Kansat, kulttuurit ja yksilöt kautta aikojen ovat pohtineet kuoleman olemusta (kuka ja missä?), ja rajan takaista maailmaa (Mitä-missä-milloin). Millainen se on, jos on, ja mitäs sitten kun on sinne kerran päässyt? Onko Viikatemies todellinen vai pelkkä kielikuva? Minkälaisessa puntarissa sielu punnitaan, sikäli kun moinen on olemassa. Jokainen meistä on varmaan miettinyt moisia jossakin elämänsä vaiheessa. Ajattelin kirjoittaa jotain omia ajatuksiani aiheesta.
Tekstin pohdinnat ovat siis täysin omaa spekulointiani ja ajatuksia aiheesta. En sano olevani oikeassa sen kummemmin kuin väärässäkään, joten hernettä ei tarvitse vetäistä nenään jos vaikka itse näet tietyt, tekstissäni esiintyvät asiat eri tavalla kuin minä. Vastuu on siis lukijalla..
Ensiksikin, uskonko sielun olemassa oloon? Kyllä. Sielu on mielestäni se eteerinen, kuolematon, ajattomasti virtaava elämänenergia, joka lihaan asettuessaan kehittyy minuudeksi ja on läsnä elämässäni. Olenko miehekäs vai naisellinen, pidänkö pöytälampuista, säilykesardiineista tai Ingrid Bergmanin elokuvista, ja haluanko napalävistyksen, kukallisen kesämekon vai yksiön Espoosta?
Tällä energialla on eri nimiä eri kulttuureissa, mutta sielu lienee yleistajuisin kaikille. Joku suuri ajattelija joskus sanoi, että kenelläkään ei syntyessään ole sielua, vaan se kehittyy elämän myötä. Tämä on mielestäni ihan hyvin sanottu. Uskon, että kun ihminen syntyy, hän saa sielun, joka sitten kehittyy hänen mukanaan läpi elämän, ja kun hänen ruumiinsa kuolee, sielu jää elämään, tai olemaan. Seuraavat ajatukset sieluista ja kuolemisesta ovat siis omia ajatelmiani ja tuntuvat minusta oikeilta. Tarkoitukseni ei ole väittää olevani oikeassa, saati osoittaa kenenkään muun pohdintoja vääriksi. Mainittakoon vielä, että vaikka puhunkin tässä sielun energiasta, en halua kuulostaa New Age -hipiltä. Kenelläkään elävistä ei ole pätevää ensi-käden tietoa totuudesta, kuka nyt haluaisi paljastaa mitään ;)
Ympäri käydään, yhteen tullaan?
Niin, kuolemassa uskon siis jonkinlaiseen sielujen kiertoon, ja näin ollen entisiin elämiin (Huom, ei uskonnollinen viittaus vaikka lauseessa esiintyykin sana "usko"). Uskon Karman lakiin, ja uskon että meidät punnitaan huonoista teoista siinä missä hyvistäkin (-"-). En siis usko (-"-) erilliseen Taivaaseen tai Kiirastuleen sen kummemmin kuin Kesänmaahan tai Tartarokseen, mutta uskon (-"-) että sielut voivat aikansa kierreltyään ja vanhettuaan, sulautua takaisin luontoon, osaksi elkuenergiaa, josta sitten aikansa puunjuuria kierreltyään voisi jälleen syntyä isommiksi olennoiksi. Tällainen alkuenergiaan sulautuminen on ehkä sitä elämänenergiaa joka kiertää kaikkialla ympärillämme?
Vaikken tunnustaisikaan taivasta tai helvettiä, luulisin, että kuoleman jälkeen vielä punnitsematon sielu siirtyy jonottamaan eräänlaiseen välitilaan, kuin odotushuoneeseen. Kai sitä voisi kutsua sitten vaikka Limboksi, jossa sielu viipyy määrittelemättömän ajan. Toisaalta, uskoisin, että tällaisessa välitilassa viipyilevät sielut saattavat aiheuttaa kummitteluksi kutsutut ilmiöt. Monesti sielut itse jäävät maleksimaan välitiloihin joidenkin maallisten, keskeneräisiksi koettujen asioiden takia eikä halutakaan siirtyä eteenpäin (kun on vahdittava että pojanpojan vaimo taatusti kiillottaa sukuhopeat kerran kuussa ja kastelee pelakuun säännöllisesti).
Toisaalta, jos tällainen välitila on sitten se Vainajala tai Haades tai Helvetti tai Onnela, jossa sielu voi miettiä tekojaan, se voisi olla henkilökohtainen ihmisen mukaan; Mihin eläessään uskoo, sinne joutuu tai sitä sitten Limbossa näkee..
Ehkä välitilaa ei olekaan, vaan kehoton sielu sulaantuu maan energiaan, ja kasvattaa ruohoa ja puita ja kyssäkaaleja, ja sitten lopulta siirtyy uudelleen uuteen kehoon.
(Muinaisessa egyptissä kuolemisen sakaalipäinen jumala Anubis punnitsi kuolleiden sielut. Jos kuollut laittoi vaakaan sydämensä tilalle pyhän skarabee-medaljongin, hän saattoi huijata vaakaa ja päästä kuin koira veräjästä.)
Niin, mitäs sitten, kun jono lyhenee ja aika koittaa (tai on saanut limbosta tarpeekseen,)? Sielu varmaan siirtyy eteenpäin. Totta puhuen, en osaa edes arvailla miten tämä tapahtuu. Ehkä sielun uusi astia määritellään sattumanvaraisesti arpomalla, tai ehkä tuonpuoleisessa on jokin pienempien jumaluuksien raati tai korkein oikeus, joka näistä asioista päättää? Äh, okei, pidetäänpäs nyt ohjakset käsissä. Kuitenkin, jotenkin sielun tekemisiä ja yleistä kapasiteettia luultavasti tarkastellaan, ja hänelle määritellään seuraava paikka, uusi keho, ja siten uusi elämä. Joko helppo tai vaikea, tilanteesta riippuen, ikäänkuin oppituntina. Sielun valintoja ja päätöksiä elämässä ei tietenkään määritellä erikseen, en vain osaa olla niin fatalisti.
Luulen, että sielu kuitenkin pyyhitään tavallaan tyhjäksi ennen uutta alkua, joten entistä elämää ei yleensä muisteta kuin piilotajunnassa, tai ehkä se tapahtuu luonnostaan prosessissa. Jos ihminen uudelleensyntyy vaikkapa pääskyseksi, pystyisivätkö, tai tarvitsisiko sen aivot käsittää kaikkea mitä sielu märehti ollessaan vielä ihmisen aivojen varassa? Joskus kun ihminen saattaa kuitenkin muistaa jotain välähdyksiä entisestä elämästään, joten ehkä ihan kaikki ei vanhat jutut eivät katoakaan prosessissa? Joskus muistot säilyvät aikuisiällä, mutta useimmiten ihminen varttuessaan unohtaa ne.
Mielestäni sielu on myös sukupuolineutraali. Se voi syntyä miehen tai naisen kehoon, sillä sukupuolihan on lihallinen ominaisuus. Kuitenkin feminiinisyys ja maskuliinisuus ovat tärkeitä puoliskoja elämänenergiasta, joten ehkä sielu syntyy vuoron perään miehen, ja vuoronperään naisen kehoon pysyäkseen tasapainossa. Joskus tässäkin voi sattua luonnollisia virheitä ja siksi moni ihminen voi tuntea olevansa väärässä kehossa.
Mietin myös eläinten sieluja. Ne ovat varmaan samoja kuin ihmisten, onhan ihminenkin eläin, ja sama elämänenergia virtaa meissä kaikissa. Mikäli sielu on sukupuoleton, en näe mitään syytä miksi sen pitäisi olla lajisidonnainen? Siitä päästäänkin takaisin tuohon muistin nollautumiseen, sillä mitäs ennen ihmisen kehossa asunut sielu sitten tekee vaikkapa peltohiiren kehossa? Peltohiiren juttuja varmaankin, tuskin sen aivoilla sentään kvanttiteoriaa pohdiskellaan. Onhan sillä lisäksi hyvin erilainen fysiikka ja tarpeet ihmiseen verrattuna, joten käytettykään sielu peltohiiren kehossa ei varmaankaan ikävöi lukuelämyksiä, obligatioita, sisäfileepihviä eikä keskuslämmitystä. Peltohiiren elinikä on myös ihmiseen nähden verrattaen lyhyt (jos otetaan huomioon myös peltohiiren paikka ravintoketjussa), joten kauan ei sielu siellä viipyile kun se jo laitetaan uudelleen kiertoon. Mainittakoon, että mm. Hindujen keskuudessa tällaista eläimeksi, sanotaan nyt vaikka raatokärpäseksi, syntymistä voidaan pitää myös jonkinlaisena opetuksena, tai rangaistuksena huonoa elämää viettäneelle sielulle. Jäisikö siitä jälki alitajuntaan? Jos vaikka eläinrääkkääjä syntyisi uudelleen esimerkiksi Bangkokin kaduille kulkukoiraksi jätteitä syömään? Tällöinhän esimerkiksi Helvetti tai Onnela käsitteinä olisivat paremminkin henkilökohtaisia ja läsnä maailmassa itsessään kuin mitään aktuaaleja paikkoja.
Kävi myös mielessä, että mikäli näin ironisten sielunsiirroksien jälkeen sielu kuitenkin nollataan, niin ehkä eetteriolennot/jumalat (tms. suuremmat energianlähteet, heidänhän sielujen jatkosta useissa kulttuureissa sanotaan olevan vastuussa) tekevät moisia temppuja toistensa selän takana vain viihdyttääkseen toisiaan tai itseään (hyvä idea, jätkät, laitetaan tuon naistennaurattajan sielu tehotuotantoemakkoon, hah hah haa). -Olen siis edelleenkin vakuuttunut jumalien paikka paikoin hyvinkin kieroutuneesta huumorintajusta.
Ehkä se pienempien jumaluuksien raati onkin todellinen o_O
Joukossa on taatusti myös olentoja, jumalia tai jumaliksi tekeytyneitä, jotka käyttävät varsinkin heille lupautuneet sielut omiin tarkoituksiinsa. Energiaolennot sitten sulauttavat itseensä tuon sieluksi kutsutun energianriekaleen vahvistuakseen itse. Tällöin sulautettu sielu siis pääsisi energiaksi kiertoon vasta kun olento kuolisi itse jolloin sen varastoima energia, sielut mukaanlukien, vapautuisi.
Jos sielujen alkuperää pitäisi pohtia, niin olettaisin niiden olevan elävissä olennoissa personifikoitunutta luomisenergiaa. Energian ansiosta luonto kukoistaa, ruoho kasvaa, kukat kukkivat ja puut elävät. Eläimet syövät kasveja ja toisia eläimiä, ja kierreltyään tarpeeksi perusenergiaan ehkä kehittyy jonkinlaisia sattumia, jotka taas lopulta kehittyvät uusiksi sieluiksi ja ovat jälleen kierrätyskelpoista materiaalia :) Mutta tämä on tietenkin vain minun näkemykseni eikä tarkoitukseni ole loukata toisinajattelijoita.
(Klassinen Viikatemies. Kuvitusta Sibilla Oracle Cards-ennustuspakkaan)
Herra Kuolema?
Mitenkäs sitten tuo hengenheiton ruumiillistuma; Viikatemies? En ole varma mitä ajatella hänestä. Viikatemiehen tehtävä on leikata/ottaa sielu irti kuolleesta lihasta. Ajatus mustaan kaapuun pukeutuneesta, huppupäisestä niittovälineen heiluttajasta tosin saattaa ennemminkin pelottaa kuin muistuttaa rauhallisesta poisnukkumisesta.
Ehkä kuoleman henkilöitymä on olemassa, mutta halutessaan se voi esiintyä missä hahmossa tahansa. Kuolema on siis tavallaan luonnollisin yliluonnollinen olento. Varmaan stereotyyppisen Viikatemiehen näkevät ne, jotka odottavatkin näkevänsä tuon luurangonlaihan sielujenkerääjän jonka ikuinen hymy ei hyydy. Ehkä kuolemaa tai viikatetta pelkäävät näkevät hetkensä koittaessa jotain lohdullista ja tuttua, kuten oman, jo-edesmennen äidin, uskonnollisen ikonin tai palvotun rokki-idolin hahmon. Miksikäs ei?
Moni folklore tuntee erilaisia Kuoleman ilmentymiä, haltia- tai henkiolentoja, joka tulee hakemaan kuolevan, usein kuoliaaksi riutuvan ihmisen, kuten vanhuksen, sielua. Sielunnoutaja tunnetaan myös suomessa kansanperinteessä (myös nimillä Hengennoutajana tai Hengenperijä).
Uskollinen noutaja
Yksi tunnetuimmista sielunnoutajista on legendaarinen Musta Koira. Musta Koira on kuoleman enne, aavekoira, joka näyttäytyi folkloren mukaan ihmisille jotka kuolivat pian. Englannissa nimellä Shuck (tai Shock)
Koira kuvataan punasilmäiseksi, mustaturkkiseksi olennoksi joka liikkuu täysin ääneti. Joskus koiran mainitaan ulvovan, jolloin se samaistetaan toiseen kuoleman enteeseen; kuolonuutisia kiljumalla tiedottavaan Banshee -henkeen. Englantilaisella aavekoiralla saattoi olla myös yksi ainoa silmä keskellä otsaa, tai otus saattoi olla päätön. Englannissa sielunnoutajiin suhtaudutaan suhteellisen neutraalisti, ja kerrotaan jopa kokonaisista suvuista, jonka jäseniä uskollinen aavekoira sukupolvesta toiseen tulee hakemaan kun aika koittaa.
(Musta koira. Lisa Huntin kummituskuvitusta Ghosts and Spirits -tarokkiin)
Eteerisenä olentona sielunnoutajan saattoi nähdä unessa tai valveilla, ja parhaiten sen tarinan mukaan näkee kuoleva itse, joskus myös joku kuolevalle hyvin läheinen henkilö, sukulainen tai ystävä, tai muuten vaan yliluonnolliselle herkkä henkilö.
Sielunnoutaja voi siis halutessaan ottaa monenlaisia muotoja, mutta sen kerrotaan suosivan koiran tai linnun olomuotoa. Kuitenkin myös kissoista, käärmeistä, ja jopa hevosista ja aaseista on puhuttu. Sielunnoutajankin kerrotaan joskus esiintyvän entuudestaan tuttuna hahmona, kuten perheen edesmenneenä, rakkaana lemmikkinä, tai toisena ihmisenä.
Unessa se esiintyy usein valkoisena hahmona, kuten joutsenena tai morsiamena. Onhan valkoinen suomalaisessa kansanperinteessä kuoleman väri. Unessa esiintyvät valkeat eläimet saatetaankin usein tulkita sielunnoutajiksi. Unessa sielunnoutaja yleisimmin näyttäytyy kuolevan läheiselle ennenkuin kuolevalle itselleen. Unen ulkopuolella, todellisella tasolla sielunnoutajan hahmon kerrotaan olevan tummanpuhuvan harmaa, jopa musta.
Suomalainen kansanperinne tuntee myös toisenlaisen kuoleman ilmentymän; Ryhmän mustiin pukeutuneita miehiä, joita saattoi olla useampiakin kuolevan henkeä hakemassa. Tällaiset mustiin pukeutuneet hahmot miellettiin demonisiksi, mistä voi päätellä ettei kuolevalla ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Kuoleva saattoi olla väärintekijä kuten huijari, eläessään paha ja ilkeä, mutta yhtä hyvin myös kerettiläinen, noita tai tietäjä. Kristillisessä maailmassa mustiin pukeutuneet hahmot automaattisesti tulivat perimään Pirun kanssa sopimuksen tehneen sielua Helvettiin.
Don't fear the Reaper
Sielunnoutaja ei kuitenkaan ole paha tai demoninen hahmo, vaikka ajatus punasilmäisestä koirasta voi kuulostaa makaaberilta siinä missä luuranko ja viikate. Sielunnoutajan esiintyminen vaikka rakkaan lemmikin hahmossa on rajantakainen tapa ilmoittaa ettei tarvitse pelätä. Sielunnoutaja on eräänlainen viikatemiehen henkilöitymä, tai ehkä apulainen. Sielunnoutaja ei riistä henkeä keneltäkään, onpahan vaan paikalla ottamassa irtautuneen sielun vastaan, ja auttaa siis tavallaan sielua siirtymään eteenpäin minne ikinä se sitten onkaan menossa.
Kerrotaan, että sielunnoutaja tulee varoittamatta taloon, menee joko kuolevaa liki (esim. koirana sairasvuoteen jalkopäähän) tai sitten se odottaa kärsivällisesti eteisessä. Lintuna sen on kerrottu jäävän talon katolle istumaan. Eläimen hahmossakaan se ei kiinnitä juuri huomiota talonväkeen, ei koske sille mahdollisesti tarjoittuun ruokaan tai juomaan, ja kun kuoleva kuolee, olento poistuu samaa tietä kuin tulikin. Talvisaikaan sielunnoutajan tunnistus oli helppoa, se kun ei jättänyt lumihankeen minkäänlaisia jälkiä vaikka selkeästi olisi tullut ulkoa.
I'm so goth I died and didn't even notice
Täsmennettäköön siis vielä etten kirjoittele täällä kuolemasta vain koska, no, tiedättehän te ;) En ihannoi kuolemaa mitenkään erityisesti, en sen enempää kuin elämääkään. Ne ovat mielestäni toisiaan täydentäviä vastakohtia, kuten kuuma ja kylmä, hyvä ja paha, ying ja yang. Toista ei voi olla ilman toista. Kuoleminen on osa elämää, eikä pitäisi olla tarvetta pelätä sitä. En myöskään ymmärrä miksi aihetta vältellään niin paljon, ja etenkin nykymaailmassa kuoleman olemassaolo yritetään salata viimeiseen asti. Valtion varoilla kituvat pitkäaikaissairaatkin pumpataan täyteen ties mitä lääkkeitä ja heidät pidetään hengissä vaikka väkisin samalla kun heidät pidetään poissa normaalien silmistä ettei vain oma kuolevaisuus muistuisi mieleen.
Kerran ystäväni kanssa virisi kahvikeskustelu korustani. Hän kehui sitä kauniiksi ja tiedusteli silmät kiiluen mistä se on peräisin. Vastasin kuten asia oli, että se on muisto kuolleelta mummiltani. Ystäväni pyysi anteeksi, vaikeni eikä enää kysellyt mitään. Hän liikahteli hermostuneen oloisena tuolillaan, vaikutti vaivaantuneelta ja vaihtoi puheenaihetta. Tuntui kuin olisin manannut Viikatemiehen hänen selkänsä taakse kärkkymään vain tuomalla julki että suvussani on joku kuollut, ja samalla häpäissyt vanhuksen muiston paljastamalla ettei tämä enää ollut elävien kirjoissa. Minun on siis paikka paikoin todella vaikea ymmärtää ihmisiä. Olen tottunut siihen että ihmiset pitävät minua kummallisena, mutta näköjään myös vaihtoehtoja löytyy o__O
Kuolema, kuoleminen ja sen kunnioittaminen on kuulunut osana suomalaiseen kansanperinteeseen, ja siinä missä perinteitä kehotetaan kunnioittamaan ja muistamaan, pyrimme samalla unohtamaan tärkeän osan juuristamme.
Itse muistan kuolleita läheisiäni säännöllisesti, ja tunnen heidän olevan aika ajoin läsnä elämässäni. Aika ajoin tunnen heidän myös katoavan, ehkä he pääsevät eteenpäin? Ainakin haluan ajatella niin. Todennäköisintä on, että kuoltuamme lihamme energia vain vapautuu luontoon, ja me lakkaamme olemasta. Emme kenties synny uudelleen, mutta elämänenergia kiertää maailmassa niin pitkään kuin planeetallamme, tai kenties millään planeetalla, on elämää. Koska olemme niin kiinni elämässä, pohdimme tuonpuoleista toiveikkain mielin. Haluamme uskoa sen olevan jonkinlainen jatkumo elämälle, ja ajatus elämän kierrosta antaa lohtua sielun kuolemattomuudesta. Kuka nyt haluaisi kadota tyhjyyteen? Kauhistus, mitä tapahtuu kaikille kirjoilleni? Niin, totuus on, ettei kukaan meistä elävistä tiedä varmasti mitä tapahtuu. Kuitenkin se selviää vasta elämämme viimeisenä päivänä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti