tiistai 20. joulukuuta 2011

Valkoparta, vanha ukki?

Joulun alla niin mainoksissa kuin katukuvassa alkaa hiippailla punanuttuisia, valkohapsisia hahmoja jotka imeväinenkin tunnistaa joulupukiksi. Tuo hohotteleva valkoparta asustaa suomalaisen nykyperinteen mukaan Lapissa Korvatunturilla, omaa lauman sekä lapsia ja aikuisia vuoden ympäri vakoilevia tonttuja, hankkii lahjansa ilmeisesti Gigantista ja ehtii päivystää jopa lastenpuhelinta aattoaamuna.

(Joulupukki jakaa Vaasan Leipää Wanhassa lehtimainoksessa. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui")

Nykyihmiselle on myös mahdollista joulukiireidensä keskellä ja aidon valkoparran sijaan soittaa joulupukkipalveluun ja vuokrata sieltä, tuota, valepukkeja ilahduttamaan perheen pienimpiä jouluna.
Parhaitenhan joulumieli tiivistyykin perhepotretissa jossa poseeraa lahjasäkkeineen myös naapurin herra Kervistä erehdyttävästi muistuttava, leveästi hymyilevä joulupukki.

Mutta entäs sitten aito vanha ukki? Onko hän aina ollut ylipainoinen, hyväntuulinen valkohapsi, joka on kulkenut punaisessa nutussa vastalankattuine nahkasaappaineen jakelemassa tonttujensa valmistamia lahjoja kaikille maailman lapsille iloisesti hohotellen? Tuskin, sillä kansanperinne ja folklore tuntee aikamoisen liudan monensorttisia pukkeja jotka eivät ole nykyjoulua nähneetkään.. Myöhäissyksyn metsissä metsästi Sarvekas metsänjumala, Kekrinä taloissa kiersi kekripukki, joulun rääppeille saapui Tapaninpukki, ja myöhemmin taloissa rellesti Smuutti, eli Nuuttipukki seurueineen. Puhumattakaan pienestä, vaatimattomasta olkipukista, joka nököttää joulunpyhät ikkunalaudalla tai pöytäkoristeena pölyä keräten..

Jos siis aiomme perata Joulupukin, täytyy kaivautua syvemmälle..

Vanha sarvipää

Olkipukki on jokaiselle pohjoismaalaiselle enemmän tai vähemmän tuttu joulun symboli, eikä sillä ole juuri yhtäläisyyksiä muihin joulun pukkihahmoihin. Onhan olkipukki tuttua Joulupukkia vanhempi hahmo. Olkipukkeja on pieniä ja isompia, ja ne valmistetaan kullankeltaisista olkikimpuista jotka sidotaan yhteen yleisimmin punaisella nauhalla. Vaatimattomalla Olkipukilla on usein päässään viljantähkäsomiste, mikä onkin ilmeisin viittaus joulua edeltävään aikaan; Vanhaan Talvipäivään, ja ennen kaikkea germaaniseen Yuleen, ja sen symboliikkaan.

Kullankeltaiset viljantähkät kuvaavat satoa ja aurinkoa. Maan hedelmällisyyttä, vaurautta ja yltäkylläisyyttä.
Olkipukissa on myös ripaus rakkautta ja pilkettä silmäkulmassa; Ennen wanhaan lemmekkäät nuorukaiset saattoivat antaa pidetylle tytölle lahjaksi perinteisen olkipukin, jonka sisään oli sitten erikseen piilotettu lahja tytölle.
Kilipukki hahmona puolestaan on jäänne sarvipäisestä jumalhahmosta, jollaisesta on nykyäänkin viitteitä monissa kulttuureissa. Esimerkkeinä Egyptiläinen Khnum-Jumala, Kreikkalainen metsänjumala Pan, sekä Kelttien ja Germaanien Cernussos. Suomen esihistoriassa tunnettiin myös mm. riistaonneen ja hedelmällisyyteen liitetty sarvipäinen, kahdella jalalla seisova hahmo, jota on kuvattu esim. kalliopiirroksissa.
Sarvekas jumala kuvataan kuitenkin usein peuransarvisena, mutta meille Suomeen vakiintuneelle hahmolle pukinsarvet lienevät tutuimmat. Tästä myös nuuttipukkien sarvet :)

(Peuransarvinen Cernussos-jumala. Kuva: Wikipedia)

Muinaisten Germaanien juhla, Yule, sijoittui joulunaikan. Yule oli Talvipäivänseisauksen juhla, jolloin yö oli pisimmillään, ja auringon odotettiin syntyvän uudelleen, minkä johdosta päivät alkaisivat jälleen pidentyä. Pimeyden keskellä Yule oli iloinen hedelmällisyyden juhla, jolloin juhlittiin sarvipäisen auringonjumalan paluuta. Kristinuskon myötä Yule ja Talvipäivän juhlinta lopulta sulautuivat kristin kirkon kehittämään talvijuhlaan vanhan sarvipään seuratessa mukana saaden jopa paholaismaisia piirteitä, sillä onhan kristillisen mytologian pääpahiksella, Saatanallakin, sarvet päässä. Tämä olikin oiva pelottelukeino leimata ihmisten wanhat, pakanalliset tavat syntisiksi ja vääriksi. Mutta kuten tiedetään, omilla aivoillaan ajatteleva kansa juhli, ja juhlii, juhliaan ja jumaliaan erinäisistä jeesustelijoista huolimatta.
Mainittakoon siis tässä välissä, että suomenkielessä sana "joulu" juontuu nimenomaan Yulesta, eikä siinä ole mitään kristilliseen mytologiaan viittaavaa, toisin kuin englanninkielen sanassa "christmas", joka tarkoittaa "kristusmessua".
Nykyisin Yule itsessään lienee parhaiten esillä wiccojen keskuudessa, jossa Yulea yhä juhlitaan. Germaani-Yulen tavoin myös Wicca-Yulen ydin on auringon syntyminen ja Sarvipäisen jumalan kunnioittaminen.

Eläimet, etenkin sarvekkaat sorkkaeläimet pyhitettiin auringonjumalalle, ja metsässä elelevän peuran ohella kotipihasta tuttu vuohi vakiintui lopulta jumalan maanpäälliseksi ilmenemismuodoksi. Vertailun vuoksi, myös sonnia pidettiin hedelmällisyyden ja runsauden ilmentymänä, lähinnä eläimen sarvien, ja huomattavien kivestensä vuoksi, mutta koska sonni oli kuitenkin eläin johon lähinnä vauraimmilla talouksilla oli varaa, oli vuohi helpompi, ja yleisempi symboli myös köyhien talouksien hyväksyä etenkin alueilla, joilla vuohi oli nautaeläimiä yleisempi kotieläin.

Vuohipukista tuli siis (etenkin maskuliinista) hedelmällisyyttä, vaurautta, ja suojelusta symboloiva ikoni, jonka edustamia ominaisuuksia toivottiin myös taloon erinäisten eläinjumalankuvien turvin. Olkipukkeja rakenneltiin, ja muinaisissa juhlissa pukeuduttiin eläimiksi. Tällaisissa juhlissa osallistujien oli myös tapana tuoda hedelmällisyysjumalalleen lahjoja; Uhreja, kuten eläimiä, ruokaa, rahaa, koruja ja vaatteita. Jotain pikkuesineitä saatettiin antaa myös lahjaksi juhlissa tavatuille ystäville ja sukulaisille. Rituaaleissa ylipappi otti sarvekkaan jumalan roolin ja siunasi paikallaolijat. Moista perinnettä voidaan tavallaan pitää pukkiperinteen alkusysäyksenä. Joulupukkiin moisesta oli kuitenkin vielä matkaa.

"Knuutin knuppi, joulun loppu"

Joulun aikaan ihmiset olivat kiltimpiä ja armeliaampia kuin muina vuodenaikoina, ja siinä missä pihan eläimiä, myös vähäosaisia muistettiin runsaammilla antimilla. Kerjäläiset kulkivat taloissa "pyytämässä joulua", jolloin he saivat ruokaa ja juomaa, pääsivät ehkä jopa saunaan ja saivat yösijan. Laitapuolen kulkijoita kestittiin jotta onni ja vauraus pysyisi talossa, eikä katoaisi isäntäväen mahdollisen kovasydämisyyden myötä.
Esimerkiksi nykyinen joululahjojen jakeluperinne pohjautuu tällaiseen "anna niin saat" -ajatteluun vaurauden tuojana.

Oikeiden, apua tarvitsevien kerjäläisten saatua jouluna syödäkseen, riitti onneaan kokeilevia ruinaajia joulun jälkeisillekin. Vaurauden menettämisen pelossa rääppeisille päästettiin joulun jälkeen myös raikulimaiset veijarit; Nuuttipukit. Nuuttipukit tunnettiin vähän alueittain erilaisilla nimillä, ja kansankielessä puhutaan edelleen esim. Nuutti-,/Nuuti-, Smuutti-, eli Knuutti-,/Knuutipukeista. Nimensä Nuuttipukit saivat Nuutin nimipäivän, eli Nuutinpäivän (13.01) mukaan, jolloin pukkien kiertelykin vuosittain alkoi. Mainittakoon, että alunperin Nuutinpäivä oli kalenterissa Tammikuun 7.pvä, josta se siirrettiin nykyiselle paikalleen v.1708. Alunperin nuuttipukit siis aloittivat kiertelynsä jo 7. Tammikuuta, mutta myöhemmin, kun Loppiainen muutettiin v.1972 päivämäärältään vaihtelevaksi juhlaksi, Nuuttipukkiperinne vakiintui lopulta noudattaman uutta Nuutinpäivää, eli 13. Tammikuuta. Myös Joulurauha päättyy virallisesti Nuutinpäivänä. Nuuttipukkien aika tunnettiin paikoin myös Köyrynä, jolloin juhla on helppo sotkea samannimiseen, myöhäissyksyn satojuhlaan, Kekriin.

Nuuttipukit aloittivat siis vaeltelunsa Loppiaisen tietämillä, ja krapulaa välttääkseen kiertelivät muutaman päivän taloissa sahdinpohjia pummien. Nuuttipukit olivat yleensä oman kylän väkeä, useimmiten nuoria miehiä, eivätkä edes mitään varsinaisia vähäosaisia; Jopa rikkaampien talojen nuorukaiset saattoivat innolla lähteä kavereidensa kanssa nuuttipukkeilemaan. He naamioituivat, ettei heitä tunnistettaisi, ja halusivat ottaa osansa isäntäväen vieraanvaraisuudesta, usein sen rajoja koetellen.

(Hymyilevä Nuuttipukki antaa pojalle lahjan. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui")

Nuuttipukki eli tuttavallisemmin Nuuttis, oli pelottava ja myös hieman ei-toivottu hahmo, joka nykyisin tunnetuista pukkitavoista on kenties vahvimmin kytköksissä wanhaan pakanaperinteeseen. Nuuttipukki jalostui ajan oloon Kekripukista joulujuhlan kilpaillessa vuoden tärkeimmän juhlan tittelistä wanhan satojuhlan kanssa. Nuuttipukki oli pukeutunut eläimen vuotiin tai päällä oli nurinpäin käännetty, turkisvuorinen takki, mikä sai pukin näyttämään suurelta ja karvaiselta. Pukilla oli jaloissaan tuohivirsut, huopatossut tai saappaat, ja takin ympärillä saattoi olla vyö. Nuuttipukilla oli sarvet päässä, ja eläimellinen naamio oli valmistettu yleensä tuohesta, puusta tai paperista, vaikka nahkainen, nyljetty vuohipukin naamakaan ei ollut tavaton.
Nuuttipukin vakiovarusteisiin kuuluivat keppi, luuta tai varpuluuta jolla pukki saattoi läiskiä ihmisiä, sekä säkki tai kontti, johon pukki saattoi kerätä rääppeitä taloista.

Nuuttiperinteen laajetessa pukki keräsi ympärilleen seurueen, joka sitten joukolla kiersi kylillä rälläämässä. Pukki saapui taloon, usein jo valmiiksi tuhdissa humalassa, remusi ja kiroili, kepposteli, pelotteli lapsia ja kouri emäntää ja piikoja. Usein pukin mainittu luuta oli vielä erikseen kastettu virtsassa, mikä teki luudankosketuksesta entistäkin epämiellyttävämpää. Pukki saattoi myös itse pissata matolle tai tulisijaan, vilautella isäntäväelle tai haastaa riitaa talon miesväen kanssa.
Kaikesta huolimatta huonotapaisimpiakin pukkeja pahimpien kommervenkkien pelossa kestittiin ja lepyteltiin joulunrääppeillä, kuten mainituilla sahdinpohjilla ja kinkunjämillä, ja toivottiin pukin seurueineen jo pian poistuvan seuraavaan taloon.

Nuuttiperinnettä on nykyiseltäänkin helppo paheksua, kun unohdetaan ettei pukin "roolihahmona" ollut niinkään ihminen, kuin eläin. Eläimen roolissa kontrolli on vaikea säilyttää, ja yltiöpäiseen sikailuun sortuminen oli aina vaarana, etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Nuuttipukit seurueineen muuttuivatkin vuosien saatossa yhä kurittomimmiksi ja julkeimmiksi, mikä vaikutti lopulta osasyynä nuuttiperinteen häviämiseen. Eikä pienissä kaupunkiasunnoissa taitaisi enää olla tilaakaan suurelle pukkiseurueelle.
Aikoinaan nuuttipukkeja kuitenkin siedettiin, historiallisesti katsoen aika pitkäänkin, olihan perinteellä kuitenkin vankat juuret vaurauden säilyttäjänä. Ehkä remuava nuuttipukki myös osaltaan valmensi talonväkeä vuoden varrella mahdollisesti tuleviin vastoinkäymisiin kuten hallaöihin ja katoon jotka veivät viljan, siinä missä nuuttipukki viinat..
Yleistä kotirauhaa koskevat säädökset, ja ihmisten yhä nuivempi suhtautuminen vanhoihin perinteisiin, etenkin niihin epämiellyttäviin sellaisiin, muutti lopulta railakkaan nuuttiperinteen hieman siveämpään muotoon.

1950-luvulla nuuttipukkiperinne yleistyi pääasiassa lasten hullutteluksi, ja muistutti pitkälti amerikkalaista "Trick or treat" -Halloweenperinnettä. Lapset pukeutuivat hassuiksi ja pelottaviksi hahmoiksi ja kiertelivät naapurustossa tehden kepposia ja kerjäten karkkia. Kyseinen lastentapa Ei ollut kovin pitkäikäinen, ja on nykyisin jo kadonnutta perinnettä.
Myöhemmin mm. pakanaperheet, suomenuskovaiset ja muut sen sellaiset perinneihmiset ovat tahoillaan onnistuneet elvyttämään nuuttipukkiperinnettä, sillä nykyäänkin tunnetaan Nuuttipukkeja, jotka joulun jälkeen kiertävät taloissa, ja joille tarjotaan joulunrääppeistä lasillinen tai pari, kuten myös ehkä rosollia, leipää ja kinkkua.
Nykyään Nuuttipukki voi myös toimia Joulupukin korvikkeena tai sijaisena, tuoda pikku lahjoja talonväelle, erityisesti lapsille, mutta vain, jos nämä ovat olleet tarpeeksi kilttejä ansaitakseen ne. Tuhmille lapsille nuuttis voi tuoda joulupukin tapaan risukimpun, tai, vaikka vanhempia leikillään uhkaamalla, määrätä sopivan rangaistuksen, joka on tietenkin jo etukäteen vanhempien kanssa sovittu. Kuinkas se nuuttis muuten tietäisi mitä kolttosia se pikku Kotivalo on vuoden mittaan tehnyt ;)
Tällainen Nykynuutteilu on kuitenkin usein ennalta sovittu ja toimii lähinnä tuttavaperheiden kesken, eli "nykynuuttis" ei mene vieraaseen taloon, kuten ei se perhekeskeinen valep.. öh; joulupukkikaan.

*Mainittakoon vielä, että mainittu wanhasuomalainen, Nuuttipukkia tarkoittava sana "Smuutti" on palannut paikoin myös nykysuomenkieleen, joskin sanalla tänä päivänä tarkoitetaan rellestävän pukkihahmon sijaan useimmiten blenderillä kasveista ja hedelmistä sekoitettavaa tuorejuomaa; Smoothieta (Eng. Smoothie) ;l

Pyhä Pukki

Nykyisen, lahjoja jakelevan Joulupukkiperinteen keskeisimpänä esi-isänä voitaneen pitää kristillisen mytologian Pyhä Nikolaos (myös Nikolaus) Barilaista, jota myös ihmeidentekijäksi mainitaan. Wikipedian mukaan Nikolaos-hahmo oli sekä lasten että merenkävijöiden suojeluspyhimys. Ainakin Hollannissa on ollut tapana jakaa lapsille lahjoja Nikolaoksen päivänä 6.12. Päivää pidetään kirkollisesti Nikolaoksen kuolinpäivänä. Euroopassa puolestaan lahjat lapsille jakoi, Nikolaoksen sijaan, Martti Lutherin aloittaman tavan mukaan Jeesus-lapsi. Juhlan nimi oli Christkindl, josta ainakin englantilaisen ja saksalaisen joulupukin liikanimi Kriss Kringle on lähtöisin. Lahjoja jakava Pyhä Nikolaos taas tunnetaan alankomaissa nimellä Sinterklaas, mikä antoi lopulta pohjan joulupukin englanninkieliselle Santa Claus -nimelle.

Suomeen Nikolaos rantautui 1800-luvulla, ja yhdistyessään riehakkaaseen nuuttiperinteeseen loi lopulta suomalaisen joulupukin, joka riehumisen ja varsinaisen pelottelun sijaan jakaa lapsille lahjoja. Vain "pukki" -nimenä säilyi, eläin nimen sisältä katosi. "Pukki"-nimen kanssakin on vähän niin ja näin, tunnetaanhan vanha valkoparta myös Joulu-ukon nimellä. Nimikkeellä ei viitata kuitenkaan Ukkoon sen kummemmin kuin muihinkaan jumaliin.
Alankomaiden Pyhä Nikolaos sen sijaan jatkaa edelleen lahjojen jakelua tahollaan. Nikolaos eli Sinterklaas kiertää maata piispanasussaan seuranaan tummahipiäinen apulainen, Musta Pekka.

Paha pukki

Mutta mitä tapahtuu tuhmille lapsille? Suomalainen kansanperinne mainitsee joulupukin tuovan risukimpun tuhmille lapsille siinä missä hän palkitsee kiltit lapset lahjoilla. Risukimppua voidaan kenties jopa pitää jäänteenä Nuuttipukin varpuluudasta, ja risuille onkin varmasti löytynyt monenlaista käyttöä.
Koska varhaisten Joulupukkien nähtiin edustavan vain hyvyyttä, oli hänellä tietenkin oltava jonkinlainen paha vastapuoli, joka hoiti lapsien rankaisemisen jottei kiltin valkohapsen olisi tarvinnut liata käsiään. Moniko enää nykyään muistaa Krampusta, joka aikoinaan kulki Pyhän Nikolaoksen aisaparina talosta toiseen?

(Sinterklaas ja Krampus kuvattuina saksalaiseen joulukorttiin)

Siinä missä Joulupukki siis edusti hyvää, ja palkintoa kiltteydestä, Krampus edusti seurausta pahanteosta. Aikoinaan Krampus tunnettiin parhaiten alueilla, joissa pyhä Nikolaos jakoi lapsille lahjoja, kuten Saksassa ja Itävallassa.
Krampus lieneekin modernissa joulupukkiperinteessä eniten vuohipukkia muistuttava hahmo, jolla oli sarvet, pitkä kieli, häntä, ja pukinsorkat. Krampuksen hurja ulkomuoto muistuttikin ennemmin kristin kirkon paholaista kuin pukkia, sillä kirkollisesti ajatellen piispan asuisen pukin vastakappaleeksi tietenkin sopi parhaiten jokin paholaista muistuttava hahmo. Krampuksen tarkoituksena oli sekä rangaista että pelotella tuhmia lapsia. Krampuksen kerrotaan kuitenkin tuoksuvan makeisille tai leivoksille, jotta lapset eivät hoksaisi juosta karkuun. Legendan mukaan Nikolaoksen jakaessa kilteille lapsille lahjoja, Krampus antoi lapsille vitsaa, keräsi tuhmeliinit säkkiinsä, keitti heidät padassa ja söi suihinsa. Ranskassa tosin uskottiin että Krampusta saattoi lepytellä ovelle jätetyllä hehkuviinipikarillisella. Tästä saattaa juontua perinne jättää myös Joulupukille maitoa ja keksejä kuusen viereen välipalaksi. Krampuksen mainittiin monissa tarinoissa klenkkaavan, mistä Krampuksen nimikin juontuu. Sehän tarkoittaa "Kramppaavaista" eli klenkkaa. Paikoin Krampus onkin kuvattu hahmoksi, jolla on eriparijalat (toinen on ihmisen tai linnun jalka, ja toinen hevosen tai sonnin jalka). Tai kenties Krampuksen säkissä vaan oli liikaa tuhmia lapsia ja ressukka venäytti selkänsä ;)
Myöhemmin Krampuksen paholaismaisena pidetyn hahmon korvasi Musta Pekka, eli Zwart Piet -niminen, tummaihoinen nuorukainen. Edeltäjänsä tavoin Musta Pekka sulloo tuhmat lapset säkkiinsä Sinterklaasin jakaessa lahjoja.

Suomalaisittain krampus-perinnettä muistuttanee juuri risujen antaminen tuhmille lapsille, vaikkei niitä olisi rankaisemiseen käytetykään.
Nykyäänkin risujen kantamisen saa hoitaa Joulupukki yksikseen, Krampus-ressu lieneekin joutunut ylityöllistettynä sairaseläkkeelle.

Vanha Ukki

Nykyiseen muotoonsa Joulupukki on kehittynyt aikojen saatossa monesta eri lähteestä, ja pukin suomalaista nykymuotoa ovat olleet muokkaamassa myös rinnallaan kehittyneet, sekalaiset jouluilmiöt, kuten mainitsemani lahjojenjakeluperinne ja joulutontut.

Niin, kansanperinteessä haltiaolentoina tunnetut tontut vakiintuivat jouluun ja pukin apulaisiksi 1800-luvun lopulla, jolloin tonttuja eli joulumaahisia alkoi esiintyä lastenkirjojen kuvituksessa, ja myöhemmin joulukorteissa. Tuttu haltiatonttu, tuo wanha, valkopartainen pieni äijänkäppyrä muuttuikin pikkuhiljaa arvokkaasta kodinhaltiasta punalakkiseksi, lapsenkaltaiseksi olennoksi joka valmistaa leluja pukin pajassa ja vakoilee lapsien käytöstä pukin piikkiin.

Suomi on, kumma kyllä, kansainvälistyessään yrittänyt kovasti omia Joulupukkia itselleen, vaikka vastoin yleistä uskomusta oma Joulupukkimme ei jaa lahjojaan koko maailman lapsille, vaan hänellä on virkaveljiä kaikkialla maailmassa. Meidän on turha väittää että "Pukkimme" olisi yhtään sen aidompi kuin jonkun muun maan vastaava. Vertaillaanpa:

-Suomalaisen Joulupukin majapaikaksi vakiintui Korvatunturi Markus-sedän Lastentunnin myötä 1927. Tässä ohjelmassaan Markus-setä mainitsi Joulupukin asuvan Korvatunturilla, jonka avulla pukki kuuli olivatko lapset kilttejä vai tuhmia. Samoihin aikoihin , kenties mainitun Korvatunturin maantieteellisestä sijainnista johtuen Lapin läänin kenties tutuin eläin, poro, vakiintui pukin pulkan vetojuhdaksi, vaikka aikaisemmin valkopartaa kyydittivät hevonen tai vuohipukki (mikäpä muukaan?).
-Amerikkalainen joulupukki, Santa Claus/Kris Kringle, puolestaan asuu Pohjoisnavalla ja jakaa lahjansa Coca-cola yhtiön mainosväreissä, ja on näin trendsetterinä sanellut pukin tutun virka-asun; Punaisen nutun, myös suomalaiselle joulupukille. Amerikassa pukki jakaa lahjat jouluaattoyönä perheen nukkuessa joulukuusen juurelle. Tuhmat lapset saavat Kris Kringleltä hiilenpaloja. Pukille on tapana jättää takan lähelle maitoa ja pikkuleipiä.
-Rajanaapurimaassamme Venäjällä, lapset saavat lahjansa Pakkasukolta (Ded Moroz), joka turkislakkeineen ja valkohapsineen muistuttanee tuttua joulupukkia. Pakkasukko jakaa lahjansa vasta Joulukuun lopussa, sillä Neuvostoaikaan joulun viettäminen oli Venmäjällä uskonnollisena juhlana kielletty. Pakkasukko matkustaa kolmen hevosen vetämällä reellä eli troikalla, ja häntä avustaa lapsenlapsensa, Lumityttö, Snegurotška.
-Britannian joulupukki suosii useimmista pukeista poiketen vihreää nuttua, ja hänet tunnetaan Jouluisän nimellä, Father Christmas. Perheen nukkuessa aattoyönä brittipukki jakaa lahjat takan reunuksella riippuviin sukkiin (k.o. tapa on levinnyt myös Amerikkaan), tai tyynyliinoihin. Pukille on Englannissa tapana jättää tarjolle pikku lasi brandya, sekä perinteinen, pieni sekahedelmäpiiras tai pari.
-Befana, tai La Befana, taas on harvinaisempi, naispuolinen lahjanjakajahahmo Italiasta. Hän muistuttaa ulkomuodoltaan noita-akkaa, ja hän jakaa lahjoja lapsille Loppiaisena, Tammikuun alussa. Kiltit lapset saavat Befanalta lahjoja ja tuhmat hiilenpaloja, joita myös juuri mainittu jenkkipukki tarinan mukaan tuo tuhmille lapsille..

(Pukki heittää joululahjat eteisestä. Nostalgista kuvitusta kirjasta "Joulu Joutui"

Puhu Pukille

Lahjojenjako suomalaisena jouluperinteenä on rantautunut meille Ruotsista, jossa tapa syntyi joskus 1800-luvun tienoilla. Porvareiden ja kirkonmiesten keskuudessa alettiin antaa lahjoja, joilla haluttiin symbolisesti kertoa saajalle, että hänestä välitetään. Lahjat olivat yleensä itsetehtyjä, tekijän taidoista riippuen joko ylellisimpiä tai vaatimattomia, mutta nykyistä ylenkatsontaa lahjojen "paremmuudesta" ei aikoinaan viljelty rikkaidenkaan parissa. Maailmassa, joka sisälsi enemmän henkilökohtaisia vastoinkäymisiä, kuten katovuosia, sotia ja kulkutauteja, ihmiset olivat nöyrempiä ja kiitollisia niin maan antimista kuin ystävältä saadusta pikku lahjasta, oli se sitten tuohisormus tai omena. Ennen wanhaan myös kaikki perheenjäsenet tekivät työnsä perheen joulujuhlan eteen miten parhaiten taisivat, eikä laiskureille annettu voita eikä silavaa joulupöydässä.
Nykyään velttoilijoiden uhkaillaan jäävän ilman lahjoja, sillä onhan meillä hyvinvointivaltion lapsilla yllin kyllin kystä kyllä eikä läskiin uskalleta koskea, se kun lihottaa ja aiheuttaa näppylöitä, puhumattakaan eläinten kärsimyksistä. Joululahjat ovatkin suosiossaan ohittaneet varsinaisen pitopöydän paikan palkkiona niin vuoden uurastuksesta kuin ihmisarvosta. Tekstiilit, käyttöesineet ja rihkama ovat saaneet lahjasuosikkeina jalansijaa kun ruoalla ei enää varsinaisesti voi palkita ketään vuoden saavutuksista. Ehkä ajatuksella ostettu käyttöesine onkin nykyään parempi tapa kuvastaa lähimmäisenrakkautta kuin einespaketti lanttulaatikkoa?
Mitä vanhasta lahjaperinteestä on sitten jäänyt käteen? Lahjoilla tuntuu olevan eniten painoarvoa pikkulapsille, ja jokainenhan meistä vähän nuortuu aina Jouluisin. Eli eihän se lahjojen laatu, vaan määrä.. Lahjatapa on ollut myös kristillisissä perheissä helppo hyväksyä ja yhdistää lapsiin. Toivathan raamatun tarinassa kolme tietäjää lahjoja vastasyntyneelle kristukselle.

Lasten maailmassa Joulupukki sekä ilahduttaa, että pelottaa. Vaikka lapsia ei enää uhkailla kilteiksi sanomalla että Mörkö tulee ja vie jos et ole kiltisti, voidaan sanoa että joulupukki/tontut näkevät kun olet tuhma etkä saakaan toivomaasi lahjaa. Todelliset tuhmeliinit saavat pukilta risuja. Tai no, toivotaan ainakin.
Pukista onkin vuosien vieriessä kehittynyt jumaliin verrattava jouluolento, joka näkee ja tietää, rankaisee tai palkitsee, jos lapset ovat tuhmia tai kilttejä. Pukki on leppoisa lähimmäinen ja ankara auktoriteettihahmo. Surullisenkuuluisa risukimppu symboloi edelleen ei-haluttua jumbopalkintoa jota kukaan ei käyttäytymisellään halua ansaita. Joulun saapuminen onkin varmaan monelle lapselle palkinto koko vuoden kestäneestä kiltteydestä. Mietitäänpä.. jos kilttinä ei jaksettukaan olla koko vuotta, ei äidille uskalleta tunnustaa jos on oltu pahanteossa, ettei se mene ja kantele joulupukille ja jäädään ilman lahjoja.
Mitenkäs sitten suu pannaan?

Nykypäivän Pukkia ovat eniten muokanneet mainostoimistojen kuutiofarmeissa työskentelevät graafikot ja markkinavoimien maagikkosedät (tätejä unohtamatta). Joten mikäli aikaihmiset eivät sortuisikaan tuhlaamaan päättömästi rationaalisemman arvomaailman omaaville ystävilleen ja sukulaisilleen, kauppiaat ja helppoheikit pitävät huolen että ainakin lasten päät saadaan pyörälle ja heitä käytetään rahanteon välineenä. Meille opetetaan jo pienestä pitäen mm. television välityksellä että tunteitamme voi mitata rahassa. Hyvä ja noteerattava joululahja on tottakai hinnakas statusesine, ja vain köyhät luuserit antavat itsetehtyjä lahjoja lapsilleen tai ystävilleen. Ja presto; Sitten ihmetellään miksi lapsi samaistaa vain lahjat rakkauteen. Alekorista ostettu, epämuodikas lahja kertoo pahimmillaan lapselle etteivät vanhemmat rakasta häntä kuten sen suositun luokkakaverin vanhemmat omaa lastaan. Siksi kylmien tehtaiden sisuksistaan markkinoille syytämä, uusin X-box peli onkin valitettavan usein mieluisampi kuin mummin rakkaudella kutoma, lämmin villapaita.
Olisiko aika herätellä perinteisempiä jouluarvoja, pelejä ja leikkejä, ja ehkä muodostaa perheen yhteisestä ruokailuhetkestä se illan odotetuin hetki lähes mekaanisen lahjojen jakelun sijaan?

Kuvittelemme usein että täyskasvuisena voisi helpommin olla välittämättä lahjakalabaliikista, koska kulutusyhteiskunnan sokerikuorrutetun huuhaan läpi on vanhempana helpompi nähdä, ja se on näin helpommin tunnistettavissa. Tai niinhän sitä luulisi; Jos emme periaatteesta harrasta joululahjojen antamista, tai emme vaan halua tuhlata rahojamme jonkin hädintuskin tuntemamme koppavan ääliön lahjaan, meidät leimataan helposti piittaamattomiksi tylsimyksiksi, ja kaiken lisäksi saamme kitupiikin tai joulunvihaajan maineen. Joulumieli jopa aikuisten maailmassa samaistetaan nykyaikana joululahjojen antamiseen, mistä onkin, ikävä kyllä, tullut aikuisille ennemminkin velvollisuus kuin omasta itsestä kumpuava, vapaaehtoinen lähimmäisenrakkaudenosoitus.
Niksahtaahan siinä arvomaailma itse kullakin, kun kumminveljenserkunkoirankaima ei enää moikkaakaan sukujuhlissa jos et ostanut hänelle jouluksi edes sitä "pakollista" makeisrasiaa, vaikka hän itse olisi käyttäytynyt asiattomasti sinua kohtaan koko vuoden, eikä antanut lahjaa kenellekään. Perinteinen lahjastressi laskeutuukin näin joulun alla kaikkien harteille, ja joulun todellinen sanoma yhdessäolon ja valon juhlana on helppo unohtaa uupumuksen viedessä voiton. Ehkä voisimme stressaamisen sijaan alkaa ajattelemaan pukkimaisesti, ja antaa niille itsekkäille tylsimyksille ne perinteiset risukimput? Eivätpä pääsisi valittamaan etteivät saaneet mitään. Kuitenkin laittavat ne kotona maljakkoon ja väittävät pokkana ihmettelijöille sen olevan trendikäs, uusi sisustuselementti Brysselistä..

Mutta kuitenkin on se hyvä tietää että Joulupukki voi paksusti ja jaksaa vuodesta toiseen joulun symbolina, poseeraten mainoksissa, elintarvikkeissa, sisustusesineissä ja lelufiguureissa, suositellen ja mainostaen joululahjoja. Kuka olisikaan luotettavampi hahmo mainostamaan tusinarihkamaa kuin Vaka Vanha Joulupukki?

4 kommenttia:

AAMU kirjoitti...

Joulupukkeja näyttää riittävän joka lähtöön. Kiinnostavaa luettavaa.

Leena kirjoitti...

Mainio teksti, vaikka itse jo kaiken tiesinkin. Mutta sulla on silti mahtava tyyli kirjottaa ja saada mikä tahansa asia uudelleen ajateltavaksi. Nyt tämä neiti tahtoisi itselleen olkipukkeja pöydälle..

Suvi kirjoitti...

Kiitos harvinaisen kattavasta tekstistä. Piti ihan hakea kahvikuppi käteen ja keskittyä lukemaan ;) Paljonkin uutta tuossa oli itselle, vaikka "pakana"joulua vietänkin.

henni kirjoitti...

Mielenkiintoisia juttuja! :) Olikin mennyt tämä postaus aiemmin silmien ohitse.