*Itse olen tottunut haltiaeläinten ollessa kyseessä puhumaan lyyli- tai lyylityseläimistä, joten käyttänen k.o. termiä tekstissäni eniten.
"Tipi, tipi, Kisi, Kisi, Tules Ottamaan Velliä"
Lyylieläimet olivat yleensä villejä tai puolivillejä eläimiä, joiden hoivaamisen, kuten säännöllisen ruokinnan tai suojapaikan tarjoamisen uskottiin pitävän talo vauraana ja voimissaan. Lyylieläin nähtiin joko eläimenmuotoisena haltiana, vainajanhenkenä, tai sitten omana eläinhenkenään, jonka suopea suhteutuminen talonväkeen takasi hyvää kotiväelle. Lyylieläimet olivat yleensä pienempiä Alisen maailmaan yhdistettyjä eläimiä, joista mainituimpia olivat Lumikko, Jänis, Kissa, Koira, Rupikonna, Sisilisko ja Käärme (etenkin Rantakäärme), joka myös Matona ja Toukkana tunnettiin.
Lyylieläimen tarpeista huolehdittiin parhain mahdollisin keinoin. Haltiaeläimiä mm. kylvetettiin ja kestittiin säännöllisesti, ja niillä oli oma asuinsija ja ruokakuppi. Lyylihengellä oli usein oma nimi, joko julkisesti tiedossa oleva tai sitten isäntäväenkeskeinen, salainen taikanimi.
Lyylityseläimelle uhrattiin vuoden kuluessa samoin kuin tonttipuullekin. Itse asiassa, lyylityseläimen sija saattoi olla tonttipuun juurella, tai sen välittömässä läheisyydessä, kuten esim. pieni kiviraunio käärmeille ja liskoille. Suurina juhlapäivinä eläin tietenkin sai herkkuja, mutta erityisesti lyylieläinten hoivaaminen keskittyy suuriin elämänmuutoksiin, koska lyylieläimillä katsottiin olevan aivan erityinen suhde paitsi ruokkijaansa, myös talon kotieläimiin ja lapsiin. Tällaisia uhrin vaativia muutoksia olivat mm.eläinten poikiminen, lapsen syntymä, häät, kuolema, tai karjan laitumelle lasku. Lyylieläintä kestittiin ettei mikään menisi pieleen. Koska etenkin käärmeiden mainitaan olevan erityisen persoja maitotuotteille, annettiin esim. lyylikäärmeille uhriksi aina ensimmäiset tipat niin lehmien ternimaidosta, kuin emännän äidinmaidostakin.
Lyylieläintä hyysäsi yleensä emäntä, jolle Lyylieläin oli oikea silmäterä. Lyylihenkeä kutsuttiin syömään pienillä loitsurunoilla tai virallisilla virkkeillä.
Ei kuitenkaan ole tavatonta, että eläintä ruokki esim. talon lapsi tai paimen, joskin usein tietämättään. Kun eläin oppii rutiineihin, se kyllä ilmestyy paikalle ruoka-aikaan, jos mahdollista.
Mikäli lyylityseläimen ruokinta lopetettiin, eläintä häirittiin turhaan, tai pahempaa, eläin tapettiin, tapahtui vastavuoroisesti jotain pahaa. Yleensä eläimen ruokkijalle, jolla oli aivan erityinen side lyylihenkeen:
"Talossa oli vähäinen lapsi, ja kun aikuiset häärivät talontöissä, annettiin lapselle tupaan piimä- tai maitovellikuppi ja leipäkakkaraa syötäväksi. Kerran sitten eteisessä pyörähtäny piika oli kurkistanut lapsen perään ovensuusta, ja nähnyt kummia; Uunin takaa kiemurteli iso käärme, joka nousi penkin kautta pöydälle lapsen eteen, ja alkoi syödä piimää kiposta. Lapsi ei ollut moksiskaan, vaan tarjosi leipää käärmeelle: -Haukkaa kakkoa kanssa, älä pelkkää piimää syö, lapsi torui.
Käärme ei huolinut leivästä, vaan jatkoi piimän latkimista. Piika juoksi kauhistuneena kertomaan talonväelle, mitä tuvassa tapahtui. Vanhemmat juoksivat kiireen vilkkaa paikalle, ja näkivät lapsen käärmeen seurassa. Isäntä astui tupaan, ja löi pakenevan käärmeen kuoliaaksi, jolloin lapsi alkoi itkeä.
Lopulta lapsi sairastui ja kuoli. Talonväki oli tietämättään tappanut lyylihenkensä."
"Matoseni, Mammaseni, Matala Maan Kävijä"
Lyylityseläimiä ei häiritty koskaan, vaan niiden annettiin elellä omia aikojaan. Kissoja ja koiria, mutta myös sisiliskoja, käärmeitä, sammakoita ja konnia suosittiin, koska ne olivat kotipaikkauskollisia, tai helppo pitää talon piirissä. Esimerkiksi lyylisammakko saattoi "asua" talon kaivossa. Tällöin puhuttiin Kaivo-, tai vesisammakosta-, kylmätsystä-, tai -latukasta, ja myös Kaivonhaltiasta. Sammakoiden myös uskottiin pitävän veden kylmänä, juomakelpoisena, ja raikkaana. Jos vedenhakija ei arvannut varoa, ja esim. kolhaisi vahingossa arvokasta sammakkoa ämpärillään, jotain pahaa tapahtui hänelle jälkikäteen. Sisiliskot puolestaan olivat hyvän karjaonnen tae, ja viihtyivät mainiosti kuistin tai rapun alla.
Nykyään, käärmekammon jyllätessä voi ehkä yllättää, että suosituimpia, ja tunnetuimpia lyyliteltäviä olivat kuitenkin käärmeet, ja wanhat kansantarinat kertovat kokonaisista lyylikäärmelaumoista jotka asuivat tuvassa, talon saunassa tai karjasuojissa kaikessa rauhassa. Tällaisesta lyylikäärmeperinteestä juontaa juurensa myös Rantakäärmeen vanha nimi "Tarhakäärme".
Tuvassa asuvien lyylikäärmeiden kerrotaan joskus makoilleen jopa isäntäväen sängyssä, mitä pidettiin talonväen puolelta aivan erityisenä suosionosoituksena eläinhaltialta.
Voi oudoksuttaa ajatella, että kunniallinen maanviljelijäperhe panostaisi parhaansa vähäisen Alisen olennon hyvinvointiin, mutta kuten tapaan sanoa, asioilla on aina kaksi puolta. Ehkä onnettomuuksien uskottiin hellittävän jos oli huomaavainen niiden oletetulle lähteelle, tai ehkä hyvinvoinnin tajuttiin tulevan olevaisen tasapainosta; onhan myös käärmeellä oikeus elää. Wanhana mystisenä olentona sillä täytyi myös olla vähän taikavoimia, ja ehkä, jos sitä kohteli hyvin, se jakaisi omastaan vähän talollekin. Sitäpaitsi, miksi pelkästään yleisesti söpöinä pidetyt eläimet ansaitsisivat huolenpitoa? Mistäpä sen sitä paitsi tietää, josko käärmeenlyylittelijät olivat maamme herppi-harrastuksen uranuurtajia ;)
Yhteiselo käärmeiden kanssa oli kuitenkin käytännöllisesti ajatellen molempia osapuolia hyödyttävä ratkaisu. Ulkorakennukset olivat otollista elinympäristöä myös hiirille ja rotille, jotka söivät ihmisten elintarvikkeita ja pilasivat viljaa jätöksillään. Käärmeet pitivät jyrsijäkannat kurissa, ja etenkin eläinsuojien tuntumassa niillä oli hyvä olla, tarjosihan lämmin lantatunkio sekä otollisen munintapaikan että hautomon käärmeenmunille.
Kyy Povella vai Kymmenen Parvella?
Vanhimmat tiedot Lyylieläimistä voidaan jäljittää 1500-luvun tietymiin, eli keskiaikaan, ja ne ovat pitkälti kirkkoisien, tutkijoiden ja oppineiden muistiinpanemia kertomuksia "Maaseudun taikauskosta". Kirkon päästyä valtaan lyylitystavat ovatkin, jos nyt eivät suoranaisesti kadonneet, niin muuttaneet muotoaan ja vähentyneet merkittävästi. Etenkin lyylityskäärmeet (jep jep, käärmeet taas) kauhistuttivat kirkkoisiä, onhan käärme kristillisessä mytologiassa pahuuden ilmentymä. Kristin raamatun mukaan ensimmäinen synti sai alkunsa kun käärmeen hahmoinen Paholainen houkutteli ensimmäisen naisen syömään omenaa. Tämän vuoksi tapa pitää lyylieläimiä, ja etenkin lyylikäärmeitä, talossa nähtiin kirkon puolelta paitsi pakanallisena, myös suoranaisena paholaisenpalvontana, ja tapa pyrittiin tietysti kitkemään "ymmärtämättömien pakanoiden" sielujen pelastamiseksi kadotukselta.
Vaikka lyylieläinten, ja etenkin lyylikäärmeiden, pitäminen oli muinoin sangen yleistä, alkoi kristin käärmemyytin edesajama käärmekammo saada pikkuhiljaa kannattajia, mikä lopulta johti lyylikäärmeiden suosion heikkenemiseen suomalaisen metsäuskonnon painuessa samalla taka-alalle uuden uskonnon tieltä.
Myös kansantarinat noitien ja velhojen apuna häärivistä lyylityselikoista muuttivat lopulta muotoaan kirkkoisien uskotellessa niiden olevan valepukuisia piruja ja paholaisia, jotka kärkkyivät noidan ja heidän uhriensa sieluja. Uuden uskonnon kruusattu lööperi upposi kansaan ja paholaisella pelottelu oli omiaan leimaaman lyylihengen hyysääjän lopulta noidaksi.
Täsmennettäköön nyt vielä, etti lyylityseläimen pitäminen kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut, että se vaalija olisi noita tai tietäjä. Noidilla ja tietäjillä oli toki kaikenlaisia apuhenkiä ja -eläimiä, kuten lintuja, karhuja ja käärmeitä, jotka loitsutaitoinen pohu tahtoessaan nosti vastustajiensa karjan tai perheen kimppuun, mutta nämä olivat täysin eri sarjaa kuin lyylihenget.
Tavan kansalaisten tavoin myös loitsuniekoilla saattoi siis tietenkin apuhenkiensä lisäksi olla talouden hyvinvointiin liittyviä lyylieläimiä. Toki noidan tai tietäjän lyylihenget saattoivat auttaa heitä magiassa, mutta apuhenget olivat silti kokonaan eri otuksia kuin lyylieläimet. Mainittakoon, että lyylityseläimillä ei ollut myöskään mitään tekemistä Paran kanssa, vaikka asiat usein sekoittuvatkin toisiinsa. Noidan tai Tietäjän lyylityseläin saattoi auttaa tietäjää vierailemaan Alisen maailmassa, tai noidan lyylieläin saattoi auttaa pilaamaan naapurilta karjaonnen tms. Lisäksi aikana, jolloin yleinen lyylitysperinne alkoi kadota, lyylieläimet, etenkin käärmeet antoivat tietenkin noidille ja tietäjille tiettyä statusta ja katu-uskottavuutta. Magianharjoittajien lyylityseläimissä voidaan siis nähdä jotain yhteisiä piirteitä noitien eläinkumppaneihin, eli familiaareihin.
Eläimellistä Menoa
Nykyisin lyylieläimiin ei juuri törmää, mutta ajattelumme luonnon eläimiä kohtaan on paikoin säilynyt samanlaisena. Meillä voi olla kotipihassa vaikka lintulauta, jota täyttelemme säännöllisesti vaikka minkälaisilla pakkasilla, ja jonka vierailijoita seurailemme sitten ikkunasta kahvikupposen äärellä ja ajattelemme, että itsellä on hyvä, kun pikkulinnuillakin on. Jos törmäämme kasvimaata kitkiessämme sammakkoon tai rupikonnaan, moni meistä siirtää pikkukaverin syrjään ja jatkaa töitään sen kummempia hätääntymättä. Ajattelemme että silläkin on oikeus elää.
Nykyisin tapa pitää erilaisia lemmikkieläimiä, voidaan nähdä lyylihengen ja toteemieläimen kohtaamisena. Hankimme hoivattavaksemme eläimen, joka vetoaa tunteisiimme ja jonka kanssa tunnemme olevamme sinut. Emme halua hyysäämällemme luontokappaleelle mitään pahaa, vaan rakastamme sitä, ja toivomme että eläin rakastaa meitä takaisin. Uskomme pitämämme eläimen hyvinvoinnin myös heijastavan taloudenpitokykyämme, ja empatian taitojamme, ja siten ehkä vahvistavan käsitystä itsestämme luotettavina ihmisinä.
Lemmikkieläin onkin parhaimmillaan sekä elinkumppani, että oman itsemme jatke. Kun lemmikkimme voi hyvin, me voimme hyvin, ja eikös se ole melkein lyylitysajatus pähkinänkuoressa?
*Tarina Myytillisiä Tarinoita -kokoelmasta. Edit: Site Admin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti