Sielulintujen mainitaan elävän Tuurussa, eli Maailmanpuussa, ja säilyttävän ihmisten sieluja. Sielulintu laskeutui Tuurusta syntymän hetkellä, ja antoi lapselle sielun, jonka sitten kuoleman jälkeen kantoi pois. Sielulintu siis auttoi kehottoman sielun sieluttomaan, tyhjään lihaan, jossa se saattoi elää ja kehittyä ihmisenä, ja kun ihminen; liha, lopulta kuoli, sielulintu kantoi sielun pois jotta se ei kuolisi, eli katoaisi olemasta, lihan mukana. Sielulintu tunnetaan myös Varjosieluna.
Sielulintu käsitetään myös usein itse sieluksi tai sen vertauskuvaksi, vaikka se on ennemminkin vain sen hetkellinen astia kuin itse sielu. Kun keho kuolee, sielulintu lentää ihmisen sielun Tuonelan joelle, minkä jälkeen se palaa maailmaan oikeana lintuna. Voidaan siis ajatella, että moni lintumme olisi siis oikeastaan energiaa kuolleen ihmisen sielusta. Toisen käsitteen mukaan sielulintu lentää sielun Tuonelaan jätettyään Yliseen, tai palaa maailmanpuuhun, saadakseen uuden sielun säilytettäväkseen, ja liittyäkseen myöhemmin uuteen ihmiseen.
Kun ihminen nukkui, oli sielulintu kuitenkin vapaa liikkumaan, etenkin, jos ihminen nukkui suu auki. Sielulinnun sanotaan poistuvan mieluiten suun kautta, mutta se pääsee ulos myös korvasta.
Paikoin uskottiin, että jos sielulintu jätti ihmisen ennenaikaisesti, ihminen sairastui ja kuoli. Näin saattoi käydä jos ihminen esim. heräsi ennenkuin sielulintu oli kerennyt palata kehoon. Pahasta oli myös jos nukkuva kuoli ennen sielulinnun paluuta. Moisissa tilanteissa oli pahinta että sielu ei enää päässyt eteenpäin, vaan jäi kummittelemaan. Paikoin uskottiin myös, että sielulintu saattoi lennähtää pois esim. aivastettaessa. Koska kukaan ei halunnut menettää sieluaan tai jäädä kummittelemaan oli aikoinaan hyvin tavallista veistää itselleen sielulinnun kuva/patsas, eli eräänlainen puulintu, jota sitten pidettiin koristeena etenkin makuuhuoneessa, sillä sen uskottiin estävän sielulinnun karkaamista. Sielulintuja veistettiin myös läheisen kuollessa, sillä paikoin uskottiin että hautaamattoman vainajan sielu saattoi jäädä vangiksi muiden nukkujien uniin. Jos vainajalle oli veistetty makuuhuoneeseen sielulintu, oli hänen sielullaan paikka/astia jossa viivähtää mikäli se sattui yöllä irtautumaan ihmisestä.
Linnut Kalmistossa
Vaikka sielulinnuilla ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa, ei vielä 1900-luvun alussakaan ollut tavatonta, että ihmisen kuoltua hänen puinen sielulintunsa laitettiin, ainakin ortodoksisessa seurakunnassa, aktuaalin, kirkollisen hautaristin päälle. Pidettiin myös erityisen hyvänä merkkinä, jos hautajaisiin tuli paljon lintuja seuraamaan toimitusta. Linnut nähtiin edesmenneiden henkinä, joka olivat tulleet saattamaan vainajaa viimeiselle matkalle.
Sielulintukäsitteen vuoksi etenkin lentävä lintuhahmo yhdistetään Suomessa nykyäänkin symbolisesti kuolemaan, ja esim. kristillisissä hautakivissä tai kuolinilmoituksessa voi olla kuva linnusta. Hautakivissäkin linnut esiintyvät, mutta silloin lintu voi myös olla kaiverruksen sijaan myös pieni patsas, ikäänkuin toisinto ihmisten wanhoista, puisista sielulinnunkuvista. Hautakivien linnut voivat esiintyä hautakivissä myös kristin ristien tai enkelten kanssa samassa kokonaisuudessa, ilman ristiriitoja. Lintuja on yleensä yksi, tai ne kulkevat pareittain. Yleisimpiä lintukoristeita ovat hautakivellä kyyhöttävät, tai lentävät linnut. Joskus kököttävä lintu on taivuttanut kaulansa, kuin surrakseen, tai katsoakseen nimeä hautakivessä.
Hautakivien, ja -ristien linnut ovat usein kiveä tai metallia, tai ne ovat omaisten haudalle tuomia, erillisiä pikku hahmoja tai -patsaita. Yleisimpiä hautausmaiden sielulintuhahmoja ovat erilaiset pikkulinnut, kuten varpus- tai tiaishahmot ja pääskyset, mutta myös kyyhkyset ja joutsenet (etenkin laulujoutsenet), ovat suosittuja. Erikoisimmat itse näkemäni ovat olleet tilhi ja sorsa. Ehkä vainaja on eläessään pitänyt juuri erityisesti mainituista linnuista :)
Sielulintu Kultaisen Maan Säkenöivät Siivet Suojakseni Laskostaa
Kristityn mytologian mukaan lintu on toivon ja jumaluuden symboli, ja esim. kristinuskon tunnetun vedenpaisumustarinan mukaan tulvasta pelastunut Nooa lähetti laivastaan aina kyyhkysen etsimään merkkejä kuivasta maasta. Lopulta kyyhkynen palasi nokassaan vihreä lehvä, ja vesi alkoi laskea. Kristin jumala lupasi tällöin, ettei enää koskaan yrittäisi hukuttaa ihmiskuntaa, ja lehvää kantavasta kyyhkysestä tuli rauhan symboli, jota myös sotaa vastustava hippiliike käytti mainoksissaan 60-luvulla.
Kristin symboliikassa taivaisiin lentävät linnut luovat myös mielikuvan enkeleistä, etenkin, jos linnut ovat valkeita. Myös Kristin mytologian suojelusenkelikäsitteen on arveltu kehittyneen sielulintuajatuksesta; Näkymättömästä, eteerisestä olennosta, joka on seuranamme syntymästämme asti ja joka varjelee sieluamme. Kristin lintusymboliikan vuoksi on ymmärrettävää, ettei kristinkirkko mitenkään erityisesti ole koskaan vastustanut kotoista sielulintu-käsitettä tai yrittänyt kitkeä sitä samoin kuin pyhiä lintujamme.
Ennelintu ja sielulintu olivat siis kaksi eri käsitettä. Siinä missä mikä tahansa lintu saattoi olla ennelintu, eivät ihan kaikki olleet sielulintuja. Sielulintu oli yleisimmin pieni ja ketterä lintu, kuten pääskynen, leivonen, varpunen, satakieli tai tilhi. Erilaisilla ihmisillä oli tietenkin erilaisia sielulintuja, metsämiehillä sielulintu oli kuukkeli, merenkävijöillä lokki, pikkulapsilla pikkulintu, ilkeämielisillä/syntisillä naakka tai varis, siveellisillä ja hyvillä kyyhkynen, vanhoillapiioilla huuhkaja, noidilla kuikka tai koskelo, ja pohu-ukkojen ollessa kyseessä sielulintu saattoi olla myös vähän isompi tai kolkompi, kuten Ukkometso, Korppi, Kehrääjä, Pöllö tai Huuhkaja, vähän sen mukaan, kuinka voimakas tietäjä eläessään oli ollut. Väkivaltaisesti kuolleiden sielulintujen uskottiin myös paikoin olevan veririntaisia (=punarintaisia).
Suomalaisessa elämänmenossa tärkeitä lintuja pidettiin arvossaan myös kuoleman ja hyvästijätön hetkellä. Koska Kurki oli Alista syntyperää, sille annettiin aina kutsu hautajaisiin, että saataisiin tasapainon vuoksi tuonpuoleisenkin edustajia paikalle. Kurjen kanssa näissä tarinoissa esiintyy yleensä torakka (joka myös kutsuttiin), joka oli hautajaistilaisuuksissa ilmaa edustavan kurjen maata edustava kumppani. Kurki ja torakka siis symboloivat maan ja ilman tasapainoa.
Ihtiriekot ja kummitukset
Koska lintu oli sielun ilmentymä, tai sen kyytijä, saattoi vääryyttä kokeneen vainajan sielu myös kummitella linnun hahmossa. Mikäli kuolinsyy oli murha, saattoi sielulintuna olla korppi tai muu tummanpuhuva "pahanilmanlintu". Etenkin surmatut lapset tuntuvat folkloretarinoissa suosivan sielulintunsa hahmoa. Käsite tunnetaan myös aika laajalti Suomen ulkopuolella, ja monissa saduissa ja tarinoissa ympäri maailman kerrotaan lapsivainajista, jotka ilmestyvät ihmisille linnun hahmossa, kertoakseen surullisesta kohtalostaan ja pyytääkseen apua joko päästäkseen siunattuun multaan tai saadakseen oikeutta. Tunnetuin vastaavista tarinoista lienee Grimmin Veljesten tarina "The Juniper Tree" (Suom. Katajapensas/Kataja), jossa ilkeä äitipuoli murhaa aviomiehensä pojan, ja lavastaa oman pienen tyttärensä syylliseksi. Hävittääkseen ruumiin äitipuoli keittää pojasta muhennosta jonka tarjoilee miehelleen. Tytär hautaa pojan luut pihaan, katajapensaan alle, ja joka päivä puuhun lentää pikkulintu joka laulaa kohtaloaan:
"My mother, she butchered me,
My father, he ate me.
My sister, lil' Ann-Marie,
She gathered up the bones of me.
Tied them in a silken cloth,
and burried under juniper.
Tweet, tweet, what a pretty bird am I."
(The Brothers Grim/The Juniper Tree)
Vastaava sielulinnun ilmentymä löytyy myös monille tutusta joululaulusta "Varpunen Jouluaamuna" (Zacharias Topelius 1859), jossa kerrotaan sekä sielulinnuista että enkeleistä, kun tarinan varpunen paljastaa sitä ruokkivalle tytölle olevansa vieraileva henkiolento:
"En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta."
Laulussa voidaan nähdä Sielulintu-perinteen luontevaa sekoittumista kristin uskomusten kanssa.
Kummitteleva lapsivainaja, tai kummittelevan lapsivainajan sielulintu tunnetaan suomalaisittain Ihtiriekkona. Nimi tulee sielulintuun tai sielun ilmentymään viittaavasta "Itse-Riekko" -sanasta, eikä sen, lapsivainajan ollessa kyseessä, tarvinnut aina olla edes näkyvä tai linnunhahmoinen, vaan lapsikummitus saattoi hyvin olla vain pelkkä ääni, joka yleensä nyyhkytti surma-, tai hautapaikallaan.
Ihtiriekko tunnetaan kansankielessä myös Liekkiönä tai Äpäränä, sillä kummitteleva lapsivainaja oli usein avioton tai avioliiton ulkopuolelle syntynyt ei-toivottu lapsi, joka synnytettiin salassa, tapettiin ja haudattiin piilonviereen. Ihtiriekko jäi sitten kummittelemaan joko synnyttäjälleen tai paikalle sattuneille sivullisille.
Ihtiriekon kummittelu oli yleisimmin juuri mainittua itkua, mutta se saattoi ilmentyä myös erilaisina esteinä matkalla, kun ohitettiin kätkettyä hautaa. Ihtiriekko pelästytti hevosen, tai hevonen ei suostunut etenemään, kummittelija muuttui jarruksi kärrinpyörään tai teki kärreistä erityisen raskaat hevosen vetää. Ihtiriekko saattoi myös näyttäytyä matkalaiselle virvatulena (tästä nimi Liekkiö) tai ihan vaan omassa hahmossaan; lapsena. Koska lapsikummitukset olivat lapsia, ne olivat myös usein lapsekkaan ilkikurisia, ja turhautuivat helposti jos eivät saaneet kaipaamaansa huomiota ja apua. Turhautuneina ja vihoissaan ne saattoivatkin olla jopa räyhähenkimäisen aggressiivisia, ja siksi pelättyjä. Ihtiriekolla on tästä syystä viitattu puhekielessä myös kaikenlaisiin pikkukiusoihin, pahoihin henkiin ja ihan eläviinkin, lihallisiin häiriköihin.
Yleensä ihtiriekko lakkasi kummittemasta, kun sen maalliset jäänteet löydettiin, ja hän sai asianmukaisen hautauksen.
*Seuraava, ja viimeinen osa postaussarjasta on nimeltään "Linnut Kansanperinteessä #4 -Noitalinnut".
Postaussarjan edelliset osat löytyvät myös seuraavista linkeistä:
Osa 1 - "Pyhät linnut"
Osa 2 - "Ennelinnut".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti