Vuosi on kulunut, ja sunnuntaina juhlitaan jälleen Sudenpäivää, mikä kunniaksi ajattelin postata yhden lapsuuteni rakkaan runon. Tämän luin joskus lapsena satukirjasta mummin luona, ja koskettava runo jäi mieleeni :)
Alkuperäinen runo on Sándor Petőfi:n käsialaa vuodelta 1892, ja oppimani suomennoksen on tehnyt muistaakseni L.T.Salo. Korjatkoon joku paremmin tietävä minua tuossa, sillä muisti ei oikein tunnu yltävän yli kahdenkymmenen vuoden päähän..
"Myrsky käy, on taivas musta, pilvi sankka.
Telmii talven lapset, on tuisku, räntä rankka.
Kolkko pusta vain on kotinamme.
Meitä, pieninkään pensas ei suojahansa peitä
Pintaa vilu viiltää, vatsaa nälkä kaivaa,
armotta nuo kaksi, aina vainoo, vaivaa.
Tuima tuliluikku, kolmas vaanijamme,
Valkohankeen vuotaa punahurmettamme.
Kylmää, nälkää näämme, kuula kylkeen tapaa,
Loputon on kurjuus, mutta elo vapaa!"
*Olen törmännyt tähän runoelmaan myös muunneltuna versiona, nimellä "Laulu Koirista". Ensimmäinen säkeistö on pysynyt samana, mutta sitä seuraakin sitten löpinää tuvan lämmöstä, herran armosta ja ruokia täynnä olevasta keittiöstä. Pah.
Uno VonShrome:n käännös tästä liikuttavasta susirunosta löytyy Wikiaineistosta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti