torstai 8. joulukuuta 2011

Vaurauden Tavoittelua

Rikkautta on monenlaista kaikkialla ympärillämme. Hyvä terveys on rikkautta, samoin viisaus ja kauneudentaju. Ystävät ja rakkaat ympärillämme ovat rikkautta. Kuitenkin, raha ja kiinteä omaisuus ovat ihmisten keskuudessa aina olleet kaikista tavoitelluimpia, niin ostovoimansa kuin statusarvonsa vuoksi. Kautta aikojen ihminen on keksinyt keinoja rikastuakseen, pysyäkseen rikkaana ja rikastuakseen vielä lisää jos hyvin käy. Moiseen on käytetty sekä rehellisiä että ei-ihan niin rehellisiä keinoja. Osa on lähtenyt yrittämään onneaan duunarina, yrittäjänä, tai osakemarkkinoilla, siinä missä osa sortuu varastamaan. Kolmas kokeilee kenties taikakeinoja.. Onhan toisen ihmisen rikkaus toiminut kateuden katalyyttinä iät ajat, ja saanut kanssakulkijan miettimään päänsä puhki kuinka toisen onnesta saisi osan myös itselleen.

Ennen varashälytinten ja omaisuuden vartioinnin kulta-aikaa yö kätkikin sisäänsä salattujen rakastettujen ja varkaiden lisäksi myös monenlaisia loitsijoita ja trulleja..

"Mulle voi, Sulle vesi"

Pahamaineiset trullit eli keritsijät kiertelivät, etenkin suurimpien juhlapyhien alla karjasuojissa leikkelemässä hyötyelikoita saadakseen siirrettyä isäntäväen karjaonnen ja rikkaudet itselleen. Trullia itsessään oli vaikea siviilissä tunnistaa, sillä hän saattoi olla kyläyhteisössä kuka vaan, niin mies kuin nainen, rikas tai köyhä, vaikkakin tarinat naistrulleista ovat meillä enemmistössä. Stereotyyppisia trulleja yhdistääkin loppupeleissä vain pelkkä kateus ja ahneus naapurin vaurallisuutta kohtaan, oli sitä itsellä sitten kuinka vähän tai paljon tahansa. Naapurin vauraus koettiin tottakai epäoikeudenmukaiseksi, ja siitä haluttiin siivu myös itselle. Jos vauraus katosi siten naapurilta, sen parempi. Kansantarinoissakin trulli on harvoin köyhä ressukka joka joutuisi henkensä pitimiksi varastelemaan, vaan hänellä on usein talo ja karjaa omastakin takaa. Kateus ajoi siis trullitkin trullaamaan, usein hiuksianostattavin tuloksin.

(Trulli tekee taikojaan kirnunmännällä. Erkki Tuomen kuvitusta kirjaan Vanhat Merkkipäivät)

Trullilla oli hameessa tai esiliinassa usein monta taskua, tai hänen välineistöönsä kuului laukku, pussi tai kori jossa tärkeitä trullaustarvikkeita kuljetettiin, ja johon trullaamisella saatua saalista sullottiin. Keritsimet tai sakset kuuluivatkin usein arsenaaliin, niillä trulli leikkeli lampailta otsakruunuja ja villatuppoja, ja lehmiltä ja hevosilta häntä- ja kuvekarvoja. Karjaonneensa vakavimmin suhtautuneet leikkelivät eläimiltä myös korvia, hännänpäitä ja nahanpaloja. Tällaiset nahanpalaset trulli vei mukanaan kotiin ja kiinnitti esim. kirnun tai voipunkan pohjan jotta maitoa riittäisi aina kotitaloudessa. Koska emäntä harvemmin mainosti trulleuttaan, oli kirnuissa usein valepohja varastettujen nahanriekaleiden säilytykseen. Vieraan talon parhaasta lypsylehmästä leikattuja karvoja saatettiin myös sirotella kirnuukseen, jotta se moninkertaistuisi omaksi eduksi.

Eläimille sekä luettiin loitsuja, että tehtiin kaikenlaista pikkukiusaa isäntäväelle. Joskus trulli saattoi varastaa pihatosta puntarin tai lypsyjakkaran, tai tuhria eläinten karvat ja turkit kompostilla. Trulli saattoi myös piiskata eläinparkoja, tai kadepäissään puhkoa talon parhaalta lypsylehmältä silmät päästä, pilatakseen näin talon karjaonnen.
Aina trulli ei siis verestänyt karjaa, vaan saattoi suorittaa ometassa hyöriessään muunkinlaisia taikoja. Maitoa lypsettiin lehmästä leiliin tai tuppeen, jotta karjaonni seuraisi trullia. Oven poikkipuun päälle trulli saattoi jemmata taikaesineen, kuten noitapussin, estämään karjan menestymistä. Loitsujen ja taikojen motiivina oli yleensä talon karjaonnen siirtäminen omaan taloon, toisin kuin pelkkä naapurin karjaonnen pilaaminen.
Eräässäkin tarinassa trulli pujottaa kirnun männän navetan ikkunasta sisään, ja on siinä kirnuavinaan hokien: "Mulle voi, sulle vesi".

Trulleilta ja noidilta pyrittiinkin suojautumaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Suosittuja olivat kynnyksen alle tai oven ylle piilotetut uskonnolliset tai onnea tuovat esineet, kuten öylätit, virsikirjat, hevosenkengät ja aisakellot, tai oveen tai sen karmeihin piirretyt suojelevat symbolit, kuten käpälikkö, pentagrammi tai risti. Myös valkosipulia, elohopeaa tai tervaa käytettiin. Myös luuta oli käytännöllinen, sillä nähdessään luudan ovenpielessä noita ajatteli talossa jo olevan noidan, eikä tullut siksi taloon.
Myös kokkoja poltettiin. Erityisesti pääsiäisvalkeiden piti pitää trullit ja noidat loitolla.
Eräs lähde kertoo että kiinni saatu trulli piti kastaa kaivoon yhdeksän kertaa, ja sitten annettiin pihlajavitsalla selkään.

Hei tonttu-ukot hyppikää

Ennen joulusymboliksi vakiintumistaan kotimainen tonttu tunnettiin paitsi pihapiirin haltiana, myös rikkauksia haalivana varkaana. Olennon nimi on alkujaan ruotsalaista perua. Sana "tomten" tarkoitti sekä tonttia että sen haltiaa; Tonttua. Tonttu oli haltiaolento joka myös hallitsi tiettyä aluetta tai rakennusta jossa se asui. Haltia oli siis tavallaan myös asuinpaikkansa haltija. Tunnettiin erilaisia tontinpitäjiä, eli -haltioita; kodinhaltioita, riihitonttuja, ja vaikka myllyssä tai saunassa asuvia tonttuja. Tonttu saattoi olla talossa jo entuudestaan, uusien asukkaiden muuttaessa, tai sitten tonttu muutti itsekin paikalle vasta myöhemmin. Huonosti kohdeltu tonttu aiheutti talolle usein vahinkoa, mutta tontun muistaminen vaikkapa suurimpina juhlapäivinä kannatti. Hyvin pidetty kotitonttu kun piti huolen talon asukkaista, ja varasteli yökähmässä naapurustosta kaikkea hyvää isäntäväelleen, kuten viljaa, jauhoja, rahaa, halkoja ja pellavia. Tonttu oli ihmistä vahvempi ja saattoi kantaa säkissään isojakin kuormia kerralla.

(Tonttu poseeraa wanhan joulukortin kuvituksessa)

Tontut olivat reviiritietoista väkeä, ja kahden tontun kohtaamisen kerrotaankin johtaneen useimmiten käsirysyyn. Hivenen surkuhupaisana esimerkkinä mainittakoon kahden naapuruston tontut jotka varastelivat öisin toistensa aitoista, ja osuivat kerran sillalla vastatusten alkaen sättiä toinen toistansa varkaaksi. Tappelun tuoksinassa sekä tonttujen saaliit että tontut itse putosivat sillalta jokeen ja hukkuivat, eikä kumpikaan talo rikastunut.

Tonttujen ulkonäkö vaihtelee tarinoittain, hento pikkulapsen hahmo lienee niistä tuorein, ja syntynyt joulupukkimyytin aisapariksi. Ennen wanhaan tontun sanottiin näyttävän vanhalta mieheltä tai naiselta. Yleensä tonttu oli lyhyt käppänä, mutta myös pitkänhuiskeista tontuista kerrotaan. Ulkomuodollisesti tonttu ei ollut mitenkään huomiotaherättävän erikoinen, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Joillakin tontuilla mainitaan olevan suupielet korviin asti (=iso suu), huomiota herättävän pitkät kädet, kaviojalat, musta karvapeite, tai yksi iso silmä keskellä otsaa. Tonttu oli ehkä mustanaamainen, lian peitossa tai resuinen, mutta saattoi kulkea myös asiallisessa, siistissä asussa. Tarpeeksi karvainen tonttu ei edes välttämättä tarvinnut kuin pöksyt. Tonttu kulki joko avojaloin talvellakin, tai milloin missäkin jalkineissa, kuten lapikkaissa tai virsuissa. Miespuolisella tontulla on sanottu olevan pitkä parta, jonka tonttu saattoi juhlapyhiksi letittää. Hiuksensa tonttu piti yleensä lyhyinä, ja saattoi hyvin olla kaljukin. Päänsä tonttu peitti usein myssyllä, karvahatulla tai lakilla. Naistontuilla hiukset olivat nutturalla tai leteillä, ja päässänsä tontturouva piti huivia tai myssyä.
Tontun mainitaan voimistaan huolimatta olevan arka lyömiselle, ja tontusta pääsikin eroon jos onnistui lyömään sitä kerran. Tontun mahdollisista aneluista huolimatta iskua ei pitäny toistaa, sillä sen mainitaan kertautuvan lyöjään itseensä, joka sitten kuoli tontun sijasta.

Synny Para, Synny Para

Loitsutaitoinen ja näppärä saattoi myös tarvitessa loitsia itselleen vaurautta emännälleen/isännälleen tuovan Paran. Para on kansanperinteessä noidan muovaama keino-olento, joka pimeän aikaan juoksi varkaissa emäntänsä tai isäntänsä eteen, vohkien sitä minkä vohkimiseen se ikinä oli valjastettu. Tunnettiin mm. Maito-, Vilja-, Voi-, ja Rahaparoja. Para nouti näitä asetettuja rikkauksia lähimmästä paikasta minne sitä oli runsaasti kertynyt, kuten vaikka naapurin vilja-aitasta, raha-jemmasta tai navetasta.
Paran mainitaan usemmiten muistuttavan rumaa, kurkimaista lintua, mutta folklore tuntee myös epämääräisen möykyn, kissan, sammakon, ja pienen miehen muotoisia Paroja. Paran liikkuma-alueen sanottiin olevan yhdeksän kirkon läänit, eli yhdeksän kirkonkylää.
Para ei siis ollut mikään oikea eläin, vaan noidan väline. Para oli ontto; Astia, joka kantoi varastamansa rikkaudet sisällään, mahassa. Paran nimi juontuukin ruotsinkielisestä termistä "Bära" - "Kantaa". Ja koska para-olento oli ontto, niin vähän lähteestä, ja varmaan myös parasta itsestään riippuen, otus tyhjensi itsensä saaliistaan joko oksentamalla tai tyhjentämällä suolensa. Jep, jep.. yritäkääpä saada tuo jälkimmäinen mielikuva pois mielestänne :l

Erääskin tarina kertoo, kuinka renkipoika näki vahingossa, kyökissä hyörivän emännän seurana, etäisesti koiran muotoisen paran, joka näytti ulostavan voisulaa talkooväen puurolautasille. Renkiä tapaus järkytti niin että hän jätti puuronsa syömättä. Mainittakoon vielä, että k.o. talo oli kuuluisa runsaista tarjoiluistaan, etenkin voisilmistään, vaikka karjaa oli vähän..

(Piika pelästyy kirnulle saapuvaa, linnunhahmoista Maitoparaa. Huomatkaa para-olennon pullea vatsa.
Erkki Tuomen kuvitusta kirjaan Myytillisiä Tarinoita vuodelta 1947)

Paran ulkonäkö vaihtelee tarinasta toiseen, kuten myös sen tekemiseen tarvittavat ainekset. Näppäränäppinen, eli käsityötaitoinen saattoi perimätiedon mukaan tehdä paran liki mistä vaan käsille osuvasta, kuten vanhoista rievuista, lankakeristä, tuohikontista, uuniluudasta, säkistä tai keittokattilasta, olihan tärkeää saada para-olennolle iso, ja paljon vetävä vatsa. Valittuun parantorsoon lisättiin yleensä narun tai tervan avulla jalat, siivet tai kädet, ja pää (esim. uuniluudista, risuista, kapustoista, tuohuksista tai ruokailuvälineistä), jolloin saatiin aikaan parhaimmillaankin abstrakti elikonkuva; Paran aihio. Viimeiseksi tekeleelle loihdittiin henki silloin kun kukaan muu ei ollut paikalla. Tärkeä väline paraa heräteltäessä oli seula tai puohdin, jossa Paran aihiota heiluteltiin rytmikkäästi loitsuttaessa. Para loitsittiin yleensä ulkorakennuksessa, kuten riihessä, saunassa tai aitassa. Parhaan paranvalmistuspäivän sanotaan olevan Torstai, tosin joskus, lähteestä riippuen, loitsinta piti toistaa aina samana viikonpäivänä parin-kolmen viikon ajan, kunnes para heräsi, ja alkoi kantaa haluttua omaisuutta taloon.
Eräs Paran loitsu kuului seuraavasti: "Synny Para, synny Para, kun ei ole kuulijata eikä näkijätä."
Ilmestyessään Para kysyy ohjeita; Mitä sen tulee kantaman, ja jos ei kysy, pitää se silti sille kertoa.

Paran yleensä loitsi emäntä yksin, mutta myös talon (eli perheen) vanhimmat muijat, sisarukset tai ystävykset saattoivat loitsia Paran yhdessä.
Paran sanottiin myös olevan sidoksissa tekijäänsä, ja Paralle varastelumatkalla sattuneet, mahdolliset kolhut ja ruhjeet valitettavasti kostautuivat sen haltijalle. Parhaassa tapauksessa Paran tekijä kuoli kun rysän päältä kiinni jäänyttä, itseään täyttävää paraa lyötiin lapiolla päähän.
Uskottiin myös, että mikäli täyttä Paraa paluumatkalla häirittiin, se oksensi kantamustaan tienvarteen päästäkseen näin keventyneenä karkuun. Häirityn Paran pakon edessä oksentamasta lastista pidettiin todisteena erilaisia limasieniä, kuten kuvissa näkyvää Paranvoita (joka myös Paranpaskana tunnetaan).



(Paranvoita mustikanvarvuissa)

Ei markat maaten tule..

Taikakeinoja omaisuuden hankkimiseksi siis tunnettiin runsaasti, ja tunnetaan edelleen. On taikauskoisia tapoja ja uskomuksia, on rituaaleja, sekä taikoja ja loitsuja. Rikkautta rukoillaan jumalilta ja markkinavoimilta, arpoja ostellaan, ja lottokuponkeja rustaillaan.
Monella meistä on ehkä amuletteja, joiden uskotaan tuovan kaikkea hyvää, kuten rikkautta, rakkautta, onnea ja pitkää ikää. Samoin lompakosta tai noitapussista voi löytyä onnenraha, tai ehkä heitämme kolikon toivomuskaivoon toivoen näin paradoksaalisesti lisää rahaa. Harvoin tontinhaltijallekaan enää uhrataan ruokaa rikkauden toivossa, mutta kirjahyllystä voi löytyä rahakasan päällä makoileva, kolmijalkainen Feng Shui -sammakko kolikko suussaan.
Varallisuuden haaliminen, tai ainakin toive vauraudesta liittyy siis edelleen kiinteästi jokapäiväiseen elämäämme monilla tavoin, esim. kuuluu yhä tapoihin viedä tupaantuliaisiksi vaurautta ja hedelmällisyyttä toivottavat symbolit, leipä ja suolaa, monet markkinoiden neutraaleistakin loitsukirjoista sisältävät ainakin yhden varallisuustaian, ja kukapa meistä ei toiveen saatuaan edes ajattelisi pyytävänsä rahaa?

Vauraustaikojen luonne on toki pitkälti pysynyt samana. Taiat tehdään ja loitsut luetaan salaa, jotta tuleva rikkaus ei menisi saman tien. Taikojen tekijä harvoin mainostaa taikojaan, samallahan siinä jo tulisi ilmi että loitsuniekalta on rahat loppu. Sitäpaitsi, kuka haluaisi kääntää haaskalintujen huomion itseensä jos on kerran saamassa vaurautta? Saati sitten nähdä seurueen vahingoniloiset hymyt kun et voittanutkaan arvallasi mitään. Kell' onni on, se onnen kätkeköön, sanoo jo wanha sananlaskukin.

Kuinka moraalitonta vaurauden tavoittelu taikakeinoin sitten on? Kaikki lienevät kanssani yhtä mieltä, että on hyväksyttävämpää yrittää houkutella vaurautta ja onnea omaan suuntaan, kuin varastaa sitä suoraan toiselta. Konstikos se nyt on löntystää toisen kokoamalle varastolle sen sijaan että yrittäisi löytää omat voimavaransa ja käyttää rikkautta, joka on kenties eteerinä kaikkialla ympärillämme?

2 kommenttia:

Leena kirjoitti...

Harmi ettei rahapuu tuota oikeita rahoja, se oiskin liian helppoa.. Parat olikin uusi asia, erittäin mielenkiintoinen sellainen!

Polga kirjoitti...

Hyvää Yulea vaan Noidankotoon! Kävin tarkistamassa erään asian, kun muistin sen olevan varmaan blogissasi - kiitos, löytyi :)