-Anton LaVey-
("Jokaisen ihmisen sisällä on eläin jota täytyisi harjoittaa, ei karkottaa."
-Suom. Site Admin-)
Laitetaanpa tähän muutama rivi eläinveljeydestä, eläinyhteydestä, sielu-/henkieläimistä, ja tietenkin ihmissusista :)
Vuosituhansien halki alkuperäiskansat ovat eläneet sopusoinnussa luonnon kanssa. Henkiolennot, aaveet ja jopa demonit koettiin luonnollisina asioina, sillä kaikilla elävillä olennoilla oli sielu. Elettäessä luonnon ehdoilla ihmisen elämää ja sydäntä lähinnä olivat tietenkin eläimet; Saaliseläimet, joiden liha piti ihmiset elossa ja tarjosi, paitsi vaihtelua, myös täydennystä muille luonnon antimille, petoeläimet, joilta saatiin mm. turkiksia ja koristautumismateriaaleja (kuten luita, kynsiä, höyheniä, ja hampaita), sekä kesytetyt eläimet joilta saatiin paitsi suojelusta pedoilta, jokapäiväisiä hyödykkeitä (maitoa, villoja..) ja myös seuraa kotiväelle.
Kesyt eläimet, etenkin lemmikit, olivat perheenjäseniä, joille usein kuuluivat samat etuudet kuin niitä vaaliville ihmisille, kuten säännöllinen ateria, hoivaa synnyttävälle ja sairaalle, ja turvapaikka kotona.
Saaliseläinten urheutta ja uhrautuvaisuutta ihmisen eteen kunnioitettiin paljon muinaisina aikoina. Kasveja syöviä eläimiä kiitettiin lihasta ja nahoista, ja toivottiin vastaavaa saalista jatkossakin, kun taas pedoilta metsästäjä saattoi pyytää eläinhengen kykyjä ja voimaa edesauttaakseen saaliinsaantia. Eläimen ominaisuudet ihmisessä olivat siis ennemminkin toivottuja kuin pelättyjä. Hyvällä metsästäjällä kun tuli olla haukan näkö, karhun kestävyys, ketun kuulo, ja suden vainu, ja vaanivan eläimen lailla hän pystyi ääneti hiipimään saaliin lähituntumaan.
Luontoyhteytensä ansiosta esivanhempamme eivät eksyneet metsän peittoon eivätkä joutuneet hiisien luoliin. Esi-isät todella kunnioittivat ja palvoivat eläimiä, kokivat sielunkumppanuutta kaikkien luonnon luomien kanssa, ja olivat sopeutuneet luontoon nykyihmistä paremmin.
Ihmisen vieraannuttua Äiti Maan helmasta kaupunkeihinsa, eläinhenkien palvonta jäi kakkoseksi karja-/kotieläimille, lihajalosteille ja mikrolounaille muuttuen lopulta luolamaalauksista luettaviksi muisteloiksi. Moderni, taloja rakentava ja ruokansa itse viljelevä ihminen ei enää tarvinnut luontoa, metsästystaitoa, eikä eläimellisiä ominaisuuksia. Monet esi-isien eläinikoneista saivat muutoksen mainingeissa jopa pelottavia piirteitä ymmärtämättömän jälkipolven silmissä. Metsässä vaani vaara, ja ihmisen kehitykseen mukautuneet pedot verottivat karjaa laitumilta. Eläimestä tuli pahis, jolloin ihmisen ja eläimen välinen kuilu syveni korostaen samalla molempien pahimpia ominaisuuksia. Kuka muka haluaisi olla kuin sivistymätön metsänpeto?
Eläinten palvonnasta on meidän päiviimme silti jäänyt havaittavia kaikuja, muinaisten luolamaalausten tapaan; Nykyään erinäisten käyttö-, ja koriste-esineiden, kirjojen, korujen ja jopa tekstiilejen koristeissa ja kuvituksissa lainattu paljon eläinmaailmasta ja ihmisen juurista. Siellä, kuten esi-isien aikoina, henkiopas; eläin, on yhä läsnä. Pörröisellä matolla istumme kuin luolassa karhuntaljalla, karibukuvioinen kahvimuki muistuttaa leirinuotiosta, ja eläinkuvioisen asusteen kantaja huomataan. Eläin muistuttaa meitä juuristamme, kuvastaen ihmisen pimeää puolta piilotajuntamme syövereistä; Villiä luontoa ja muinaista eläinyhteyttä, kuin sivistyneen nykyihmisen vastavoimana. Valitettavan usein tämä ymmärretään väärin, ja sitä on helppo pitää pahuuden ilmentymänä.
Raakalaiset
Olemme kautta aikojen rinnastaneet verenhimon, piittaamattomuuden ja julmuuden metsän petoihin, eläimiin vailla ymmärrystä ja tervettä järkeä, sillä onhan petojen "pahuus" ollut ihmiselle "luonnollisempi" hyväksyä kuin ihmisen. Meidän on jotenkin aina ollut vaikea käsittää toisen ihmisen; ihmisveljen, raakalaismaisuutta todeksi kouriintuntuvistakaan todisteista huolimatta, joten olemme samaistaneet pahat ihmiset eläimiin melkeinpä pakonomaisesti. Kristin kirkon mukaan heidän jumalansa loi ihmisen omaksi kuvakseen. Näin ollen ihmisen katsottiin luonnostaan olevan sivistynyt ja inhimillinen, jonka vastapainoksi metsän sivistymätön peto oli villi ja verenhimoinen julmuri. Meillä Suomessa pedoista pelätyin on kautta aikain tietenkin ollut susi, jonka maine verenhimoisena raakalaisena on kasvanut vuosisatojen saatossa melkeinpä tyhjästä.
Nykyisin tiedämme suden olevan älykäs ja sosiaalinen laumaeläin, joka huolehtii jälkikasvustaan ja jolla on yhteisössään tarkka, ihmisen tavoin oma, yksilöllinen asemansa. Siitä huolimatta moni nykyihminen roikkuu kiinni entisaikojen taikauskossa ja kaikkia todisteitakin vastaan väittää sutta mielettömäksi raakalaiseksi. Ironista kyllä, harmaaturkki pureutuu ihmismielen pimeään puoleen juuri inhimillisyydessään, ja todistaa ettei kynsin hampain tappaminen tee eläintä sen kummemmin kuin teen juominen posliinikupista pikkusormi sirosti koukistettuna tekisi ihmisen..
Esihistorian hämäristä..
Evoluuttisena faktana mainittakoon, että ihminen ei lajina ole koskaan ollut virallisesti petoeläin. Kädelliset ilmestyivät maapallolle tämänhetkisten tietojen mukaan n.65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin muut nisäkkäät (myös lihaasyövät saalistajanisäkkäät), olivat jo about 135 miljoonaa vuotta vanhoja.
Virallisesti petoeläimen tuntomerkeiksi mainitaan pitkät raatelukynnet saaliseläimen aloillaan pitelyyn, terävät kulmahampaat saaliin tappamiseen ja lihan repimiseen, sekä eteenpäin/etualalle suuntautuneet silmät, joiden avulla saalistaja voi parhaiten havaita saaliin ja keskittää hyökkäyksensä.
Vertailun vuoksi siis, pääasiassa kasvisravintoa käyttävillä eläimillä (eli saaliseläimillä), on tasaiset hampaat, tylpät, tai liki olemattomat kynnet ja silmät ovat yleensä pään molemmin puolin jotta ne voivat havainnoida ympäristöään laajemmalta alalta ja näin suojautua pedoilta.
Petoeläimen pääasiallinen ravinto myös koostuu lihasta, jota ilman eläimen elimistö ei toimi ja eläin kuolee. Nykyään monet lihansyönnin puolestapuhujat vetoavat niin hampaisiin kuin tuohon silmä-asiaan, eli "petomaisina" pidettyihin piirteisiin ihmisen ulkomuodossa, ja väittävät, että koska meidänkin silmämme ovat edessä kuten pedoilla, olemme myös me luonnostamme petoja ja saalistajia. Kasvissyöjät ja vegaanit keskuudessamme puolestaan todistavat että ihmiselimistö ei välttämättä tarvitse juuri eläinproteiinia pysyäkseen hengissä. Puhumattakaan, että jos ihminen lähtisi petoeläindieetille, ja todellakin söisi pelkkää lihaa, hän ei lopulta enää voisi kovin hyvin erilaisten ravintoainevajeiden vuoksi. Ihmiselimistö ei nimittäin pysty pilkkomaan eläinproteiinia yhtä tehokkaasti kuin lihansyöjän vastaava, eikä ihminen näin ollen voi käyttää hyväkseen lihan ravintoaineita yhtä monipuolisesti kuin oikeat lihansyöjät. Mainittakoon vielä, että liiallinen eläinproteiini voi aiheuttaa ihmiselimistössä mm. kalsiumvajetta.
Kärjistäen siis, pedon-, ja saaliseläimen merkkejä vertaillen ihminen olisi tässä asteikossa kaksi-kolmesta tuloksella ennemminkin kasvissyöjä ja näin ollen saaliseläin kuin mikään peto o_O
Mainittakoon myös, että eläintieteellisesti on virheellistä puhua nisäkkäiden kohdalla kasvissyöjäeläimistä, sillä valtaosa kasvissyöjistä on tavalla tai toisella sekasyöjiä, eli nauttivat tarvittaessa myös eläinproteiinia. Tällaisia ovat mm. Siat, Jyrsijät, Jänikset, ja jopa lauhkeina pidetyt, laiduntavat lampaat saattavat nakerrella kuolleita lajitovereitaan. Puhuessamme kasvissyöjistä assosioimme mielikuvamme susien, leijonien ja minkkien sijaan juuri lehmiin, lampaisiin ja kaniineihin, ja pysymme paremmin keskustelussa mukana. Virallisesti eläimet jaetaan kuitenkin vain lihan-, ja sekasyöjiin.
Oletus ihmisestä petoeläimenä on siis väärä, mutta miksi meillä sitten on "saalistajan" silmät? Niin, unohdamme usein olevamme kädellisinä sukua ihmisapinoille. Kädellisinä meilläkin täytyy olla hyvä syvyysnäkö, ja näin ollen silmämme ovat kehittyneet katsomaan eteenpäin, jotta voisimme parhaiten tarttua oksaan, hedelmään tai työkaluun, kuten esimerkiksi orangit tai bonobot.
Emmekä katso eteenpäin siksi että voisimme hyökätä saaliseläimen kimppuun (erona juuri tämä 135 miljoonan vuoden kehitys, huom.).
Ihmisapinoilla ja muilla kädellisillä, kuten gorilloilla ja paviaaneilla, on myös usein lajityypillisesti suuret, vaikuttavannäköiset kulmahampaat, mutta pelkät hampaatkaan eivät tee eläimestä verenhimoista lihansyöjää. Kädellisten kulmahampaat ovat kehittyneet sekä puolustautumista että kamppailua varten, ja esim. eri lajejen urokset usein, no, urostelevat toisilleen hampaitaan näytellen, kilpaillen naaraiden suosiosta. Mainittakoon, että ihmisurokset, eli miehet, (kenties juuri mainittujen kulmahampaiden pienuuden takia,) käyttävät vastaavissa tilanteissa yleensä nyrkkejään. Toinen esimerkki massiivisista kulmahampaista on sarveton Vesikauris, joka ei myöskään ole lihansyöjä saati saalistaja, vaan hampaat ovat kehittyneet eläimelle juuri "sarvien korvikkeeksi".
Ihminen on kädellisenä kehittynyt siis sekasyöjäksi, ei lihansyöjäksi. Surullista kyllä, yleisesti kuvittellaan "sekasyöjän" tarkoittavan, että ravinnoksi tarvitaan sekä kasveja että lihaa. Todellisuudessa se tarkoittaa vain, että sekasyöjän elimistö pystyy pilkkomaan ravinnokseen sekä kasvi-, että eläinperäistä proteiinia, ym. ravintoaineita, eli silloin k.o. olento voi pärjätä molemmilla, sekä lihalla että kasviksilla, tai vain niillä pelkillä kasviksilla, jos ruokavalio on tarpeeksi monipuolinen.. Siksi ne juuri mainitut lampaatkin joskus järsivät niitä vainajiaan, ruoho kun on aika yksipuolista pupellettavaa..Faktat haltuun siis.
Hukka ja Nalle
Suomalaisittain kuuluisimmat voimaeläimet olivat Karhu ja Susi, jotka tarjosivat tavallaan myös yleisesti hyväksytyn aspektin hyvästä ja pahasta, joiden ero meille opetetaan jo pienestä pitäen. Karhu oli kunnioitettu, taivainen sankariolento ja ihmiskunnan emuu. Nykyään karhu tosin tuo monille mieleen vain lastensadut, ja halittavan pörröiset teddynallet joissa tuskin on aistittavissa enää lainkaan villiä erämaata ja karhunhenkeä.
Monien alkuperäiskansojen keskuudessa susi voimaeläimenä puolestaan liitetään vahvasti vapauteen, itsenäiseen ajatteluun, perhekeskeisyyteen, rohkeuteen, ja villiin luonteeseen, siis pieneen kapinointiinkin. Suomalaisessa mytologiassa susi sen sijaan on alisen väkeä, ja säilyttänyt paikkansa suomalaisten mielissä vain kavalana petona. Sanonnoissa hukkarukalla on edelleen huono kaiku; Puhutaan ”susipareista” kun pariskunta asuu vihkimättä yhdessä eikä perusta yleisesti hyväksyttävistä normeista. Kun jokin projekti ei onnistu odotusten mukaisesti, se on "täysi susi", samoin kuin kannattamaton, ikävä matka on "hukkareissu". Kadonnut tavara "on hukassa". Kun oma lajitoverimme kohtelee meitä kaltoin, muistamme, että "Ihminen on ihmiselle susi", eli toinen ihminen kohtelee meitä kuin susi kohtelisi ihmistä.. Kaltoinkohtelija ei kuitenkaan ole eläin, vaan ihminen, hui.
Vaikka suden lähisukulainen, koira, on ollut ihmisen kumppani jo vuosisatoja ja tunnetaan luotettuna uskollisuuden symbolina, on susi villieläimenä aina ollut meille kuin koiran vastakohta, edustaen petollisuutta. Toki sutta on folkloressa karhun tavoin pidetty myös metsänkuningas Tapion koirana. Susivihan vyöryessä yliluonnollisen maailman ympäröimä, sodan ja köyhyyden ahdistama ihmismieli oli omiaan luomaan sekalaisen lauman olentoja, jotka piileskelevät metsissä, tappavat, ja syövät ihmisiä. Onhan suomalainen kansanperinne ollut kautta aikain täynnä sekä todellisia että vähemmän todellisia petoja joiden harteille on voitu sälyttää niin surmatöitä kuin kadonneita lapsia. Mieleenpainuneimpia ovatkin traagiset kohtalot joissa viattomat ihmiset taantuvat eläimen kaltaisiksi raakalaisiksi. Olennot kasvattivat hallavan turkin, hampaat ja kynnet ja ulvoivat kuutamoa. Varjoteatteri oli valmis..
Ihmissutta ken pelkäisi..
Ihmissusi on lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon myyteistä ja kansantaruista kenties tutuin teriantropinen hirviö tai peto. Perinteinen ihmissusi on sudeksi muuttunut/muutettu ihminen, tai ihminen, jolla on kyky muuttaa itsensä sudeksi tai sudenkaltaiseksi olennoksi. Useimmissa tarinoissa ihmissusi kuvataan päiväsaikaan ihmishahmoisena, mutta hän muuttuu vasta yöllä, yleensä täysikuun myötävaikutuksesta eläimeksi. Tarinoista riippuen joko kaikkina kolmena täysikuun-vaiheena, tai vain keskimmäisenä, kirkkaimman täysikuun alla. Joskus susihenkilö taas kykenee muuttumaan sudeksi milloin itse haluaa eikä täysikuulla ole mitään osuutta asiaan. Helmikuun kerrotaan olevan susi-ihmisille, eli lykantroopeille, erityisen vaikeaa aikaa, joka aiheuttaa ihmissusille apatiaa ja masennusta. Muun maailman tunnettuja eläinihmisiä olivat mm. Intian ihmistiikerit, Afrikan ihmiskrokotiilit ja ihmishyeenat, Etelä-Amerikan ihmisjaguaarit ja Pohjois-amerikan ihmiskojootit. Venäjällä tunnettiin lisäksi ihmiskarhuja, ja Suomalaisessa mytologiassa ihmissuden ohella tutuin lienee juuri mainittu jumalhahmo Karhu, joka esiintyi usein ihmishahmossa.
Ihmissuden mainitaan olevan joko hahmoltaan näkyvä, tai sitten "karva kasvaa sisäänpäin", ja täydenkuun uhri kirmaa yössä ihmisen hahmossa uskoen olevansa susi. Shamaanitarinoissa muodonmuutokseen tuntuu usein riittävän selkään heitetty suden talja, jokin sudennahkainen asuste, tai susi-amuletti. Suomen ja Itä-Euroopan alueiden ihmissuden kerrotaan sudenhahmossaan näyttävän oikealta, nelijalkaiselta sudelta, poikkeavana tuntomerkkinä viisivarpaiset takajalat (koiraeläimillä on yleensä takajaloissa 4 varvasta, ellei kyse ole polydaktyliasta eli monivarpaisuudesta, mikä on geneettinen mutaatio). Ihmissuden silmät mainitaan etenkin viihteessä olevan susimaisen keltaiset, mutta folkloressa ihmissudella on usein eläinhahmossaankin ihmisen silmät ja inhimillinen katse.
Suomalainen ihmissusilore mainitsee sudenkirouksen uhrilla ihmishahmossa usein olevan näkyvän hännän. Kun uhri on parannettu taas ihmiseksi, hännän mainitaan katoavan viimeiseksi, jopa kuukausien, tai vuosien kuluttua.
Kaksijalkaiset ihmissudet, jotka tarinoiden mukaan näyttävät isokokoiselta, hyeenamaiselta pedolta jolla on suden pää, ovat puolestaan tutumpia Britanniasta ja Amerikasta, joissa ihmissusi kuvataan usein kaksijalkaisena. Tällaisten kaksijalkaisten ihmissusien mainitaan toki kykenevän liikkumaan halutessaan myös neljällä jalalla. Suomalaisen folkloren ihmissusi puolestaan oli usein kolmijalkainen, sillä toinen jalka muuttui hännäksi. Britannian ihmissusilore mainitsee ihmissuden taas usein hännättömäksi, oli se sitten muuten kuinka sudenhahmoinen tahansa.
Susien tavoin ihmissusi ei tarinoissa välttämättä kykene puhumaan tai muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Ihmissuden murhanhimo on myös vertaansa vailla. Peto himosi saaliikseen, vähän tarinoista riippuen karjaeläimiä, ihmislihaa, sydämiä, maksaa, ruumiinlihaa, luita, miehiä, naisia tai pieniä lapsia. Jopa munuaiset ovat tarinoissa tuolle karvavarpaalle kelvanneet.
Toisin kuin esimerkiksi Euroopassa, suomalainen ihmissusilore ei ole ollut mitenkään erityisen raakalaispainotteista. Suomalainen ihmissusi ei ole koskaan ollut verenhimoinen, palavasilmäinen kannibaali, vaan suden lailla säikky ja eläimenkaltainen metsän olento joka tappaa syödäkseen, ei huvikseen. Ihmissutemme eivät myöskään ole mitenkään täysikuujohdannaisia, vaan esimerkiksi noidat ja tietäjät saattoivat muuttua susiksi niin halutessaan, vapaasta tahdostaan. Tämä on yksi syy miksi suomalaisia on maailmalla pidetty "noitakansana". Sudeksi muuttuneen/muutetun ihmisen mainittiin kuitenkin näkyvän esim. peilistä/heijastavasta pinnasta ihmisenä.
Suomessa ihmissusi on ollut myös tietäjän tai noidan suututtanut poloinen, joka oli kirottu sudenturkkiin kunnes joku ystävällinen lähimmäinen kumosi taian. Yleensä tämä tapahtui tarjoamalla sudelle ruoaksi ihmisten ruokaa, kuten ruisleipää tai kypsennettyä lihaa, tai kutsumalla sutta tavatessa tämän oikealla nimellä.
Poikkeustapauksissa sutena piti viettää jokin tietty aika, kuten vuosi, jonka jälkeen susi palautui ihmishahmoon palatessaan paikkaan jossa hänet kirottiin.
Suomalaisessa folkloressa ihmissusi ei myöskään yleensä muutu ihmiseksi kuoltuaan, eikä sen tappamiseen tarvita hopealuoteja. Totuus paljastuukin metsästäjille usein vasta nyljentävaiheessa, kun nahan alta löydetään tuttu tupakkakukkaro, puukko tai kaulakoru. Käpälän sisältäkin on voinut löytyä kihlasormus, tai ihmiskäsi. Nykyään vastaavia esineitä olisivat ehkä lompakko, kännykkäkotelo, lävistys tai tatuointi?
Minne matka, Pikku Punahilkka?
Ihmissusitarinoiden sydän lienee keskieuroopassa, mutta vahvaa ihmissusiperinnettä on myös Brittein Saarilla ja Baltian maissa. Suomalaisen ihmissusiloren juuret ovat Liivinmaalla, Virossa, ja Etelä-Karjalassa. Suomen ihmissusikanta on keskittynyt lähinnä Etelä- ja Itä-Suomen alueille, ja on todennäköisesti Baltialaista alkuperää. Hyvä muistaa että ihmissusitarinat eivät aikanaan ole olleet turhia, vaan niiden tarkoitus on ollut toimia paitsi moraalisena ohjenuorana, myös pelotteena varomattomille ihmisille; Ole hyvä ja kunnollinen ihminen, tai voit muuttua sudeksi ja raadella perheesi/kyläläiset tappavat sinut ja ripustavat kelvottoman ruumiisi kyläaukiolle jossa sinua haukutaan ja syljetään, tai, älä kulje yksin äläkä mene omin päin metsään tai ihmissusi vie sinut. Varoitukset eivät olleet turhia, etenkään lapsille, sillä varsinkin maaseuduilla liikkui aikoinaan jos jonkinmoista veijaria ja ryöväriä. Kyläyhteisössä, jonka jäsenet väistämättä tunsivat toisensa ja toimivat toistensa hyväksi, lapsille yliluonnollinen, eläimellinen peto oli tuntuvampi pelote kuin toinen ihminen.
Käsitteenä ihmissusi, villi, sudenkaltainen luonnonlapsi, kuvasi myös kapinaa aikansa auktoriteettejä vastaan. Yhteisöissä, joissa vallitsi ankara kristillinen ajattelu, luonnolliset halut ja tarpeet olivat omiaan antamaan pedon leiman liian vapaille yksilöille. Eläin oli vallitsevan auktoriteetin määritelmissä vapaa, rietas ja villi, ihminen puolestaan kurinalainen, siveellinen ja nöyrä. Mainitaanhan kristittyjen pyhässä kirjassakin, että vain ihmisellä olisi sielu. Heidän jumalansa loi ihmisen omaksi kuvakseen, hallitsemaan meren kaloja, taivaan lintuja, karjaa, ja muita eläimiä joita maan päällä liikkuu. Ihmisen ja eläimen välille annettiin siis selkeät rajat joissa ihminen julistettiin luomakunnan kruunuksi ja paremmaksi kuin eläin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös joissakin itämaisissa kulttuureissa oli tapana nuorten aikuistumisriitin yhteydessä viilata lapsen kulmahampaat tasaiseksi, ihmisen merkiksi niin että hän erottuisi metsän pedoista.
Suden pojat ja tyttäret
Eräiden tarinoiden mukaan ihminen saattoikin syntyä ihmissudeksi, ja olla jo lapsuudesta merkitty metsän omaksi. Tällaisina on pidetty mm:
-Perheen seitsemättä tytärtä
-Talvipäivänseisauksena, Joulupäivänä tai -aattona syntyneitä
-Sunnuntaina tai Perjantaina syntyneitä
-Aamuyöstä klo. kolme tai keskiyöllä syntyneitä
-Täydellä kuulla ja/tai ulkona syntyneitä
-Perätilassa syntyneitä
-Papin/kirkonmiehen äpärälapsia
-Punapäitä
-Lapsia joiden kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen
-Lapsia, joiden etu-/keski-/nimettömät sormet olivat pidemmät kuin muut
-Lapsia jotka oli siitetty täydenkuun alla.
Kun jokin määräaika (vaihtelee lähteittäin), esim.16. syntymäpäivä, koittaa, tuomittu lapsi muuttuu sudeksi. "Susiraja" saattoi hyvin olla myös kuukautisten alkaminen, äänenmurros, neitsyyden/poikuuden menetys tai muuten vain murrosiän alkaminen. Mainitaan myös, että lapsi jäisi ihmissudeksi jos jäisi vanhaksipiiaksi/ -pojaksi. Papin aamen siis saattoi tässäkin tapauksessa pelastaa kirotut lapset, ainakin, jos he tunnustivat yhteisönsä yleisesti hyväksymää uskontoa.
Koska noidilla ja velhoilla tuntui olevan kyky muodonmuutokseen (pohjoisissa oloissa susi oli suosittu muoto), noitien ja ihmissusien ulkoisissa merkeissä uskottiin olevan paljolti samaa. Ihmissuteuden mainitaan myös olevan perinnöllistä; Ihmissuden jälkeläisilläkin, olivat sitten kuinka ihmisenmuotoisia tahansa oli tarinoiden mukaan kyky muuttua sudeksi. On myös uskottu, että ihmissuden jälkeläinen syntyisi hännän kera, tai sitten sudenhahmoisena pentuna joka kasvaa ja muuttuu ihmislapsen hahmoon varttuessaan. Totta on, että ihmisellä voi syntyessään olla eräänlainen hännäntynkä; atavistinen jäänne, mutta minkäänlaista lääketieteellistä yhteyttä tarinoiden ihmissusiin ei ole havaittu ;)
Räyh!
Yhtä lailla pelätty olento oli Koirankuonolainen. Suomalainen folklore kertoo jonkin verran tarinoita kohtaamisista koirankuonolaisten kanssa, niiden mm. mainitaan olevan yksisilmäisiä, korvattomia, puhuvan vierasta kieltä ja olevan erityisen verenhimoisia. Tarinoita koiranpäisistä ihmisistä löytyy ympäri maailmaa, ja Suomessakin Koirankuonolaisia on liikkunut tarinoiden mukaan sankoissa korpimetsissä, etenkin Lapissa, Itä-Suomessa ja Karjalan alueilla. Perinteinen koirankuonolainen on kuvattu muuten ihmisennäköiseksi vartaloltaan, mutta niillä oli koiran pää, tai ainakin kuono, ja niiden on joidenkin tarinoiden mukaan mainittu olevan karvaisia.
Koirankuonolaistarinat yleistyivät sota-aikana, ja ne ovatkin oma lukunsa pääasiassa sotia ja vaikeita aikoja käsittelevässä kansanperinteessä. Koirankuonolaiset kuvattiin eläimellisiksi, väkivaltaisiksi ja raa'oiksi, ja niillä on todennäköisesti tarkoitettu niin epätoivoisia sotilaskarkureita, kuin pelottavia sissisotureita.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että ainakin eurooppalaisissa tarinoissa koirankuonolaisiksi on nimitetty myös kaikkia ulkomaalaisia, ja etenkin aasialaisia sotureita. Sitkeät sissit olivat eksoottisia vastustajia joilla oli paitsi erilaiset tavat, myös korpisotaa ajatellen "sivistyneelle väelle" tuntemattomuudessaan pelottavammat taistelutaktiikat.
Suomessa vierasta kieltä puhuvat koirankuonolaiset saattoivat realistisesti ajatellen hyvin olla esim. Itärajan takaa tulleita partisaaneja, rintamakarkureita, vakoojia, tai muita sen sellaisia, virkavaltaa pakoilevia konnia, joilla ei ollut kulkijan kohdatessaan muuta vaihtoehtoa kuin vaientaa poloinen ennenkuin tämä saattoi tehdä hälytyksen. Jos vierasmaalaisia vakoilijoita ja sissisotilaita mietitään, koiranpää olisi helppo ymmärtää esim. saaliseläimeltä nyljettynä valeasuna, naamarina, jonka turvin olisi helpompi kurkistella ympäristöön tulematta heti tunnistetuksi ihmisenä. Puhumattakaan, että näiden tuntemattomien raakalaismaisina ja "eläimellisinä" pidetyt tavat olivat omiaan värittämään selviytyjien ja heidän omaistensa kauhukokemuksia "Ei se mikään ihminen ollut, vaan puoliksi eläin".
Lisäksi Venäjän monenkirjava armeija sisälsi sotamiehiä myös monista maanläheisimmistä kansoista, joten jo lähtöjään erilaiset päähineet tai asut saattoivat oikeassa valossa/varjossa näyttää kaukaa katsottuna eläimellisiltä, koska ne ovat vieraita katsojalle joka ei tiedä mitä näkee. Toisin kuin siis esimerkikisi hiidet ja maahiset, koirankuonolainen ei varsinaisesti ole lähtöjään yliluonnollinen uskomusolento, vaan kuonolaistarinoiden taustalla on usein karu todellisuus.
Se joka asuu sisällä?
Edellä mainitsemieni taikauskoisten tapajäänteiden vuoksi yhdistämme yleensä pelkän aggressiivisuuden eläimeen; Kun hyökkäämme kanssaihmisen kimppuun mieltä vailla ja haluamme hakata hänet tohjoksi, tai jos hyökkäämme rakastajan kimppuun intohimon pyörteissä upottaen kynnet hänen lihaansa luulemme itseämme "eläimellisiksi" ja siten vahvoiksi. Olemme väärässä. Hetkelliset puhtaan aggression puuskat pohjaavat puhtaasti inhimilliseen, ihmisen reaktioon, eikä niinkään eläimeen. Ihmisinä meiltä odotetaan paljon, yksilöstä riippuen, liikaakin.
Elämme elämämme lapsesta asti erilaisten velvollisuuksien, sääntöjen, asetusten, lakien ja henkilökohtaisten lupausten sitoessa käytöstämme, tapojamme ja mieltymyksiämme. Koemme ahdistusta meille asetetuista auktoriteeteistä mutta vaikenemme ja painamme päämme kunnes jokin korviemme välissä napsahtaa, ja sinitakkiset (tai valkotakkiset) tyypit taluttavat meidät jäähylle. Rajojemme murtuessa emme aina ole tietoisia kun mittamme täyttyy ja mopo karkaa käsistä. Olemme sillä hetkellä heikkoja ja haavoittuvaisia ja annamme periksi ympäristön paineille. Siksi sitten myöhemmin saatamme tuntea katumusta hetkellisestä tahdittomuudestamme. Moni tuntee että häneltä odotetaan liikoja vain koska hän on ihminen; nuori/aikuinen, nainen/mies, ja voi hyvin kadehtia esim. lemmikin tai villieläimen huolettomia oloja.
Sääntöihinsä kahlehditun ihmisen rinnalla sielueläin/toteemi asuu edelleen jokaisen meistä sisällä, mutta raakalainen se ei ole. Eläin sisällämme kuvaa puhtaita vaistoja, haluja ja luonnollisia tarpeita ja vastaamista luonnon kutsuun. Vai väitätkö ettei sinua koskaan ole vallannut vastustamaton himo nukkua taivasalla, murista röyhkimykselle, kiivetä puuhun, raapia rakastajan selkää, lähteä vaan villisti juoksemaan tai syödä grillikana käsin; siinä kioskin edessä. Hyvä. Sinä ehkä ymmärrät :)
Eläin on myös se, joka ihmettelee käytöstämme. Sisintään tukahduttava ihminen kärsii ihmisyyden menettämisen pelossa tarpeettomasta askesiasta ja tuntee syyllisyyttä jopa palasesta suklaakakkua. Itsekurin pettäessä ihminen saa vallan ja syyttää helposti eläintä; petoa. Oikea, luonnon kasvattama villi eläin omassa ympäristössään ei ole koskaan niin raaka kuin harkinnalla siunattu ihmisolento voi olla. Siksi sielueläin voi auttaa asioita tapahtumaan tehtyäsi päätöksen olla välittämättä seurauksista. Siksi on tärkeää muistaa eläinyhteys, sillä eläin voi auttaa meitä paremmin olemaan, niin sanotusti, ihmisiksi.
Ihmisestä riippuen sielueläin voi olla joko kasvin- tai lihansyöjä, saaliseläin tai peto. Molemmat yhtä lailla jaloja ja kunnioitettavia hyvine, sekä huonompine luonteenpiirteineen. Toiset meistä ovat sisäisen eläimensä kanssa paremmin sinut kuin muut. Meidän ei pitäisi pelätä tätä eläintä, vaan elää sopusoinnussa sen kanssa. Vaikka sielueläin on omanarvontuntoinen, ja ehkä röyhkeäkin, ei se tarkoita että se pitäisi tappaa ja unohtaa. Olettehan saman olennon kaksi puolta.
Tutustu eläimeesi, kuulostele ja kuuntele sitä. Onko se kasvissyöjä vai lihansyöjä? Mitä se haluaa, mistä se pitää, tai mikä saa sen hermostumaan. Erilaiset rentoutumisharjoitukset ja meditointi voivat auttaa sinua pääsemään yhteyteen sisäisen eläimesi kanssa. Myös eläinkirjoista voi oppia eläimen tavoista ja käyttäytymisestä. Ehkä sielueläimesi on paremmin pinnalla tiettynä vuorokaudenaikana, tai tietynlaisissa elämäntilanteissa? Ehkä tietyssä paikassa? Kun tunnet eläimen läsnäolon, ota se vastaan ja katso millainen otus sieltä paljastuu. Voit oppia eläimeltä paljon.
Enkä sano että kaikki valta pitäsi antaa eläimelle sen kummemmin kuin ihmisellekään, sillä puolikkaina te täydennätte toisianne, asui sisälläsi sitten saukko, kettu, ahma, peura tai pupu. Kun tunnet eläimesi, se on myös paremmin hallittavissa. Sielueläin ei ole lemmikki, mutta hemmottelu tekee hyvää sillekin ihan kuin sinulle itsellesikin. Päästä siis eläin joskus temmeltämään elementissään; Juoksemaan metsään, sukeltamaan veteen, kieriskelemään ruohikkoon, tai ulvomaan kalliolle. Hitot, kaiva sille vaikka potero takapihalle jos siltä tuntuu.
Sielueläimen tunnustaminen virkistää mieltä ja auttaa tasapainottamaan omaa elämääsi. Eläimen läsnäolo rohkaisee, lievittää ahdistusta, ja auttaa ymmärtämään paremmin ympäröivää maailmaa. Mene rohkeasti, ja ota selvää.
Uskomuksia:
-Jos koet unessa olevasi ihmissusi, kuvastaa se yleensä eläinyhteyttä, mutta myös tukahdettuja, negatiivisia tunteita, turhautumista ja nälkää sielussa. Jos siis muutut unessa ihmiseläimeksi, voi se viestiä muutoksen tarpeesta ja kyllästymisestä rutiineihin.
-Ihmissusi tai muu ihmiseläin unessa on yleensä sinun eläimellisen puolesi heijastuma. Huomioitko sielueläintäsi tarpeeksi?
-Aloe Vera houkuttelee ihmissusia, Rosmariini taas karkottaa niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti