikillä ja nauti kesästä.
-Käy kävelyllä metsässä, kuuntele ja huomioi ympäristöäsi.
-Piirrä karhulle kortti ja somista sillä vaikka kahvipöytä.
-Poimi huoneeseen tuoksuvia kukkia.
-Lue suojeleva loitsuruno tai suorita
kodinpuhdistusrituaali.
-Leiki ystävien tai perheen kanssa karhu-aiheisia vanhoja leikkejä, kuten "Karhu nukkuu".
