torstai 2. marraskuuta 2017

Zombeja Ja Kummituksia

Aaveita, kummituksia ja eläviä kuolleita mahtuu joka kulttuurin folkloreen, ja ovathan mainitut olennot monelle tuttuja myös suomalaista tarinoista. Olen sivunnut aihetta ajoittain vanhoissa teksteissäni, mutta ajattelin kirjoittaa asiasta myös vähän laajemmin. Totutuista stereotyypioista poiketen suomalainen normikummitus ei kalisuttele kahleita lakanaan kääriytyneenä, eivätkä elävät kuolleemme laahusta melankolisina, ymmärystä vailla eteenpäin, aivojamme himoiten ;) Näin kuolleiden aikaan lieneekin ihan asiallista puhua hieman raadollisempia henkimaailman juttuja..
 
(Koskettavan kaunis sielulintu-figuriini kyhjöttää hautakiven päällä)

"Sillä hänen huoneensa kallistuu kohti kuolemaa, hänen tiensä haamuja kohden"
-Raamattu/Sananlaskut 2:18-

Aloitetaan kertauksella. Kuten olen aikaisemmissa teksteissäni maininnut, suomalaisen mytologian mukaan ihminen pääsee kuoltuaan Aliseen, ja Vainajalaan; Alisessa asustavat Alisen jumalolennot, sekä joukko erinäisiä muita, otuksesta itsestään riippuen hyväntahtoisia eli hyviä, tai huonompia, eli pahoja olentoja. Vainajala puolestaan on maanalainen kuolleiden maailma, jossa edesmenneet elelevät, pitkälti samalla tavoin kuin elävät maan päällä. Maanpäälliseen verrattuna Vainajala on myös uskontoneutraali paikka, jossa itsessään ei ole kirkkoja tai temppeleitä. Vainajala ei tuomitse uskontoja, ja sallii, tottakai, myös uskonnollisten ihmisten "muuttavan" tontilleen. Kuitenkin, paikan sisäisestä uskonnottomuudesta johtuen uskonnolliset vainajat joutuvat aika ajoin nousemaan maan päälle käyttämään elävien maailman uskonnollisia huoneita hartaushetkiinsä.

Kuolleiden sukukuntaan kuului myös kirkkomaan-, eli kirkko-, eli kalmanväki, joka käsitti sekalaisen joukon erinäisiä kalmistossa viihtyviä henkiolentoja; ihmissyntyisiä Alisen otuksia ja vanhoja (joskus hyvin vittuuntuneitakin), hyvin maatuneita vainajia ja sen sellaisia ikääntyneitä kalmoja. Yksioikoinen määritelmä kirkkomaanväestä oli niiden monimuotoisuudesta johtuen melkeinpä mahdoton. Kuitenkin, kirkkomaanväki ei itsessään tarkoittanut pelkästään vainajien henkiä, vaan käsitti moniulotteisempana moninaisen joukon myös perus-vainajia uhkaavampia olentoja.
Vainajalaan vetäytymisen sijaan kirkkomaanväki viihtyi kuoltuaan nimensä mukaisesti hautapaikoillaan, kalmistossa, yleensä ikiuntaan nukkuen ja lahoten luonnollista tahtiaan. Kirkkomaalaiset itsessään olivat vaiteliasta, ja omissa oloissa viihtyvää väkeä, mutta tarvittaessa he saattoivat äityä pahapäisiksi etenkin, jos elävät eivät kunnioittaneet kalmaa, Alista, kuolleita, kalmistoa jolle ne oli haudattu, tai kirkkoa joka oli maahanpanijaiset aikoinaan suorittanut. Toisin kuin Vainajalaansa sidotut kuolleet, pystyi Kirkkomaanväki tarvittaessa myös poistumaan kalmistomaan ulkopuolelle, joskaan ei sitä mielellään tehnyt. Elävien maailma kun on kuolleille turhan hektinen. Kalmanväki antoi ihmisille tarvittaessa myös kuolinenteitä, ja taidokkaille pohuille apua tuonpuoleisen taianteoissa. Aion tässä kuitenkin keskittyä vain vainajiin, eli kuolleisiin ihmisiin ja heidän henkiinsä.

 "Joku miesporukka jossain tönössä oli kuppia tehdessään, juovuspäissään, alkaneet miehissä yllyttää toisiaan kaikenlaisiin uhkatekoihin, jotka vaativat rohkeutta. Yhden sällin tehtäväksi tuli noutaa luu läheiseltä hautausmaalta. Mies lähti kalmistoa katsastamaan, ja siellä oli muutama muutettava hauta, josta mies sitten tarttui hiekasta näkyvään luunpäähän.
-Älä ota sitä, se on minun siskoni kylkiluu, kului äkkiä. Mies vähän säikähti ääntä tyhjästä, ja yritti tarttua toiseen luuhun. Ääni kuului jälleen: -Älä ota sitä, se on minun isäni solisluu. Miestä alkoi jo vähän kammottaa, ja kolmannella kerralla hän kuuli taas: -Älä ota sitä, se on minun poikani sääriluu.
Koska mies halusi todistaa kavereilleen, ettei ollut mikään jänishousu, hän nappasi äkkiä jonkin luun mukaansa, ja alkoi juosta ulos kalmistosta minkä vaan kintut kantoivat. Takaa alkoi kuulua aikamoinen rytinä, kuin suurikin lauma olisi juossut kintereillä, ja äänet vaativat: -Anna se takaisin, palauta minkä veit!
Mies kerkesi takaisin ryyppykavereidensa tykö, löi vaaditun luun pöydälle, ja huusi tovereilleen -Siinä on, mutta se tulee itte perästä!! Mies jatkoi pakoaan hypäten ikkunasta, ja tajuttuaan tilanteen vakavuuden lähti samaa karkua huoneesta koko juomaseurue.
Seuraavana aamuna menivät miehet katsomaan; Ovi oli isketty saranapuolelta sisään, ja muistutti sytykepilkkeitä, ja luu oli hävinnyt pöydältä. Kirkkomaanväki oli hakenut omansa pois."

Vainajala ei siis ollut elävien paikka, eivätkä vainajatkaan voineet poistua sieltä miten tahtoivat. Alisen, Vainajalan, ja Keskisen väliset rajat kuitenkin alkoivat heikentyä Jakoaikana, ja Vainajat olivat Alisen maailmasta ensimmäiset olennot, jotka saattoivat päästä lopulta halutessaan maan päälle, asuivathan he lähinnä mainittua rajaa. Koska vainajat, pääasiassa, ovat kuitenkin tunnollista porukkaa, heillä ei koskaan tunnu olevan tarvetta tungeksia Keskiseen ilman hyvää syytä. Vaikka rajat olisivatkin avoinna, he käyvät maailmassamme pääsääntöisesti vain tarvitut pari-kolme kertaa vuodessa; Kekrinä syömässä ja saunomassa, ja/tai Jouluna/Talvipäivänä sukuloimassa, ja syömässä. Saattoivathan vainajat kivuta lauteille myös Talvipäivänä, vaikka öisistä löylyistä nauttivatkin silloin pääsääntöisesti vallan muut olennot.

Elävien kanssa vainajat eivät kuitenkaan juhliaan voi viettää, sillä kuolleiden maailma voi viedä varomattoman mukanaan. Siksi elävät hoitivat näinä vuotuisjuhlina omat tekemisensä kuolleiden alta pois, samoin kuin laittoivat juhlallisuuksia kuolleille valmiiksi, jotta eivät olisi häirinneet vainajia H-hetkellä. Perheen sauna saunottiin hyvissä ajoin ennen iltayhdeksää, usein jo kuuden- seitsemän aikoihin, ja jokainen söi vatsansa täyteen ja painui levolle/pois tarjoilutilasta ennen keskiyötä, ja jättivät vainajilleen lämmitetyn saunan ja katetun pöydän joista nauttia.

Kuolleet siis juhlivat maailmassamme kuin eläessään, ja hartaimmat kävivät lisäksi myös Joulu-, ja Pääsiäiskirkossa, mikäli ovat kristittyjä.
Aamuvarhain, hyvissä ajoin ennen huomenkelloja ja elävien jumalanpalveluksen alkua, kokoontuivat edesmenneet seurakuntanaan oman kylänsä kirkkoon, jossa edesmennyt pastori saarnasi laumalleen evankeliumia. Elävien ei ollut hyvä eksyä kuolleiden joukkoon, sillä omanarvontuntoiset vainajat eivät katsoneet hyvällä pyhän hetkensä pilaajaa. Tarinat kertovat kuinka vainajien parista yhytetty poloinen revitään palasiksi tai kuolleet vievät hänet mukanaan. Kuolleiden jumalanpalveluksesta saattoi kuitenkin pelastua, jos asetti takkinsa ensin vaivihkaa löysästi hartioilleen, ja papin vielä saarnatessa kerkesi huomaamatta perääntyä keskikäytävää pitkin ovelle, ja siitä piti sitten tasajalkaa hypätä ulos, ja juosta kotiin kiireen vilkkaa. Taakseen ei saanut katsoa, vaikka mitä kuuli, saati haikailla takkinsa perään..

"Joku miesporukka oli, pienessä maistissa, jostain saaneet kimmokkeen alkaa vedonlyöntiin, ja lopulta yksi mies löi vetoa, että uskaltaisi mennä yöllä yksikseen paikalliseen kalmistoon. Moisesta tempusta toverinsa lupasivat hänelle lisää viinaa. No, mies lähtikin vetoaan voittamaan, ja kiipesi muurin yli hautausmaalle. Kauaa ei miehen tarvinnut kalmistossa hortoilla, kun hänen luokseen tuli joku henkilö, jonka ilmeisen haamumaisuuden mies laittoi humalaharittavan näkönsä piikkiin. Olento kysyi mieheltä, että mitä tämä oikein haki heidän kalmistostaan. Mies valehteli että oli aamulla unohtanut virsikirjansa kirkonpenkkiin, ja oli nyt sitä noutamassa. Kaveri ymmärsi yskän, ja yhdessä he lähtivät kirkkoon miehen virsikirjaa noutamaan. Heidän seuraansa liitty matkalla lisää hieman maatuneennäköistä, mutta avuliaanoloista väkeä. Kirkon ovet avautuivat heidän edessään kuin itsestään, ja tunnollisesti miestä saatettiin joka ikisen kirkkosaliin unohtuneen virsikirjan luo, ja aina saattajat kysyivät, että oliko juuri se kyseinen nide miehen unohtama virsikirja. Joka kerta mies vastasi kieltävästi, ja häntä alkoi kieltämättä jo vähän pelottaa. Mies opastettiin lopulta kirkon ullakollekin, jossa oli jotain ikivanhoja, pölyn, homeen ja hämähäkinseittien kuorrutamia virsikirjoja, mutta vieläkin mies vain vastaili kieltävästi. Seurue vaikutti kummastuneelta, mumisi keskenään, käsiä leviteltiin ja päitä rapsuteltiin, kunnes joku saattoporukasta muisti, että kellotornissahan oli vielä se yksi virsikirja, jota kellonsoittajat joskus soittojen välissä selailivat. Mies oli jo kalpea kuin lakana, ja viimeisetkin viinahuurut olivat haihtuneet päästä. Niin sitten kiivettiin kellotorniin, ja taas kysyttiin, oliko tämä nuhruinen opus mieheltä jäänyt virsikirja. Kun vastaus oli jälleen kieltävä, oli se viimeinen pisara. Mieheen tartuttiin voimalla kiinni, ja hänet heitettiin kellotornista ulos kadulle aika rytinää. Miehen kerrotaan eläneen vielä yhdeksän vuorokautta vedonlyöntinsä jälkeen."

Kukko sanoo "Kukkokiekuu!"

Suomalaisen mytologian kummitukset, kuten eivät kuolleetkaan, ole loppupeleissä mitään verenhimoisia hirviöitä, vaan olentoja, jotka elävät omaa elämäänsä siinä missä elävätkin. Kansantarinoissa kaikkein vaarallisimmiksi kummittelijoiksi mainitaan elävät kuolleet, eli vainajat lihassa, jotka kieltäytyvät niin kuolemastaan, kuin levostaan. Suomalainen "elävä kuollut" on eräänlainen zombie, lihallinen olento, joka ei saa rauhaa kuolemassaan, usein jonkin henkilökohtaisen pakkomielteen vuoksi, ja mieltymyksensä ohjailemana. Siksi tällainen elävä vainaja yrittää jatkaa elämäänsä vielä kuotuaankin, esim. Ravi-isäntä juoksuttaa hevosiaan siinä missä himosaunoja kapuaa lauteille yö toisensa perään.
Kummitteleva vainaja tuskin koskaan kulkee surun tai kaipauksen riivaamana tai anteeksiannon perässä, kuten esim. kummitukset usein tekevät.

Suomalaiset perus-zombiet muistuttavat siis käytökseltään lihattomia kummituksia, paitsi mainitun zombien kummittelu tapahtuu aina ennen kuin k.o. vainajaa on ehditty haudata. Ennen wanhaan talon kuolleet asetettiin ruumislaudalle riiheen tai saunaan, jossa ruumis makasi hautajaisiaan odottaen. Kuollut ei siis pystynyt liikehtimään pitkin päivää, vaan heräsi askareisiinsa aikaisintaan vasta auringon laskettua, illalla, yöllä, tai aamuyöstä. Kukon huutaessa ja auringon noustessa vilkkainkin vainaja muuttui siinä hetkessä taas elottomaksi, liikkumattomaksi ruumiiksi. Elävät vainajat eivät suomalaisessakaan loressa olleet voittamattomia, ja folklore tuntee muutamia keinoja voittaa tällaiset levottomat, kävelevät kuolleet.

Folklorellisesti vainaja saatetaan lopulliseen lepoon kohtaamalla hänet yöllä kesken kulkuaan. Kuolleilta ja niiden seuralaisilta voitiin tällöin suojautua ottamalla kukko ja neula mukaan. Hätätilanteessa kukkoa piti pistää neulalla että se parahti. Kukon, eli Luusuun huutoa Vainajalan väki pelkäsi, sillä se muistutti vainajia aamunkoista, jolloin kuolleet joutuivat taas paneutumaan laudoilleen, josta saattoivat herätä uudestaan vasta auringon laskettua. Ilmeisesti vainajan yöjuoksut tyssäsivät jos sitä älytettiin luulemaan aamun koittaneen ennen kuin kuollut oli ehtinyt takaisin laudalleen. Tässä voidaan nähdä samankaltaisuuksia mm. Itä-Euroopan vampyyritarinoihin; Mikäli verenimijää viivytettiin niin ettei se ehtinyt aamulla takaisin hautaansa, se hyytyi niille sijoilleen ja muuttui mätäneväksi ruumiiksi.
Hartaimmat ottivat kukon lisäksi mukaansa vielä raamatun tai virsikirjan, ja lukivat vainajan tuuperruttua Isä Meidän -rukouksen, tai veisasivat jonkin hautajaisvirren kuolleelle.

Kun kummitteleva vainaja siis lopulta saatiin haudatuksi, myös zombietoiminta lakkasi, tai sitten mokoma ei vaan päässyt kaivautumaan ulos kuopastaan.. Folklore tuntee muutamia tapauksia, jossa vainaja vielä juttelee arkustaan matkalla hautapaikalle:

"Rikas mies kuoli, ja matkalla hautausmaalle ajuri kuulee jokun huutavan:
-Pysäytä!
Ajuri pysäyttää vaunut, ja arkusta kuuluu taas:
-Tuliko ne vanhat velkakirjat mukaan?
Ajuri vastaa että tulivat, johon vainaja sanoo:
-Ahaa, hyvä. Jatketaan matkaa.
Ajuri ohjastaa taas hevoset liikkeelle, ja vainaja on hiljaa loppumatkan. Lopulta saavutaan hautausmaalle, ja haudataan rikas mies."

Vainajien pelättiin tietenkin kulkevan kotonaan/kummittelevan vielä hautaamisen jälkeenkin, mitä yritettiin ehkäistä eri keinoilla, kuten karsikkopuilla ja havuilla, mutta myös hämmentämällä vainajaa, kuten hautaamalla kuollut vatsalleen, tai/ja risteyksen takaiselle hautausmaalle, tai vetämällä kärrien perässä kotiintultaessa oksia tai karhia (talvella havuja), jotta mahdolliset jalanjäljet häviävät, eikä vainaja voi seurata väkeään kotiin.

Vainajat Tien Päällä

Vainajien eksytykseen viitaten, suomalainen folklore, niin uudempi kuin wanhempikin, tuntee koko liudan erinäisiä tarinoita kyytiä tarvitsevista/liftaavista, jos nyt ei zombeista, niin kummituksista, joka pyytää kyytiä tiettyyn paikkaan. Joskus liftari antaa osoitteen, joskus se osaa sanoa vaan maamerkkejä, mutta on selkeästi menossa tiettyyn päämääräänsä. Kyyditettävä ei ole juuri vaikuta olevan mitenkään epäilyttävä, hiljainen korkeintaan, ja liftarin haamumaisuus yleensä paljastuu vasta hänen kadotessaan paikaltaan. Haamuliftari katoaa yleensä kyydistä hautausmaansa, tai kotitalonsa kohdalla, tai risteyksessä, jos kuljettaja kääntyy epähuomiossa väärään suuntaan. Moisesta voidaan päätellä, että vaeltava vainaja on sidottu tietylle alueelle kummittelemaan, eikä voi poistua vaikka varmaan haluaisikin.

Liftaavalla vainajalla on elämänsä vaellus kesken, ja hän haluaa yleensä kotiin, minne ei voi mennä, koska hänet on esim. haudattu toisaalle, kotitalo on jo aikoja sitten purettu tai tuhoutunut esim. tulipalossa, perhe on kuollut tai muuttanut pois, tai sitten hengen oma ruumis on kadonnut esim. sodassa, eikä sielu siksi saa rauhaa. Kummitusliftari ilmestyy tienposkeen yleensä kuolin-, tai hautapaikkansa läheisyydessä, eikä välttämättä pysty ylittämään esim. kunnan tai läänityksen rajoja (kuin ne olivat hänen kuollessaan). Kummitusliftari edustaa nykyisinkin aavetarinoiden koskettavinta antia, joiden lukeminen ei ole niinkään pelottava, kuin surullinen kokemus.
 
"Aaveissa Vainko Olet Mun"
-Viikate 2009-

Kummitus on siis kuolemisen kehosta irrottama, levoton sielu, joka jää viipyilemään maan päälle sen sijaan että jatkaisi matkaansa eteenpäin. Haamu voi jäädä kummittelemaan maan päälle monesta syystä, mutta yleensä sillä on jotain keskeneräisiä asioita hoidettavana. Yhtä hyvin syinä voivat olla myös vainajan pakkomielle, huono omatunto, tai muu haluttomuus päästää irti elämästään, rakkaistaan, tai omaisuudestaan. Myös, etenkin näin Jakoaikana, henget saattavat toki halutessaan palata ihan muuten vaan moikkaamaan vielä elossa olevia sukulaisiaan tai ystäviään.
Yleensä kummitukset meillä Suomessa ovat siis suhteellisen harmitonta porukkaa, mutta vuosikymmenten vieriessä tulokseton nurkissa jahkailu voi käydä kuolleenkin hermoille, joten joukosta tietenkin löytyy myös ikävämpiä aaveita. Esimerkiksi räyhähenget lukeutuvat tähän kastiin. Mikäli kummituksella on jäänyt asioita kesken, voivat elävät halutessaan auttaa edesmennyttä hoitamalla keskenjääneen asian, jolloin henki pääsee lepoon. Paras neuvo kummituksia koskaan kohtaavalle onkin kysyä siltä suoraan, että mitä se tahtoo.

Kummitusten ulkonäkö vaihtelee vähän tarinoittain, mutta usein kummitukset ovat kuitenkin näkymättömiä, tai sitten pelkkiä läpikuultavia varjoja entisestä itsestään. Vähän vainajasta (ja hänen energiastaan) riippuen, edesmennyt saattoi näyttäytyä läpikuultavana haamuna tai hyvinkin kiinteän näköisenä ihmisenä (kuten kummitusliftari-tarinoissa). Kiinteä aave on myös helpompi tunnistaa joksikin tietyksi edesmenneeksi, kuten sukulaiseksi, tai talon entiseksi asukkaaksi. Myös katsojan oma "näkökyky" vaikuttaa asiaan, sillä toisilla ihmisillä on herkemmät aistit nähdä rajantakaisia asioita. Samasta syystä yhdelle henkilölle kiinteän näköinen haamu voi toiselle näkyä vain läpikuultavana harsona.

Aavehaltiat

Kummitus/henki oli myös omalla tavallaan sukua haltija-haltioille. Ennen wanhaan puhuttiin esim. kodinhaltiasta, riihenhaltiasta tai kirkkomaan haltiasta, jne. Kodeissa haltia oli talon huoneenhaltija, joka piti paikoista huolen kun ihmiset olivat poissa, ja valvoivat, että elo pysyy sopuisana. Mihin tahansa tulipesälliseen tilaan pääsi haltiaksi kuoltuaan se henkilö, joka oli ensimmäisenä sytyttänyt tulet k.o. tilan tulipesään, olihan se kodin sydän.
Kalmiston, eli kirkkomaan haltiaksi pääsi ensimmäinen k.o. kalmistoon haudattu. Yleensä kirkolla ja sen hautausmaalla oli sama haltia, mutta haltioita saattoi olla myös kaksi, etenkin, jos kirkkoa tai hautausmaata oli muutettu tai lisärakennettu.

Useimmiten ihmiset olivat hyvää pataa haltioidensa kanssa. Noidat, pohut ja tietäjät saattoivat tarvitsessaan hakea tietoja etenkin kalmiston-, ja kirkonhaltioilta, joiden kanssa tavan kansalaisten saattoi olla hankalampi päästä yhteyteen.
Varsinkin kirkkomaanhaltian kanssa saattoi tapauksesta johtuen olla vaikea kommunikoida, jos ensimmäinen haudattu oli dementoitunut/halvaantunut vanhus, tai sitten niin pieni lapsi, ettei se osannut vielä puhua. Vainajille jumalanpalveluksia kulloisenkin seurakunnan kirkossa pääsi pitämään se pastori, joka oli ensimmäisen haudattu kirkon kalmistoon.

Keskiyö- Aaveiden Hetki?

Vainajat ja haamut liikkuvat siis aika vilkkaan wanhoissa, ja uusissakin tarinoissa. Kummittelulle ei varsinaisesti ole määritelty Suomessa mitään tarkkaa kellonaikaa, vaikkakin Britanniassa ja Keski-Euroopassa suosittu "Keskiyön kellonlyömä" onkin saanut jalansijaa myös meilläpäin, etenkin, jos ajatellaan jotain tiettyä kellonaikaa, jolloin varmasti alkaa kahleet (vai hampaat) kalista. Myös kello kolme aamuyöstä, eli surullisenkuuluisa Sudenhetki, on tunnettu sekä noitatuntina (eng. Wiching hour), ja Paholaisen tuntina (eng. Devil's hour), ja kaikenlaisten yliluonnollisten ilmöiden on silloin uskottu olevan voimakkaimmillaan. Meillä kummitukset ja zombiet ovat kulkeneet vapaasti, yleensä iltayhdeksästä aamuviiteen, tai auringonlaskusta kukonlauluun.

"Muutama vuosi sitten, kun järjestelin vuotuisia Halloween-juhliani mieheni vanhassa kämpässä (yksiö), kohtasin itsekin kummituksen. Kello oli jotain puoli kuuden pintaan, kattaukset ja valmistelut olivat viittä vaille valmiina, ja istahdin hetkeksi sohvalle huilaamaan, ja miettimään, olinko unohtanut mitään, alkaisivathan vieraatkin valua paikalle kohta puoliin. Keittiössä, vastapäätäni, paloi valo, mutta muuten olohuoneen puoli oli jo kynttilöiden ja tv:n valaisema. Kissamme nukkui kaikessa rauhassa sohvalla. Juttelin mieheni kanssa, kun ykskaks jotain sujahti nopeasti jalkojeni vierestä sohvan alle, kuin se olisi pinkaissut eteisestä tai kirjahyllyn kulmalta. Kerkesin tunnistaa "vilahtajan" värityksen kuin omaksi, edesmenneeksi kissakseni. Kyseisen sohvan alunen on lisäksi niin matala, ettei mikään aikuinen kissa mahtuisi sinne noin vaan juoksemalla, vaan sen pitäisi oikein litistyä ja ahtautua sinne puoliväkisin. Mieheni, joka myös näki k.o.vilahduksen, kysyi hämmästyneenä että "Mikä tuo oli?" Vastasin vaan että "Se taisi olla minun kissa". Poistuin naureskellen keittiöön jatkamaan puuhiani. Tuntui kivalle että minua tultiin moikkaamaan."

Uskomuksia:
-Jos ihminen loukkasi kuolleita tai esiintyi epäkunnioittavasti kalmistossa, hän saattoi rangaistukseksi saada kyvyn nähdä vainajia ja kirkkomaanväkeä.
-Kummitukset eivät yleensä näyttäydy sellaisille, jotka menevät niitä varta vasten katsomaan.
-Jos tiellä tulee aaveita tai kirkkomaanväkeä vastaan, on aina annettava tietä ettei käy huonosti.
-Aaveen voi karkottaa talosta paiskomalla ovet aina perässään kiinni, tai paiskaamalla ulko-oven kiinni kolmesti.
-Aaveet eivätkä vainajat tee nukkuville mitään pahaa.

*Pari ensimmäistä tarinaa Myytillisiä Tarinoita -kokoelmasta. Edit: Site Admin. Viimeinen juttu on omakohtainen, omin sanoin kerrottu tarina eräästä kummituskokemuksestani.

1 kommentti:

Pauliina Myllymäki kirjoitti...

Olipas kiintoisa kirjoitus. Itselläni on blogissani paljon aihetta käsitteleviä kirjoituksia, siksi tämä tarttui luvun alle.Mystiikka ja tuonpuoleiset asiat kiehtovat loputtomasti ihmismieltä. Laajasti olit kerännyt tietoa postaukseen. Kiitos :)